Kannen kuva:
Ullamaija Hänninen.
NUMERO 5 - 2013
Pääkirjoitus
LUKIJAMATKA
Kauneuden kaihoon
Suolle kevään syliin
Ollaanko nyt Oulussa?
Arvokasta apua
TERVEYS
Tie hyvään vanhuuteen
Varo punkin puremaa!
Ientulehdus on kohta kansantauti
Tuurintynkää ja sotatotuuksia
Yhdellä kielellä taivaita päin
PUUTARHA
Pohjalaispihan komea kasvikunta
Kolmen sortin persiljat
Jo satoja vuosia sitten
ILOKSI
Pensastuet pihlajista
Viisi päivää viinilaaksossa
RUOKA
Onnea!
Eloon herätetyt
KÄSITYÖT
Taivaansini käy sisään
Väri virkistää
Kerran vielä kori
Muistojen jalo kehä
Kolmen tuuman kiinattaret
JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Koti maalla
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy kaksoisnumerona 20.6. ja Maatilan Pellervo 6.6.2013.
Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.
Kirjan kannet auki
Hienoja miehiä!
Antti Leikas: Huopaaminen. Siltala 2013.
Tikkari ja Hyvönen eksyvät työmatkalla Eurooppaan, hukkaavat kännykkänsä ja ryhtyvät juovuttaviin juomiin. Parinkymmenen sivun jälkeen alkaa siis ihmetellä, miten romaani pinnistää loppuunsa. Polku tuntuu tallatulta.
Taas tekevät suomalainen ja sen kaveri irtiottoa vaimoista ja pomoista? Taas kierrättää keski-ikäinen kirjailija miehiset kliseet ja linkoaa mallasjuomissa uitettuja sankareita maailman ankarassa sepelimyllyssä? Ja lopulta routa ajaa porsaat kotiin?
Ihan tästä ei ole kyse. Antti Leikas on kirjoittanut toisen romaaninsa, ja vaikka kirjan alku lupaa jatkoa Maiju Lassilan ja Arto Paasilinnan perinteelle, ei tässä porsaina saati porsaan perässä säntäillä. Huopaamisessa törmäilevät pikemminkin tekstityylit kuin ihmiset.
Tikkari ja Hyvönen eivät oikeastaan ole edes reissussa vaan oudosti perillä juututtuaan Hrabešlavin kylään. Kylä on merkillinen paikka: ensin sieltä ei pääse pois ja lopulta ei välttämättä halua.
Ollaan siis slaavien mailla, kai siksi että takapajuinen tausta sopii insinöörien sielunmaisemalle. Olutta, tupakkaa ja sananparsia kuluu: Saattaa jotakin sattua, sanoi Sutisen Eero kun selkäänsä sai.
Äkkiseltään en löytänyt tuota Suomen kansan sananparsikirjasta, mutta samasta agraariperinteestä on kyse. Oli aika jolloin erisnimestä kehittyi jotakin yleistä. Nykyisin asiat pyrkivät menemään toisinpäin, ja juuri tähän hullunhauskaksi mainostettu Huopaaminen tarttuu.
Kirja on komeimmillaan, kun kaverusten pomo Kejonen vyöryttää palautekeskusteluissa monologia. Siinä suomalaisen miessielun perusmyytit erämaan rauhasta lähtien pusertuvat läpi konsulttikielen, ja kyllähän se naurattaa. Rommin siivittämä palaute kiteytyy hyvin: Veksi ja Jussi, hienoja miehiä!
Jo kielellisen rekisterinsä laajuudella Leikas erottuu. Hän ei nakuta yhtä ja samanlaista lausetta sivulta yksi sivulle 179.
Huopaamisella on myös oikeasti rakenne: kokonaisuus on enemmän kuin palikoitten summa. Paljon on palikoitakin, sivuhenkilöitä Jeesuksesta korppiin; ja kaipa ne sivuhenkilöitä ovat, kun kerran kommunikoivat, Jumalan poika ja lintu.
Niin kommunikoi myös hrabešlavilainen vanha mies elämäänsä. Jumaliset ja eläinopilliset hahmot jäävät utuisiksi, mutta mies edustaa sitä kansanomaista viisautta joka kertoo lineaarisen elämän vaaroista. Ilmankos Hrabešlavin junilla ei oikein tunnu pääsevän mihinkään. Tarkkaan ottaen raiteilla pysyminen onkin paikallaan tallomista.
Koska Tikkari ja Hyvönen ovat jo suistuneet, tulevat perimmäiset asiat mieleen: Hyvönen kertoo uskovansa muutamiin pyhimyksiin, ajan syklisyyteen ja puolijohteiden taianomaiseen kykyyn johtaa sähköä ja olla johtamatta, samaan aikaan. Lisäksi hän sanoo itsekin unohtaneensa, millaista kotona on.
On ilo tajuta, että en yksin ole ihmetellyt transistorin lumoa ja kuvitellut, että sitä ihmettelevät vain katodiputkiradioiden kasvatit. Kirjallisuus todella auttaa yksinäisyyteen.
Lopettaminen on vaikeaa, eikä se oikein onnistu Leikakseltakaan. On Huopaaminen silti muutakin kuin työelämän kritiikkiä: Tästä on hyvä jatkaa, sanoi Suhonen kun sormensa sirkkeliin jätti.
Elämää musteessa
Tuomas Anhava: Ja maisteri pisti sen. Keskustelupuheenvuoroja ja kannanottoja. (Toim. Matti Suurpää ja Martti Anhava) Otava 2013.
Mika Waltari kirjoitti komeita historiallisia romaaneja. On hienoa, että niitä myös haukuttiin tyylikkäästi. Tuomas Anhava kirjoittaa, että Johannes Angelos on ”entisen toistoa ja väsähtänyttä, haalistunutta mukailua”.
(H)ieman kyllästyttävä on Johanneksen taipumus aina lemmiskellessään jaaritella kertomukselle tarpeelliset yksityiskohdat menneisyydestään. Mutta kyllästyttävämpää on ”ikivanhan kreikkalaisen suvun sanomaton alakuloisuus” joka hiuduttavana kertosäkeenä toistuu kaikkialla. Johanneksen uskonelämä on uskomatonta, mutta käsitettävää: hän on yhtä pinnallinen ja syvästi sentimentaalinen kuin Waltari itse pohtiessaan rakkauden tuskaa, aikojen murroksen ruudinkatkuista pauhua ja ikuisuuden kylmyyttä ihmisen tuhon äärellä. Vaan onhan kumminkin miellyttävää että Waltari niin ilmeisesti on pahoillaan siitä kaikesta.
Anhavan piruilu on 60 vuoden takaa. Menossa oli modernistien taisto traditioita vastaan. Siitäkin sodasta on jo niin kauan, että enää ei tarvitse valita puolta. Kiistan luonnetta voi yrittää tajuta.
Tornin pidoissa (1954) Anhava tulkitsee ajan merkkejä: Kustannustoiminta kaupallistuu kaupallistumistaan. Se pyrkii toisaalta kaupallistamaan oivallisia kirjailijoita, toisaalta hankkimaan viihdyttäjille taiteellista tunnustusta ja kunniaa (--).
Markkinakritiikki kuulostaa juuri kirjoitetulta. Kaupallistumisen syypäiksi on tapana nimetä markkinavoimat, jotka ovat vallanneet kustantamot ja kulttuurisivut. Selitys on hiukan tautologinen, ja alibi ostetaan turhan liukkaasti.
Nyt elämme – toisin kuin Anhavan aikaan – konsensuksen Suomessa. Siksikään säihkyviä teilauksia ei juuri näy. Ehkä ei ole kyllin mittavaa teilattavaa?
Anhava oli aina tinkimätön laaduntarkkailija ja joskus yksisilmäinen. Hänen kirjallisuuskäsityksensä on osin jo historiaa, mutta jos alustuksen huipennus kuulostaa vieraalta, kannattaa tarkistaa, onko itse taajuudella:
Tarvitaan Kirjallisuuden Pyhän Asian tähdentämistä, se on: että tehdään kulttuuriyleisölle selväksi sanataiteen keskeinen asema hengenelämässä kielen elämän huippuna ja ylimmäisenä kasvukärkenä.
Tämä edellyttää kriitikolta ja kirjailijalta täyttä omistautumista: hänen on syöminen, juominen, ajatteleminen mustetta ja musteesta unta näkeminen.
Pyhän jäljillä
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana. Siltala 2013.
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. WSOY 2013.
Nimiesseessä Jonathan Franzen toistaa ajatuksen, että romaanit alkoivat kukoistaa, kun naiset kaipasivat joutoaikaansa viihdykettä: romaani nousi ikävystymisen tuhkasta.
Voi olla. Ikävystyminen on osa teknologista elämänmuotoamme, ja sääli on Nokiaa, joka ei siihen kyllin nopeasti vastaa. Ikävystyminen vaatii jatkuvasti uutta eikä sekään riitä. Franzen sivuaa tätä käsitellessään Daniel Defoen romaania Robinson Crusoe. Moni suomalainen muistaa teoksen mukaelman, Siviä Heinämaan Risto Roopenpojan ihmeellisen elämän.
Franzen matkaa Chileen Selkirkin saarelle, joka on harvinaisen linnun, juanférnandezintulikulman, ainoa pesimäpaikka. Samalla saarella skotti Alexander Selkirk vietti haaksirikkoutuneena vuosia, mikä oli sytykkeenä Defoen romaanille.
Robinson Crusoe elää saarella vuosikymmeniä, ja Franzen toteaa, että tämä ei koskaan ole ikävystynyt. Yksinäisyys saattaa vaivata, mutta ei ikävystyminen, joka on riippuvuuksien ja – Franzenin mukaan – myös itsemurhan sukua.
Tulikulman ohella Franzenia ovat vetäneet saarelle työstressi ja ystävän, kirjailija David Foster Wallacen itsemurha. Itsemurhaan liittyviä vihan ja surun tunteita Franzen käsittelee elegantisti, ja saaren arki ja isot teemat jotenkin pysyvät koossa.
Kun Franzen oli eronnut vaimostaan ja hautoi katkerana luonnon tuhoutumista, hän rakastui, ja se muutti kaiken. Franzen rakastui lintuihin. Linnut vetivät takaisin maailmaan, myös juttumatkoille Kiinaan ja Välimerelle, ja nämä henkilökohtaiset esseet ovat kokoelman ydintä.
Tuomas Anhavalle Kirjallisuuden Pyhä Asia perustui taatusti muuhun kuin ikävystymiseen. Tylsyyttä varten oli viihde joka saattaa olla hyvää mutta jolle ei kuulu sanataiteen statusta.
Anhava soti kansallista ahtautta vastaan. Se sota on nyt käyty, eikä yhtenäiskulttuuriin ei ole paluuta, ehkä ei Pyhään Asiaankaan. Kansainvälinen monikulttuurisuus on monokulttuuria, viihteen ylivaltaa. Tommi Melenderille tämä aiheuttaa suurta tuskaa. Lisäksi Melender kokee itsensä falskiksi, ja kai vielä tämän kokemisenkin. Melender on siis addiktoitunut lukemiseen.
Oma työ hävettää: ”Minä en kykene lukemaan muistikirjaani rustaamiani vihanpurkauksia ilman häpeää ja joskus kauhuakin.” Kirjallinen kilpailu nostaa kaunaa ja ylimieltä. Melender kertoo raivostaan, koska Juha Itkosen laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa arvostetaan, samoin Miika Nousiaisen miehen monomaanisuudella ilottelevia pitkitettyjä vitsejä.
Ehkä Melenderiä lohduttaa E. M. Cioranin toteamus, että kirjailijan ”lähteitä” ovat hänen häpeäntunteensa, jotka on tunnistettava. Itkosen proosasta olen taipuvainen ajattelemaan samoin.
Addiktiosta huolimatta Melender lähenee Anhavan maailmaa: ”Jos lukeminen on minulle pyhää, onko kirjallisuus minulle uskonto?”
Kysymys tuntuu sekoittavan asioita, mutta Melenderin mukaan uskonnon ja kirjallisuuden samanmuotoisuus tunkee läpi, kun korostetaan kirjallisuuden taiteellista arvoa kaupallisten kustannuksella.
Tästä on puhuttu, kun on luettu Franzenin romaaneja Vapaus (2011) ja Muutoksia (2002). Melender syyttää Franzenia suosion kosiskelusta ja siitä, että tämä käyttää Leo Tolstoin kalupakkia, joka toimi vain Tolstoin aikaan. Samalla tulevat tyrmätyiksi muutamat Hannu Raittilan kannanotot. Esseet ovat myös hyvä johdatus nykykirjallisuuden sisäisiin ristiriitoihin.
Kolibri kompuroi!
Kati Hiekkapelto : Kolibri. Otava 2013.
Kati Hiekkapellon Kolibrin sekä kahden seuraavan kirjan käännösoikeudet on myyty Saksaan. Ilmeisesti nuo kaksi kirjaa ovat vielä kirjoittamatta. Ainakaan niitä ei ole julkaistu. Kolibri on esikoinen.
Teki mieli tarttua viihteeseen Tuomas Anhavan ja Tommi Melenderin jälkeen, siksikin että Melender kirjoittaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta, josta hän löytää kostomotiivin. Larssonin kirjailijantaidot Melender tyrmää, mutta ahmii silti kaikki kolme kirjaa.
Niitä on myyty 65 miljoonaa, Melenderin mukaan siksi että seikkailu tehoaa eikä kirjojen julmaa feminismiä tajuta. Selitys ei vakuuta. Yhtä vähän tosin kykenen tavoittamaan, miksi saksalainen kustantaja pitää Kolibria yhtenä vakuuttavimmista debyyteistä joita on lukenut, mutta enhän minä tiedä, mitä hän on lukenut.
Kolibri on kömpelö ja totinen jännäri, mutta siinä on kaupallisesti onnistunut sankari, kurditaustainen suomalaispoliisi Anna Fekete. Myös Feketen työpari on onnistunut latteus: sikaniska mies, puolirasisti josta Larsson olisi tehnyt naisia kolhivan perverssin.
Hiekkapelto saattaa silti kehittää Feketestä kelpo tuotteen. Moni menestynyt dekkaristi on aloittanut väkinäisesti, ja Kolibri maistuukin työvoitolta.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski