Kannen kuva: Jarmo Uusi-Rintakoski
NUMERO 4
19.4.2012
Pääkirjoitus
LUKIJAMATKA
Vuonojen kutsu
Lähiöstä itään
TERVEYS
Tehohoitoa terveydenhuollon murtumiin
Vaarallinen paikka
Muistellen eletään toistamiseen
Kun läheinen loukkaa
Äideistä parhain
Talouslaskua Paljakanvaaralla
Eheän asumakentän kehässä
Elämää ekopöntössä
PUUTARHA
Sadoittain silmäniloa
Torvet töröllään
Vuoden vihannesperhe
Pihan ikivihreä selkäranka
Löytöretki lähihistoriaan
RUOKA
Keittiössä vihertää
KÄSITYÖT
Hyvin pyyhkii
Sievästi sinistä
Kuin karamelli
Ei käy pussin päälle
Takaisin sielunmaisemaan
JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja
Seuraava Kodin Pellervo 16.5. ja Maatilan Pellervo 3.5.2012.
Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.
AATOSTA JALOA
Seppo Niemelä: Ajankohtainen Alkio. Maahenki 2012.
Valtiontalouden kestävyysvajeesta ei oikein saa kehitettyä aatepolitiikkaa. EVA:n sotkuisista tutkimuksista huolimatta edes eurooppalaisuus ei ota aatteena tai identiteettinä tulta, eikä Dragsvikin varuskunnasta ole kielisotaan.
Vihreys kai oli aate, aikansa, mutta kun nyt katselee Ville Niinistöä ja muistaa alkuvihreiden myrskyisät kokoontumiset 1980-luvulla, käy selväksi, että kirjailija William Faulkner oli väärässä. Joskus hän tokaisi, että menneisyys ei ole kuollut; se ei itse asiassa ole edes mennyt.
Kyllä se todella on mennyt, kuollut ja kuopattu, ainakin tältä osin. Eri asia on, pitääkö sitä surra.
”Vapauden sijaan kapitalismi on synnyttänyt orjuuden, veljeyden sijaan kateuden ja tasa-arvon sijaan ammottavat luokkarajat.”
Ei, kyse ei ole vasemmiston paluusta juurilleen. Näin kirjoitti Santeri Alkio kauan sitten. Alkion syntymästä on 150 vuotta ja sen kunniaksi Seppo Niemelä on koonnut eräänlaisen katekismuksen hänen ajatuksistaan. Alkion ideat ovat sidotut ajankohtaansa, niin aina, mutta joiltakin osin menneisyys ei sittenkään ole mennyt.
Alkio oli kansansivistysmies, lehtimies, poliitikko, raittiusmies. Raittiusmiehenä hän erehtyi ja kannatti kieltolakia. Sittemmin suurten ikäluokkien monista vapautumisen ideoista parhaiten toteutui aate nimeltä vapaa viina. Se ei toteutunut ihan niin sivistyneesti kuin Pekka Kuusi 1960-luvulla ajatteli. Onko Alkiosta apua? Pitääkö kansaa kenties sivistää ja raitistaa?
Tätä ei taida olla Niemelän kirjassa, mutta vuonna 1920 Alkio kirjoitti muistikirjaansa: ”Ihmisistä on tullut sirkuseläimiä.” Samaa ideaa ovat hyödyntäneet kirjailija Franz Kafka ja Big Brothers -formaatin keksijät.
Alkio muistetaan köyhän asiasta sekä sosialismin ja kapitalismin arvostelustaan. Ennen puhuttiin vähäosaisista, nykyisin syrjäyneistä.
Miltä tämä kuulostaa: ”Kapitalismin nälkä on sellainen, että se vie sielunkin toisen sisältä, aivan kirjaimen mukaan.”
KUUKAUDEN JÄNNÄRI
Jo Nesbø: Aave. Johnny Kniga 2012.
Miten pitkään yksi kirjallinen hahmo kestää? Reijo Mäen Jussi Vares on kestänyt kolmattakymmenettä kirjaa ja onkin jo aika nukkavieru.
Jo Nesbøn Harry Hole, oslolainen rikosetsivä, on ollut kohta kymmenessä dekkarissa. Kirja kirjalta hän käy arpisemmaksi ja synkemmäksi, ja edelleen Nesbø jaksaa muunnella kahta suurta teemaansa, rakkautta ja murhaa. Maanmieheltään Axel Sandemoselta hän oppi, että muusta ei kannata kirjoittaa.
Aaveessa oman ulottuvuutensa tähän tuo kaksi hiukan erityistä isän ja pojan suhdetta. Kuolemaa tekevä narkkari tilittää elämäänsä isälleen, jota ei edes tunne; lukijalle isyys lopulta selviää. Omalajinen poikasuhteensa on myös Holella ja selvitettävänä murha, joka on liian liki.
Jos Nesbøsta pitää, lukee Aaveenkin. Ei tämä sarjan paras ole, ei huonoinkaan, mutta norjalainen hulluus ja synkkyys ovat suomalaiselle tutumpia kuin ruotsalaisdekkaristien tuska kansankodin kohtalosta.
VUOSIKYMMENEN RUNOJA
Harri Nordell: Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980–2006. WSOY 2011.
Kirjan jälkisanoissa Tarja Roinila kirjoittaa, että hän on analysoinut Harri Nordellin runoja, mutta hän ei ole alkanut ”ymmärtää niitä”. Runot tuntuvatkin aina kuin niitä ei olisi ennen lukenutkaan; ne eivät helposti jää edes ulkomuistiin.
Ja musta kuusikko kasvaa silmiin/ Ja tanssii tomukenkä, tähtisolki// Ja jänis metemspykoosin rattaita ajaa/ On rattailla kivi, kuu ja kämmenluu/ ja unta ja kuparia ja vettä
Tomukenkä? Metempsykoosi! En pitkään viitsinyt edes tarkistaa sanakirjasta, ymmärsinkö oikein. Se ei tuntunut tärkeältä. Tämän jälkeen vaikutti kuin Nordell seuraavassa runossa suorastaan avautuisi: siinä ”ehkä Kristus ajaa ohitse vankkureillaan”, ja joku kehottaa: ”nuku, olemme syntyneet kuolleista.”
Ehkäpä ajoikin, oikein vankkureilla, ei enää ratsastanut aasilla.
Arviointi: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:
