Kannen kuva:
Jarmo Uusi-Rintakoski

NUMERO 6-7 - 2013

Pääkirjoitus

Hoida ja anna hoitaa

Piika piti paljon sisällään

Tarttilassa tavataan

Putikon tuhat tarinaa

Tuplatohtorilla virtaa piisaa

Aisti ja muista!

TERVEYS
Rapautuu muru murulta
Kieltäytyminen lujittaa luonnetta
Selkävaivat syyniin

Koulusta tuli koti

Tallella henki ja tunnelma

Varo nettivarasta

PUUTARHA
Puukansan paratiisi
Työn palkkana iso ilo
Suulle ja silmälle
Makea herkku houkuttaa

Ihan vain ihmisten töitä

Puutarhurin uusi kukinta

Tyvenessä täällä

On niitä hullumpiakin harrastuksia

RUOKA
Suolaista ja makeaa kesäkeittiöstä
Parasta tarjolle

On ilo juhlia

Syntynyt leipuriksi

Aina sumialainen

Eversti nelisti läpi pilvien

ILOKSI
Vain ruuvien hinnalla
Reipasta raitaa
Helppo köysihylly

KÄSITYÖT
Barokin henkeen
Suvisävyjä
Rakeista raitaa
Koukussa
Laivurin trasumatto ja rahi
Heleitä kukkia
Ruususen unelmia
Pikku jakku
Ilmavaa Pellavaa

Kutomisessa sen salaisuus

Salamantereiden heimoa

Kahdeksan pisteen katse

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Ristikko
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 15.8. ja Maatilan Pellervo 1.8.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Nokian nuorisokasvattaja

Juha Siltala: Nuoriso – mainettaan parempi? WSOY 2013.

Kirja kertoo nuorista, ja alussa on kuva Kari Häkämiehestä, 56. EK:n toimitusjohtaja tuijottaa Prima-lehden kannesta: Suomi tarvitsee menestyksen nälkää. Toisessa otsikossa Ilpo Kokkila, EK:n puheenjohtaja, vaatii, että töitä on tehtävä enemmän.

Kyseessä on EK:n lehden viime vuoden viimeinen numero, vaikka samat aiheet lehdessä on numerosta toiseen. Etelä-Pohjanmaalla tämä linja joskus kiteytettiin: Päivä piremmäksi, tahti kiriemmäksi; leipä levenöö.

Myös Juha Siltala suosii toistoa, ja niin suosii Siltalan mukaan todellisuuskin. Siltalan sanoma on tällä kertaa hyvä: suurimmalla osalla nuorista menee paremmin kuin koskaan.

Ei Siltala kuvaa sattumalta ole valinnut. Hänen toinen teesinsä on, että mitä holtittomampia talouselämän johtajat ovat, sitä kiivaammin vaaditaan kuriin nuoria.

Sama toistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin Martin Saarikangas puhui pullamössösukupolvesta. Yhdysvalloissa mätien kiinnelainojen paketoijat antavat kasvatusneuvoja, joita innoittaa kiinalainen työkuri, ja meirän nilkit painaa perässä, kuten muuan alikessu asian ilmaisisi.

Jorma Ollila huolestui nuorten miesten ylipainosta, kun Nokia oli kangistunut organisaationsa läskeihin. Nokian nuorisokasvattajalla onkin perinteensä kumitehtaan ajoilta. Nyt häpäistiin lihavat.

Siltalan ajatus on niin synkänhauska, että sen hyväksyy helposti, mutta mitä se tarkoittaa? Kaiketi sitä, että yleinen käsitys nuorista ei riipu siitä, minkälaisia nuoret ovat. Käsitys on sitä pahempi, mitä ahdistavampi on taloustilanne.

Entä miksi juuri nuoria vaaditaan kuriin, kun johtajat ovat olleet holtittomia? Johtajilta ei tietenkään voi vaatia mitään, mutta Siltalan vastaus on sielutieteen puolelta.

Jotenkin kierolla tavalla lasten on lohdutettava aikuisia, kun aikuiset ovat eksyksissä. Lapset koetaan riistäjiksi, jotka ovat villejä, tuhoavia ja seksuaalisia, siis eläviä, ja heitä hallitsemalla aikuiset hallitsevat omaa kaoottisuuttaan.

Siltalan tapa kirjoittaa historiaa kuin terapeuttina on kiistanalainen ja kiinnostava. Nyt hän tosin ottaa etäisyyttä psykohistoriaan. Kirja on jo tehtyjen tutkimusten tulkintaa, ja Siltala on myös sukeltanut nuorisokulttuuriin.

Nuorten väkivalta, humalajuominen, holtiton seksi ja muut häiriöinä pidetyt asiat ovat 2000-luvulla ilmeisesti vähentyneet. Enimmillä menee hyvin, vaikka osalla menee hyvin huonosti.

Nuoriso-kirja ei ole saanut yhtä suurta huomiota kuin Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004), ja syy sisältyy sen perusajatukseen. Laman aikana hyvät uutiset nuorisosta eivät kiinnosta.

On kiusallista todeta, että Siltalan havainnot tarkoittavat, että toimittajien uutisnenä ei reagoi todellisuuteen vaan ajan henkeen. Vielä kiusallisempaa on ajatella, mistä henki tulee.

Ovatko pojat pahoja? Siltalan kysymys tuo mieleen sukupuolitetun perisynnin. Koulutus karsii poikia, lukiossa tyttöjä on enemmistö, yliopistoissa vielä suurempi, ja naisenemmistö on opettajakunnassakin.

Ihmisten työuupumukseen Siltala löysi syyn työelämästä, mutta poikien murheisiin hän ei etsi syytä koulusta, ei opetussuunnitelmista, ei kasvatuksesta. Niissä ilmeisesti on saavutettu paras mahdollinen taso?

Mutkan kautta syylliseksi voi epäillä kovuutta korostavaa mieskuvaa, koska Siltala näkee myönteisiä signaaleja poikien pehmenemisestä. Tästä todistavat Justin Bieber ja Robin Packalen.

Pojat meikkaavat ja tunneilmaisu vapautuu. Tämä on varmaan hienoa, vaikka kovuus ja pehmeys ovat epämääräisiä sanoja. Jostakin syystä ajatus, että nuoren identiteetti entistä enemmän rakentuu ohimenevien idolien kautta, tuntuu myös lohduttomalta.

Siltalan ihminen syntyy laumaeläimeksi. Ehkä niin on, ja ehkä enimmät myös laumassa pysyvät. Nykyisen nuorisokulttuurin laumat ovat kuitenkin ainutlaatuisia.

Arkihavainnot kertovat signaaleista, että nuoruus koetaan saavutettuna etuna, josta ei voi luopua. Siksi monet pysyvät lapsina pitkälle keski-ikään. Tätä kulttuurin infantilisoitumista, lapsellistumista, Siltala ei käsittele, vaikka on siitäkin laulu tehty: Pysy aina pikkuveljenä.

Siltala mainitsee René Gidardin. Tämän mukaan levottomuutta ei herätä ihmisten liika erilaisuus vaan se, että ihmiset eivät erotu toisistaan. Siinä on kirjan mielenkiintoisin ajatus. Siltala jättää sen maininnalle.

Kun talous luo epävarmuutta, tekee mieli turvaan. Siltala suhtautuu ymmärtävästi perinteiden korostumiseen, joten Timo Soini päästetään pahasta.

Perhekeskeisyyden sanotaan olevan kasvussa. Talouden maailmaa ei voi hallita, joten hallitaan sitten kotona. Jo nykyhäiden näyttävyydestä tajuaa, että parisuhde on tärkeä; siksi monella meistä ehtii elämän mittaan olla niitä monta.

Demokratia perustuu siihen, että ihmiset aikuistuvat ja lähtevät kansalaisina kotoa ulos pahaan maailmaan. Siltalan rivien välejä lukiessa alkaa epäillä, että se aika on ohi.

Paineet ovat ristiriitaisia. Voi olla, että työnantajat ja ahdistuneet aikuiset haluavat nuorille kiinalaisen työkurin, mutta kauppiaat haluavat meidät kaikki lasten kaltaisina.

Pitääkö aina honkkeloira?

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä. Karisto. 2013.

Mistä muualta kuin Kiinasta voi Kari Häkämies löytää kurinalaista työväkeä? Jos Kristiina Harjulaa on uskominen, heitä löytyy Pispalan kommunisteista.

Tosin tuo ihmislaji alkoi kadota jo 50-luvulla, jolloin romaanin Raili oli alakoulussa, mutta Railikin ehti oppia, uiminen on herrasväen kotkotuksia.

Mitä se semmonen on, että juoksennellaan uimarannalla puolialasti keskellä päivää. (--) Lapset semmosia ennen ehtiny opetteleen, kun niin pienestä kun jalka nousi piti töitä tehrä.

Näin opetettiin Suomen ehkä komeimmalla harjulla kahden järven välissä.

Juha Siltala siteeraa yrittäjää, joka on lumoutunut intialaisten innostuksesta työntekoon. Pispalalaiset eivät tunteneet myönteistä ajattelua: raataminen on köyhän kohtalo. Railin maalta tulleelta äidiltä työ tosin on viedä järjen, mitä pidetään sopimattomana.

Mirjami vihaa Suomen Trikoota, joka aikanaan sijaitsi arvotontilla Pyhäjärven rannassa.

Harjulan Pispala on eloisa, kirjava ja nujertava: tehdas alistaa aikuisia, aikuiset lapsia. Raili kantaa huolta äidin mitäänmistäänkumminkaan-puheesta, kun kylässä on Eedit, joka tuo Pariisin Pispalaan.

Railista tämä on kummallista: Pariisissa on rottia ja paskakuskeja ihan niin kuin Pispalassa, mutta ne ovat erilaisia, koska ovat Pariisissa.

Eedit tuo iloa ja ristiriitoja. Railin isä on ollut keikkalaulaja, muusikoita on muitakin, ja kohta pihalla soi. Eeditistä voi pitää, mutta kunnon ihminen hän ei ole.

Kunnon ihminen oli oikeasti köyhä. Vain köyhä voi olla kunniallinen. (--) Pahinta kunniattomuutta oli olla rikas, jonka mielestä oli jännittävää olla köyhä. Sellainen varasti köyhältä ihmisarvon.

Tällainen toimii suljetussa yhteisössä, mutta enää köyhän määritelmälliseen kunniallisuuteen ei usko Aki Kaurismäkeä lukuun ottamatta kukaan. Romantiikka on nyt toisenlaista.

Pispalassa lapset leikkivät Armia, Ginaa ja Audreyta. Lapsuutta saattaa olla liki yhtä vaikea kuvata kuin murrosikää. Harjulalle lapsi on kerronnallinen ratkaisu joka jotenkin ylittää lapsuuden rajat. Se toimii.

Kun Maaru sanoi, joo, Railin riemulla ei ollut rajoja. Oltiin! Mitä mentäs oli olemassa, ja Maaru osasi sen reitin pois aikuisten maailmasta paremmin kuin kukaan muu.

Siinä on lapsen työ: oleminen. Kun Eeditin taiteilijaystävät kiistelevät ihmisen olemisen ongelmasta, Raili, 8, ei ymmärrä, missä on ongelma.

Harjula korostaa lapsen kielentajun erityisyyttä. Lapsi ihmettelee, mikä on kekkeruusi, mikä ilolintu – ilo ja lintu? Lehtolapsi on jotain kaunista. Kun joku lyö jauhot suuhun, lyökö hän perunajauhot? Ruisjauhot?

Vähempikin kielen konkretian korostus olisi riittänyt, samoin tamperelaisrepliikit, mutta tämä on hyvä: lapsi tiedä, mikä on porvariskakara, mutta arvelee sellaisen puhuvan kovalla äänellä ja sanovan että eri kiva.

Kirjan liepeen mukaan Harjula kulkee pispalalaisen kirjallisuusperinteen jalanjäljissä. Pispala on yksi tulkintakehys, mutta Harjula laajentaa maskuliinista perinnettä naisten ja lasten maailmaan.

Kirjan nimi viittaa Lauri Viidan runoon, missä äidit – nuo toivossa väkevät – luikkasivat taivaasta, etteivät lapset loukkaisi Pispalan kivissä jalkaansa. Raili ei ole kuullut kenenkään äidin luikkaavan vaan sanovan, että pitääkö sitä aina honkkeloira.

Historia on etäällä. Sodat jatkuvat unissa, mutta enempi on esillä Hopeapeili kuin Hämeen Yhteistyö. Sävyeron haistaa. Railin mieleen jää Näsijärven tuoksu: tervaa ja haketta. Hannu Salaman jossakin romaanissa löyhkäsi Lielahden sellu.

Pispalan armottomuus korostuu, kun aikuinen Raili palaa jäljilleen. Yllättävä loppu on hyvä.

Tyttöjen laumaelämää

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013.

Romaani kertoo isästä ja tyttäristä, ja kirjan lieve kertoo, että Joonas Konstig on kahden tyttären isä. Entä sitten? Saako kirja tästä todistusvoimaa? Onko tylyyn nuorisokuvaukseen perheen tuki?

Tapani on ekonomi ja myy muovia, ja tytär kiteyttää: miten voi muovimies ymmärtää teini-ikäistä eli itse elämää? Vaikeaa se on lukijallekin. Roosa on iskenyt Micon, ja koulumaailmassa tämä merkitsee samaa kuin leijona-trofee metsästäjän seinällä.

Juha Siltala näkee ihmisen laumaeläimeksi, ja Konstig kirjoittaa lauman koulun pihalle. Siellä naaraat taistelevat uroksista. Asiaan liittyviä tunteita kutsutaan rakkaudeksi, ja rakkaus saa naiset väkivaltaisiksi, joten noutaja siitä tulee.

Näkökulma on Tapanin, keski-ikäisen ekonomin Espoon pientaloalueelta. Näin mies on tyypitelty paitsi että sielultaan Tapani on perinteen ja villateollisuuden miehiä. Vaimo on kasvatustieteilijä (!), toinen tytär älykkö. Heidät Konstig pitää taustalla. Muovimiehen maailma ja nuorisokieli pääsevät törmäämään:

”Mitvit”, Kiira sanoi. ”Mico tulee tänne.”

Kieli on tylyä ja lyhyttä, taloudellista. Jotenkin suomalaista siis? Koulussa käydään hormonitoiminnalla turboahdettua valtataistelua. Uussuomalaista? Seksissä on kyse käyttäytymisestä ja teoista enemmän kuin, no, vaikkapa ilosta. Tunteita silti riittää, ja suurin niistä on viha. Tapanin bisnesmaailma on siivompi kuin tyttöjen elämä.

Entä jos kirjan nimessä ei ole ironiaa? Kirjallisuuden markkinahenkisyyttä kutsutaan nykyisin lukijalähtöisyydeksi. Itse kukin voi siis miettiä, syveneekö ymmärrys naisista. Ehkä naiset, varsinkin nuoret naiset, ovat miehen ymmärryksen tavoittamattomissa?

Romaani panee myös ihmettelemään, kumpi tajuaa tyttöjen veristä kilpailua paremmin, ekonomi-isä vai kasvatustieteilijä-äiti. Siinä on jo ironiaa.

Konstig on toisaalla sanonut tavoittelevansa maailmasta jotakin yleistä, ei vain yksittäistä. Se on onneton tavoite siksikin, että nykyjulkisuus luo yleisestä yksityistä.

Kirja päättyy codaan, loppunousuun, pohdiskeluun siitä että elämä on tässä ja nyt eikä meitä parin sukupolven päästä muista kukaan. Miksi pitäisi? Jo tilanteensa vuoksi Tapanin kannattaisi ennemmin pohtia tätä.

Syvät totuudet voivat olla latteita, mutta on eri asia saada ne tekstissä toimimaan. Loppu tosiaan jää yleiseksi: perhe, tuo yksilön ainoa linnake, on koossa ja hajalla. Roosan väkivaltaisuuden käsittelevät Tapani ja juristi.

Kesämurhabluesia

Reijo Mäki: Intiaani. Otava 2013.

Seppo Jokinen: Vihan sukua. CrimeTime 2013.

Juha Numminen: Vaikenemisen hinta. CrimeTime 2013.

Reijo Mäki sanoi joskus, että hänen taiteessaan on kolme tasoa kuten keittiöjakkarassa: jännitys, huumori ja erotiikka. Intiaanista löysin vain neljännen: Mäki paasaa latteita näkemyksiään maailmanmenosta. Miksi hän ei pidä blogia?

Erityinen inho kohdistuu lippalakkia käyttävään kulttuuriväkeen. En tunne heitä, mutta tunnen hiukan niitä jotka Mäen kirjoissa edustavat järkeä. Heitä ei riivaa sen enempi kiinalainen kuin pispalalainen työmoraali. Turussa he juovat aamiaisensa Apteekki-nimisessä kapakassa ja kiusaavat toisiaan puujalkavitseillä.

Vares Factory tarvitsee tutut elementtinsä, mutta Mäki hukuttaa kaiken tyhjään replikointiin. Lukeminen puuduttaa, vaikka tuskin niin pahasti kuin tällaisen kirjoittaminen. Ensi kerran naurahdin sadan sivun jälkeen, joten se huumorista – tai huumorintajustani.

Vareksella tapaa olla joka kirjassa uusi nainen, ja nyt nainen on entistä kiihkeämpi, ehkä siksi että on isoäiti-iässä. Tämä on hienoa, mutta ongelma on, että Vareksen omaa vanhenemista ei huomaa kuin viittein ilmenevästä huolesta. Huoli koskee sekä miehisyyttä että kyvykkyyttä. Se erotiikasta.

Mäki on kertonut kirjoittaneensa intiaanitarinoita jo kymmenvuotiaana Siikaisissa. Luultavasti ne olivat parempia. Mäen alkuperäinen idea – turkulainen hulttio – on kuitenkin niin hyvä, että Mäki voinee rauhassa jatkaa omankin tasonsa alittamista.

Intiaanissa Turku on pelkkä kulissi, ja niin on myös Seppo Jokisen Tampere, vaikka juuri Tampere – ei perhe, ei työ, ei ihmissuhteet – saa komisario Koskisen kieltäytymään pääkaupungin työtarjouksesta.

Messukylässä räjähtää juna ja omakotitalo. Terroristeja epäillään, mutta lukija saa vihjeen siitä terrorista, jota pari armeijaa harjoitti samojen harjujen kupeessa liki sata vuotta sitten. Se historia onkin Hämeessä ollut elävää näihin aikoihin saakka.

Jokisen teksti ei sen sijaan oikein elä, vaikka miehen tuntoja voisi hyvinkin kehittää, kun kotirapussa pahoinpidellään yläkerran mukava prostituoitu ja kun alakerran lääkäri panee ystävyyden koetukselle. Eikö uskallus riitä?

Jokinen kehittää kohtuullista juonta, lause nakuttaa korrektisti, ja turhan korrekti hän on muutoinkin. Jussi Vareksen tapainen sivuhenkilö voisi toimia manselaisena vastavoimana? Siinä missä Reijo Mäki riekkuu, Jokinen luo turvallista ja ihmisten hyvyyteen vetoavaa maailmaa. Mitä vikaa siinä muuten on?

Jos asiaa kysyisi Juha Nummiselta, Vaikenemisen hinta kai olisi vastaus. Nummisen henkilöitä riivaa, aina ja iankaikkisesti, ahneus, kavaluus, kostonhimo ja tekopyhyys, ja näiden syntien reunaehtona on lööppijulkisuus.

Numminen on jalostanut lehtiproosastaan kirjan mittoihin yltävän tyylin, mutta se nyt vaan on niin, että viinaanmenevä ja ristiriitainen iltapäivälehden toimittaja Make Sarkala ei ole yhtä hyvä hahmo myytäväksi kuin Jussi Vares. Seppo Jokisen komisario Koskinen taas on tämän kesän myydyin, kai siksi että Jokinen tekee turvallisen olon.

Vaikenemisen hinnan murhaaja paljastuu ensi sivuilla. Rikos on tehty parikymmentä vuotta sitten, ystäväpiirissä. Tästä Numminen kehittää juonen joka kantaa, ja kun hän nyt käyttää hetkin jopa takaumia eli imperfektiä, lukija ei hengästy jatkuvasta preesensistä.

Kosto nautitaan perinteisesti raakana. Julkisuus maustaa sen häpeällä. Nummisella on vanhan liiton toimittajien ristiriitainen suhde omaan ammattiinsa. Väkeä kuolee kuin rikoslehdessä, ja taustalla soi surullinen kesämurhablues.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski