Kannen kuva:
Elmiira Ruutiaisen kuvasi Jarmo Vainionpää.

NUMERO 4 - 2013

Pääkirjoitus

Voi elämän kevät!

Kiveen hakattu kotivakuutus

Veneen veistäjien sukua

Meriltä maakravuksi

Yhtä aikaa täyttä ja tyhjää

TERVEYS
Vapaaksi pakosta

Ikääntyminen näkyy silmissä

Arjen apulaisia

PUUTARHA
Työn tulos
Tuomipihjalasta on moneksi
Avomaan antia

Ooppera kylän sydämessä

40 kullan ja timantin vuotta

Lihakauppias luontojaan

RUOKA
Laarit ja pakastimet tyhjiksi

Vähän ennen valtamerta

ILOKSI
Reipasta raitaa

KÄSITYÖT
Huivi on hyvä asuste
Kiva ja kätevä kori
Kirjovirkattu matto
Sukkasilla
Syötävän söpö

Aarrekammion isäntä

JOKA KUUKAUSI
Pikkupojan elämää
Asiasta toiseen
Elämäntilanteita
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Koti maalla
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.5. ja Maatilan Pellervo 2.5.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Pilkataan sitten Panua

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies. Rakkauskertomus.
Otava 2013.

Kirjan nimi on kökkö, mutta kertoo asian. Toinen osaa laulaa ja toinen kirjoittaa. Hyvä huomio Kirjamieheltä on, että molemmat ovat osa kansallista projektia. Toinen hoitaa kansan sielua laulamalla, toinen kansalliskirjailijoista kirjoittamalla. Kuulostaa vallan fiiniltä, mutta tärkein kysymys on, onko Panu Rajala vilpitön hölmö.

Vai onko Rajala vain hiipuva narsisti tai moukka julkisuuden pelissä?

Toinen tärkeä kysymys on, miksi tämä kirja on olemassa. Luultavasti se tarvitaan, jotta me toimittajat voimme pilkata Panu Rajalaa. Ilpo Tuomarila sitä jo teki Katri Helena -musikaalissa, ja moni muukin on pilkannut. Se on, suoraan sanottuna, jopa lahjattomalle helppoa.

Rajala on sitä mieltä, että kun Lavatähti sai suunvuoron teatterissa, Rajala voi kirjoittaa omansa. Perustelu on turha; julkisuudessa ihmisten sisuksia kaivellaan niin paljon, että ei Rajala alibia tarvitse. Lukija ehkä tarvitsee.

Julkisuudelle Rajala on niin helppo saalis, että se vähän tasaa, koska Katri Helenaa ei pilkkaa kukaan. Sinivalkoinen imago on lehdille liian tuottoisia liattavaksi. Ajan henkeen sopii, että pilkataan sitten Panua.

Kirjan lajityyppi on pidennetty lehtijuttu, ja lehdissä tarina jatkuu. Ehkä Rajala loukkaa siksikin, että hän ei pysy pilttuussaan vaan tekee itse juorutoimittajien töitä?

 

On kolmaskin kysymys, jonka halpamainen mieleni esittää. Saammeko nyt tietää, mitä on Katri Helenan teflonin alla? Jotakin siellä täytyy olla, vaikka luottotoimittajat syövät kädestä. Se paljastuu: Lavatähti on niin ärhäkän mustasukkainen, että Kirjamies ei ehdi kunnolla edes aihetta antaa, vaikka vikkelä niissä asioissa lienee.

Jos Rajalan ottaa vakavissaan, nousee kolmas kysymys: Mistä rakkaus alkaa? Vanhan laulun kysymys saa vastauksen. Kirjamies näkee Lavatähden Anna-Kaisa Hermusen vieraana televisiossa, ja lesken lempi leimahtaa kotikatsomossa.

Myös Lavatähti on leski, mutta hän on yhteydessä kuolleeseen aviomieheensä, joten korkeammassa mielessä hän ei liene leski ensinkään. Kirjamiehen vaimo, Elina Ylivakeri, on kuollut nelisen vuotta aiemmin, mutta ei ole kuolemansa jälkeen ottanut Kirjamieheen mitään kontaktia.

 

Kirjamies on yksinhuoltaja. Hän on helsinkiläispoika mutta adoptoinut itsensä Hämeenkyröön, koska on tutkinut F. E. Sillanpään elämän niin tarkkaan, että tietäisi tämän kalsareitten numeron, jos Taatan aikaan kokoja olisi merkitty. Aika vähän Kirjamies kirjoittaa yksinäisyydestä. Jos oma ego on XL-kokoa, se kai täyttää tyhjiön?

Leskimiehen murheita ei tarvitse selitellä, mutta kun Kirjamies kirjoittaa Lavatähdelle kirjeen, jää vähän epäselväksi, onko kyseessä rakastuminen televisiokuvaan vai hengellinen etsintä. Anna mulle tähtitaivas? Laulu on innostanut graafikko Mika Tuomistakin: kirjan kansi on yhtä kökkö kuin nimi. Harmoniaa?

Lavatähti on kova liikenainen, jonka julkisuudenhallinta on täydellistä, mutta hän on myös imenyt itseensä kaikki lapsekkaat myönteisen ajattelun ja sielunvaelluksen opit. Sielunvaellus? Joskus miehen sielu vaeltelee hiukan liikaa vielä elossa ollessakin, mutta kuoleman jälkeisistä on paha mennä sanomaan. On vain uskottava, että Katri Helena todella kokee, mitä kertoo.

 

Tarina on kiinnostava. Minkälainen on liitto joka paljolti toteutuu julkisuudessa? Kirjamies näyttää joskus tarkistavan lehdistä, mitä hän oikeasti tuntee. Ei se ihmeellistä ole; sitä varten lehdet ovat, meille kaikille. Lavatähdellä on helpompaa, koska Timppa, kuollut mies, opastaa. Saatan tosin ymmärtää väärin yhteyden luonteen. Oma yhteyteni rajan taa on kuin halvan hotellin langaton verkko: signaalin taso heikko.

Kirjamies odottaa turhaan viestiä kuolleelta vaimoltaan ja kirjoittaa tästä jopa kirjan, Enkeli tulessa (1997). Kotona Sininen enkeli ensin kauhistuu, sitten hyväksyy. Muistan aikanaan yllättyneeni, että kirja oli hyvin kirjoitettu. Yleisesti kirjaa kai paheksuttiin. Väärin oli joko ns. avoin liitto tai siitä kertominen tai molemmat.

 

Loppu on tavanomainen: jäljellä on väljähtänyt, vaivaton suhde. Kirjamies sotkee ja levittelee papereitaan, Lavatähti siivoaa. Kohta Kirjamies löytää uuden vastauksen suureen kysymykseen: muuan opettajatar laulaa niin, että sydämessä vavahtaa.

Laulu on Maailma on kaunis. Se tunnetaan Irwin Goodmanin hiilloskauden koskettavana tulkintana, teksti on Vexi Salmen virsirunouslinjalta. Hengellinen etsintä on siis piirun verran maanläheisempää, ja Kirjamiehellä on edessään luova kausi: elämäkerta Mika Waltarista, sitten kirjat Yrjö Jylhästä ja Juhani Ahosta.

Nyt Rajala on kohta seitsenkymppinen. Onko hänessä miestä kirjoittamaan, minkälainen on Don Panu Taatana? Me jo hiomme kynsiämme.

Abloy taivaaseen

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Romaani. Otava 2013.

Missä nyt on rakkaus? Se tavallinen, joka panee leppäkertut maalaamaan täplänsä ja norsut pärskimään kärsällään?

Hannu Väisänen heittää määritelmän Panu Rajalaa vaivaavaan kysymykseen. Kirjoilla on etäinen yhteytensä, jota täytyy selittää. Kerran oli nimittäin aika, jolloin miehen – nimenomaan miehen – rahat olivat hänen yksityisasioitaan, politiikka julkisuuden aluetta. Vastaavasti makuuhuone oli intiimin alaa, mutta romaaneissa intiimejä asioita saattoi käsitellä julkisesti, yleisellä tasolla.

Tämä vanha, porvarillinen järjestys romahti kauan sitten, Suomessa ehkä jo kun Mauri Lintera osti Jallu-lehteen Tabe Slioorin elämäkerran, joten ei Rajalan kirja sikäli erityinen ole.

Saman teki, komeammin ja raaemmin, Henrik Tikkanen ja kun Märta Tikkanen vastasi, syntyi Vuosisadan rakkaustarina. Nykylehdistö tarjoaa kvartaalirakkautta. Nyt yksityinen on nyt paitsi poliittista myös taloudellista: Katri Helena valloittaa sekä lompakot että sydämet. Kummasti Katri muuten tuo mieleen Hannu Väisäsen. Myös Väisäsestä on tullut jotenkin koskematon.

 

Väisäsen neljäs Antero-romaani on hänen mukaansa puoliksi totta, puoliksi sepitettä. Kirja siis kertoo Väisäsestä, mutta Väisänen on pannut myös omiaan toisin kuin Rajala joka vain sepittää totuutensa. Norsut eivät Taivaanvartijoissa pärski; kyse on taiteilijan ja kirkon virkaihmisten konfliktista.

Väisänen on lahjakas. Hän on tälle ajalle sopiva kulttuurihenkilö tavalla jolla Rajala ei voi olla. Miksi? En osaa vastata. Kyse voi olla sukupolvista, vaikka ei miehillä ikäeroa ole kuin kuutisen vuotta. Hengellisessä maailmassa Väisänen liikkuu toisin kuin Rajala. Antero maalaa alttaritauluja, ja riita niistä tulee.

Kirkkotaiteessa Taivaanvartijain kuvaamia konflikteja aikanaan riitti, mutta kun nyt kuuntelee reaktioita Tyrvään Pyhän Olavin kirkon taiteeseen, tuntuu, että Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala ovat määritelmällisesti hyviä. Aika on sellainen. On toinen asia, että he oikeastikin ovat kiinnostavia.

Ehkä konfliktien aika on ohi? Ennen vastakkain olivat kirkon traditionaalisuus ja taiteilijoiden modernius. Molemmat ovat suvaitsemattomia linjauksia: perinnetietoisuus yrittää hallita mennyttä yli aikojen, modernismi tulevaa. Tilanteeseen sisältyy kiinnostava konflikti muutoinkin kuin sopimusoikeudellisesti.

Kun Väisäsen kirjaa lukee kirkollisen maailman ulkopuolelta, tarina on hauska. Väisänen osaa ironian. Hän on kasarmin ja kirkon kasvatti, mutta silmän ihmiselle kaikki on niin konkreettista, että sotilaiden jalkarätit saavat Anteron haltioitumaan enemmän kuin käärinliinat; jalkarätit ovat aina lähellä, koska isä on ollut armeijan originelli kantapeikko. Uskonto tuntuu olevan Väisäselle osa esteettistä.

Antti Nylén sanoi kirjoittamisensa lähtökohdaksi vihan. Väisäsen perusvire on ilo. Tässä meillä on suomalainen mieskirjailija, joka ei pelkää adjektiiveja, ei pitkiä ja poimuilevia lauseita, ei loputtomia vertauksia ja jolla silmän havainto johtaa fyysisen kokemuksen ja kulttuurihistoriallisen ymmärryksen kumman kiehtovaan kietoutumiseen; ja niin nenään tuntuvasti Väisänen haltioituu toivomaan itselleen majavan myskintuoksuista elämää, että kirjaa voisi mainostaa: Mukana myös haju!

 

Yhteen alttaritauluun Antero maalaa valtavan Abloy-avaimen ja pesuvadin. Symboleja? Onko entinen avainlapsi ymmärtänyt taivasten valtakunnan avaimet ja kristillisen jalkojenpesun oikein? Tulos äänestetään vuoden rumimmaksi, eikä auta vaikka kirkkoherra tukee Anteroa. Pappi on toinen niistä henkilöistä jotka Anteron maailmassa ovat jotenkin todellisia.

Muutoin Anteron maailma on omalakisensa: Soittajat olivat valittaneet ja murehtineet niin että puhelin on mustunut ja sen kuuloke lojuu kannattimessaan kuin sulanut lakritsi.

Silti kaiken taitavuuden ja hehkun jälkeen kokonaisuus on oudon jännitteetön: Antero kelluu oman maailmansa keskiössä, aistiensa väri- ja äänimaailmassa, johon muut ihmiset ilmestyvät liki esteettisinä elämyksinä. On kuin Väisäsellä olisi liikaa kaikkea sitä, mikä keskipolven mieskirjailijoita yleensä puuttuu tykkänään. Joskus Väisäsen vertaukset ovat löysiä, joidenkin mielestä niitä on aivan liikaa, mutta yksi on mykistävä. Antero puhuu kuolleelle isälleen tämän haudalla, ja pakkanen on kova:

Kylmä on vihainen ja nipistelee kuin urosnärhi keväällä.

Urosnärhi! Keväällä! Kuva jotenkin lupaa, että ennen pitkää norsu pärskii. Siihen sitten tarvitaan toinenkin elefantti.

Kongo! Kongo!

David van Reybrouck: Kongo. Historia. Siltala 2013.

Kongo on Eurooppaa isompi, ja David van Reyrouckin kirjan käsittely lyhyesti on yhtä mahdotonta kuin ratkaista Euroopan talouskriisi. Tämä on lukusuositus. Perustelun sanoi Sauli Niinistö äskettäin Kiinassa. Niinistö ei puhunut Kongosta, mutta huomautti, että eurooppalaisia on alle miljardi, joten muita on kuusi miljardia. Tähän voi lisätä, että miljardi meistä ihmisistä asuu Afrikassa.

Kongo tarjoaa luistavan lukukokemuksen ja korjaa perspektiivivirheitä: historia on hirveää, mutta aatosta jaloa ja alhaista mieltä löytyy myös Afrikasta. Belgian entisen siirtomaan kohtalo on saanut jopa Ilkka Remeksen ottamaan jännärissään (Ikiyö, 2003) moraalista kantaa, ja Belgia muuten on se maa, jossa on kaupunki nimeltä Bryssel.

van Reybrouckin asuu Belgiassa, ja Kongo tarjoaa tutkimuksiin, matkustamiseen ja satoihin haastatteluihin perustuvan asiapohjan maahan, josta kännyköitten tärkeä metalli, koltaani, paljolti on peräisin. Siltala Kustannus on tehnyt kulttuuriteon.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski