Kannen kuva:
Elmiira Ruutiaisen kuvasi Jarmo Vainionpää.

NUMERO 4 - 2013

Pääkirjoitus

Voi elämän kevät!

Kiveen hakattu kotivakuutus

Veneen veistäjien sukua

Meriltä maakravuksi

Yhtä aikaa täyttä ja tyhjää

TERVEYS
Vapaaksi pakosta

Ikääntyminen näkyy silmissä

Arjen apulaisia

PUUTARHA
Työn tulos
Tuomipihjalasta on moneksi
Avomaan antia

Ooppera kylän sydämessä

40 kullan ja timantin vuotta

Lihakauppias luontojaan

RUOKA
Laarit ja pakastimet tyhjiksi

Vähän ennen valtamerta

ILOKSI
Reipasta raitaa

KÄSITYÖT
Huivi on hyvä asuste
Kiva ja kätevä kori
Kirjovirkattu matto
Sukkasilla
Syötävän söpö

Aarrekammion isäntä

JOKA KUUKAUSI
Pikkupojan elämää
Asiasta toiseen
Elämäntilanteita
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Koti maalla
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.5. ja Maatilan Pellervo 2.5.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Pääkirjoitus

Tarkoitusta kyllin

Kukapa ei joskus pohtisi elämän tarkoitusta. Sitä onkin syytä mietiskellä, mutta ei yötä vasten.

Annas olla, kun ihminen sydänyöllä, sen sudenhetkinä ponkaisee pystyyn silmät ymmyrkäisinä, vuorenvarmana, ettei mitään tarkoitusta ole! Silloin toivoo olevansa lasaretissa tai vaikka putkassa, kunhan vain olisi valvotuissa olosuhteissa. On se niin pöyristyttävää.

Yhtään ei helpota, vaikka muistaa, miten kauniisti Martti Syrjä runoilee: Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus. Päin vastoin, oikein pistelee vihaksi tuollainen vastuuton hölinä. Kylmään hikeen ei auta edes lasillinen lämmintä maitoa, koska sitä juovat vain englantilaisten kirjojen leidit kummituslinnoissaan.

On muitakin tapoja pilata yönsä. Kun illalla oikein kokoaa kaikki murheet peitteekseen ja kallistaa päänsä muhkuraiselle tekemättömien töitten tyynylle, saattaa torkahtaa, mutta uni jää olemattomaksi eikä rentoutumisesta kannata puhua. Aamun tullen saa ponnisteltua turvonneet luomensa niukin naukin raolleen. Tuntien makaamisen jäljiltä ruumis sängynpohjalla on joustava kuin ratapölkky.

 

Olen kehittänyt näitä tympeitä ja kuluttavia öitä varten pari menetelmää. Molemmat toimivat lähes satavarmasti.

Tapa yksi on kehitelmä kävellä takavuosien ihanissa kesissä:
On varhainen aamu. Seison avojaloin kuistin laudoituksella ja katselen puiden lomasta järvelle. Kuuntelen kuikkaa. Astelen raput kuistilta polulle. Tunnen jalkapohjissani silkinsileät neulaset ja astun yli vähäisen männynjuurakon, joka vuosikymmenet on kulkenut polun poikki. Tarkkailen, onko maailmaan yön aikana ilmaantunut uusia tatteja. Saunarannan puolella aurinko kiipeää jo kohta kuusten latvojen tasalla. Istahdan kalliolle ja annan katseen levätä lahdella.

Kun aamulla herään, olen virkeä kuin järvestä juuri noussut.

Tapa kaksi kahluuttaa kauemmaksi, liki lapsuusvuosia:

Isoäiti istuu sängyn laidalla ja palmikoi yölettiä. Hänellä on yllään pitkä flanelliyöpaita, jossa on aivan pieniä vaaleansinisiä kukkia kuin pikkukamarin tapetissa. Isoäiti ottaa iltalääkkeensä: tipauttaa pari pisaraa närviiniä eli kamferia sokeripalaan ja antaa sokerin hitaasti sulaa suussaan. Uunin pelti vedettiin juuri kiinni, messinkinen pellinnaru vielä heilahtelee. Katselen isoäitiä, ja hän sanoo: ”Eikhän sunki, hyvä lapsi, pirä jo mennä maata. Huamenna on taas koulupäivä. Vai veisaasikko mun kaas viälä virren?”

Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni...

Ei siinä kummempia, uni tulee, ja elämälle tarkoitusta kyllin.