Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

 

Kuva Pirjo Rönkkö

Pääkirjoitus
1917: ”Vapauden tuuli alkoi kotinurkissamme humista”
Emännät: Enemmän kuin elämäntapa
Puutarha: Valon ja varjon leikkiä
Tyrni viihtyy kotipuutarhassa
Opetus: Pienten puolella
Muisti: Kuvia ja mielikuvia sielun sopukoissa
Muutos: Elämä uuteen asentoon
Ruoka: Sadonkorjuun juhlaa
Peruskorjaus: Uutta hehkua vanhaan taloon
Matkan varrella: Lankosken kahvimylly
Käsityöt: Sievät pyyhkeet keittiöön
Ompelija: Uuden veroista ja vielä parempaa
Sirkus: Jalat tukevasti ilmassa
Sää: Ukkosta ilmassa
Taiteen tekijä: Tulinen työmaa

Toistuvat:
Asiasta toiseen
Koti maalla
Elämäntilanteita
Omalääkäri
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 20.9. ja Maatilan Pellervo 6.9.2007.


Iso Kalenteri 2007
Iso  Kalenteri 2007 sisältyy Pellervon tilaukseen.


”Vapauden tuuli alkoi kotinurkissamme humista”


Hyvä, rehellinen ja oikeudentuntoinen kansalainen ei menetä toivoaan, Pellervo kirjoitti 1917, kun Suomi kovien aikojen keskellä saavutti itsenäisyytensä. Vaikka elämä oli puutteenalaista ja ristiriitojen sävyttämää, unelmat uudesta ja paremmasta tulevaisuudesta elivät.

Sadonkorjuun aikaan elokuussa 1917 oli selvää, että seuraava talvi ei olisi suomalaisille helppo. Pellervon pääkirjoituksen otsikko oli puhuva ”Nälkätalvelle lähtiessä”.
Vuonna 1914 alkanut sota oli tuonut puutteen, kun rajat olivat sulkeutuneet. Suomella, joka paljolti eli tuontiviljan varassa, oli edessään kirjaimellisesti hätä leivästä. Lisäksi Venäjän armeijan maataloustuotteiden pakko-otot olivat kova koettelemus maassa, jossa kaikki ruoka olisi tarvittu omalle väelle.
Kansan katseet kohdistuivat viljelijöihin, jotka harjoittivat ”kunniakkainta kaikista ammateista”, lehdessä kirjoitettiin. Mutta hädänalaisessa tilanteessa eivät mitkään ponnistelut riittäneet. Eivätkä arkea suinkaan helpottaneet poliittiset ristiriidat, joihin maa oli ajautumassa.

Suomi henkäisi
syvään

Koko alkanut vuosi oli ollut levoton. Venäjä eli vallankumouksensa keskellä ja laineet löivät myös tänne. Kun tsaari maaliskuussa luopui vallasta, tapahtumaa ei Suomessa surtu. Venäjän kielen kirjat lensivät koululuokissa nurkkiin eikä venäläisiä katukilpiäkään kohta enää nähty.
Suomalaisten mahdollisuudet päästä päättämään itsenäisinä omista asioistaan alkoivat tuntua varmoilta. Pellervo kirjoitti maaliskuussa 1917 Suomen tulevaisuudesta ylevää kuvakieltä: Suomen kansa oli ollut kuin ”lastu meuruavassa myrskyssä”.
”Mutta kun oikeuden ja vapauden tuuli alkoi kotinurkissamme humista, toi se rintaan keveyttä, joka pani syvään henkäsemään”, lehden puolilihavalla painetussa tervehdyksessä sanottiin ja lopetettiin toivorikkaasti:
”Nyt kuuluu päittemme päällä uuden ajan siipien havina.”
Kun itsenäisyys joulukuun 6. päivänä 1917 saavutettiin, henkäistiin jälleen syvään. Vasta itsenäistyneen maan tuntoja Pellervo juhlisti julkaisemalla joulukuun numeronsa tittelisivulla Zacharias Topeliuksen Aamulaulun. Säkeet valoivat tulevaisuudenuskoa:

Ikävä yös on haihtuva
ja valon riemu voittava.
Tuhanten rantain partahilla
heräjä, armas synnyinmaa!

Vaikka ensimmäinen maailmansota koetteli ja elettiin epävarmuudessa, näkyi lehtikirjoituksissa toivoa. Luotettiin siihen, että itsenäisinä vaikeudet on sentään helpompi voittaa kuin vieraan vallan alla.
Suomen kansalle suunnatussa itsenäisyysjulistuksessa, jonka P. E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti antoi, kirjoitettiin myöhemmin usein toistetut sanat: Suomen kansa oli ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä.

Maata ja toivoa
tilattomille

Aikaisemmat vuosisadat Ruotsin alaisuudessa olivat jättäneet suomalaisiin länsimaisten arvojen perinnön eikä sata vuotta tsaarin Venäjää ollut arvojamme horjuttanut. Suomi tiesi yhteiskunnallisen epävarmuuden keskelläkin olevansa osa Skandinaviaa, mikä korostui myös julkisissa puheissa ja kirjoituksissa.
Maan väkiluku oli reilut kolme miljoonaa. Suomi oli maatalousvaltainen maa. Yli 65 prosenttia suomalaisista hankki leipänsä maa- ja metsätaloudesta. Hevosia maassa oli noin 300 000 ja lehmiä 1,2 miljoonaa. Pääkaupungissa asui 160 000 henkeä.
Itsenäisen kansakunnan ensimmäisiä velvoitteita oli maanomistusolojen järjestely. Yksityisillä vuokramailla elävien viljelijöiden maan lunastamista koskevaa lakia alettiin saman tien valmistella. Torpparivapautuslaki saatiin 1918 ja varsinainen maanhankintalaki tilattomalle väestölle, Lex Kallio 1922. Lähes satatuhatta torpparia ja mäkitupalaista lunasti pientilan itselleen.
Pellervo-Seuran johdossa toimi sen perustaja Hannes Gebhard, joka jo vuosisadan vaihteessa tilattoman väestön alakomiteassa oli tutkinut maanvuokraajien oloja. Hänelle pienviljelijöiden itsenäinen asema merkitsi jälleen uutta valistustehtävää. Tähän tarkoitukseen hän 1922 perusti oman järjestönkin, Pienviljelijäin Keskusliiton..
Gebhardin aloitteesta perustettiin kesän korvalla 1917 myös Maataloustuottajain Keskusliitto, jolle varsinkin itsenäistymisen jälkeen lankesi monenlaisten tuotanto- ja hintakysymysten hoito.
Itsenäiseksi tulleen maan teollistuminenkin oli päässyt alkuun, mutta teollisuuden todellista kasvua saatiin odottaa aina 1930-luvulle asti.
Hyvinvointivaltiosta ei ollut tietoakaan. Ihmisten eliniän odote oli matala, onnekas se joka pääsi 55 vuoteen. Syntyvyys oli maaseudulla suurempaa kuin kaupungeissa, mutta alentunut joka tapauksessa 1900-luvun alun vuosista. 1910-luvulla ja varsinkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa alettiin puhua myös syntyvyyden säännöstelystä uusin äänenpainoin.

Ankarat ajat,
levoton henki

Itsenäisyyttä ei suuresti juhlittu. Kansallisista tunnuksista vaakunaleijona oli tuttu; se oli peräisin Ruotsin ajoilta. Siniristilippu vahvistettiin seuraavana vuonna.
Topeliaaninen hyväuskoisuus jäi ylevien kirjoitusten tasolle. Maa, jonka sota oli suistanut pahasti sijoiltaan, oli matkalla kohti vielä pahempia koettelemuksia.
Venäjän lokakuun vallankumousta edeltänyt aika oli kiristänyt yhteiskuntaluokkien välejä myös Suomessa ja lakkoliike levinnyt kautta maan. Kirjapainolakot haittasivat lehtien ilmestymistä pitkin vuotta, mitä myös Pellervossa surtiin.
Marraskuussa alkoi suurlakko ja samaan aikaan maata kohautti venäläisten tekemä tilanomistaja Alfred Kordelinin murha. Mommila murhapaikkana jäi kaihertamaan suomalaisten mieltä ja väkivallantekoja pelättiin yleisesti.
Kun laittomuuksia ilmeni yhä enemmän, lainkuuliaisuutta alettiin korostaa lukuisissa lehtiartikkeleissa. Niinpä sekä Pellervossa että Suomen osuustoimintalehdessä varoiteltiin osuuskuntien väkeä erityisesti ”spekulatsionista”.
Elintarvikkeiden vähyys houkutteli hamstraamaan tavaroita ja sitten myymään niitä kiskurihinnoin. Sellainen ei sopinut osuustoiminnan henkeen.
Mitä oikein merkitsivät sanat vapaus ja anarkia? Meihin suomalaisiin oli jo Ruotsinvallan ajoilta iskostunut käsitys lain ehdottomasta herruudesta kaikissa toimissamme, lehdissä kovisteltiin mahdollisia väärintekijöitä.
Osuustoimintaa hankasi myös edellisvuonna tapahtunut osuuskauppaliikkeen kahtiajako edistysmieliseen ja puolueettomaan suuntaan. Lehdissä kiistat näkyivät poliittisina kannanottoina ja väittelyinä.
Vuoden 1917 lopulla kuultiin Pellervo-Seurassa myös toisenlaista historian siipien havinaa. Gebhard erosi seuran johdosta ja samalla lehden päätoimittajan tehtävästä.
Lehteen laatimassaan erokirjeessä Suomen osuustoiminnan ”isä” vetosi heikentyneeseen työkykyynsä ja haluunsa jättää ohjat ”voimakkaampiin käsiin”. Miehen mieli oli raskas, sen verran suurta huolta hän tunsi niin perustamansa aatteen kuin koko isänmaan puolesta.

Jäkäläkakkuja
ja nokkosia

Murroksen aika näkyi yhteiskunnallisina ristiriitoina ja aineellinen hätä oli suuri. Valtio yritti turvata siemenviljan saantia, mutta selvää oli, että keväällä olisi siemenestä oleva pulaa.
Kotieläimet kärsivät siinä missä ihmisetkin. Karjan rehuksi oli keksittävä erilaisia korvikkeita. Pellervo antoi sivuillaan ohjeita, miten jäkälästä tehtiin rehukakkuja.
Uskomattomalta tuntuu, että jäkälää suositeltiin myös ihmisravinnoksi. Högvallan talous- ja puutarhakoulussa oli tehty jäkäläleipää, jonka resepti selostettiin lehden emännille tarkoitetussa Kodin osastossa:
Leipätaikinaan pantiin kaksi kolmasosaa keitettyä, kuivattua ja jauhettua jäkälää ja yksi kolmasosa ruisjauhoja. Jos kotona sattui olemaan kuminoita, niitä lisättiin mausteeksi. Taikina hapatettiin ja seuraavana päivänä leivottiin ohuiksi kakuiksi, jotka paiston jälkeen kuivattiin.
”Kokeeksi tehtyjen jäkäläleipien on havaittu olevan ihmeteltävän hyviä”, vakuutti lehden kotitalousavustaja.
Pitkin vuotta puhuttiin erilaisista muistakin luonnosta saatavista raaka-aineista. Nokkoskeiton ohje annettiin keväällä, sienien kuivatusohjeita syksyllä. Tupakkaa kasvatettiin itse ja kahvinvastikkeeksi paahdettiin voikukanjuuria.
Naisväen pula-ajan tunnot tiivistettiin näin:
”Kun me emännät ennen aikaan kohtasimme toisemme, oli tapanamme kysyä hyvinvointia ja muita senkaltaisia kuulumisia. Nykyaikana kääntyvät puheet väkisinkin toisaalle. Me kysymme näet: onko teillä ollut kylliksi ruokaa?”

Korsetti sai mennä
ja tukka lyhentyä

Sodat ovat aina muuttaneet naisen elämää ja – niin ristiriitaiselta kuin ajatus kuulostaakin – myös kasvattaneet hänen itsetuntoaan. Esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa naiset ensi kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan astuivat kodin ulkopuolelle todella suurena joukkona. Kotirintamalle kuului luonnostaan hoivatyö, mutta naiset ottivat vastuuta myös hallinnollisissa ja tuotannollisissa töissä.
Muutos näkyi myös naisen ulkoisessa olemuksessa. Naiset alkoivat pukeutua ”funktionaalisesti”, niin kuin muotihistorioitsijat sanovat. Käytäntö ja mukavuus määräsivät vaatetuksen. Räätälin tekemä jakkupuku, joka muistutti miehen univormua, nähtiin nyt virastoissa työssä käyvien naisten yllä.
Muutenkin naisten ulkonäkö muuttui. Kureliiveistä oli vähitellen luovuttu. Muoti oli alkanut jo aikaisemmin suosia väljiä miehustoja. Hameet olivat kaventuneet ja lyhentyneet. Oli vain ajan kysymys, milloin helma ulottuisi enää pohkeeseen. Seuraava vuosikymmen olikin sitten tuova Coco Chanelin polvipituiset hameet.
Paljain päin ei ulkosalla vielä kuljettu, mutta moni nainen oli päättänyt vapautua pitkien hiusten ja hiussolkien orjuudesta. Sähköpermanentti, jonka saksalainen Charles Nessler oli keksinyt 1908, kasvatti suosiotaan.
Julkisuuden hahmot, näyttelijät ja kirjailijat esiintyivät veikeinä pörröpäinä, jollaiseksi muutkin naiset kohta halusivat. Tukka lyheni ja pian päädyttiin polkkatukkaan.
Puuteri oli naisen tavanomainen tapa kaunistaa kasvojaan. Huuli- ja poskipunaa käytettiin varovaisemmin ja monet vanhoilliset naiset esimerkiksi meillä Suomessa paheksuivat kasvojen ”maalaamista”.
Ulkonaisiin seikkoihin kiinnittyminen näkyi myös tutunomaisina maalaisten ja kaupunkilaisten kiistoina. Kesällä 1917 Pellervo julkaisi kirjoituksen, jossa moitittiin nurinkurisia käsityksiä, kun ihmisen ulkoisesta olemuksesta pääteltiin hänen arvonsa.
Maamiehen oli vähän vaikea kulkea tärkkipaita yllä ja mansetit hihansuissa lantaa ajaessaan tai heiniä korjatessaan eikä lehmäin hoito ollut oikein mukavaa valkoiset hansikkaat kädessä ja silkkipusero yllä, nimimerkki Maanmoukka kovisteli pitkässä saarnassaan.

Automobiilin
rynkytyksessä

Kun pahimmasta itsenäistymisen alun kipukohdista oli päästy, alkoi vilkas rakentamisen aika. Rauta- ja maanteitä sekä siltoja syntyi lisää ja koskia perattiin. Höyrylaivaliikenne vilkastui entisestään.
Kaikki halusivat kokea uutta ja nähdä muutakin maailmaa kuin kotikylän. Ei enää koskaan sotaa, julistivat kansainvälistymisen hurmaan päässeet nuoret. Amerikkalainen jazz löysi harrastajansa myös kaukaisesta Suomesta. Pian tanssittiin täälläkin villiä charlestonia.
Helsinki oli saanut ensimmäisen sähköraitiotiensä jo 1908. Vilkas lauttaliikenne yhdisti lähisaaria itse kaupunkiin.
Suomessa elettiin edelleen hevoskulkuneuvojen aikaa, mutta ”automobiileja” näki jo liikekeskuksissa ja erityisesti Helsingissä runsaastikin.
Pakinoitsija Gustaf Mattsson kirjoitti jo huhtikuussa 1912, miten Helsingissä kauniissa auringonpaisteessa autoiltiin ”kiihkeästi”. Joskus kulki ohitse jopa kuusi autoa minuutissa.
Autokyyti oli kirjoittajan mukaan kuitenkin melkoista rynkytystä. Miehen sympatiankin osoitukset naiselle kuulostivat autossa tällaiselta: ”Ku-ku-ku-ku-kuulkaahan, neiti, mi-mi-mi-minä olen aina i-i-iha-ha-ha-haillut teitä.” Pakinoitsijan omalle ruoansulatukselle oli paras jousitettu, hevosten vetämä kuomuvaunu.
Kun ihmiset liikkuivat enemmän, he saivat tietää maailmanmenosta laajemmin. Lehtiä tilattiin ja kirjoja luettiin. 1900-luvun alkukymmeninä oli lehdissä tapana julkaista erilaisia kirjojen suosituslistoja, joista kehotettiin kokoamaan kodin kirjastoa.
Luettelot sisälsivät tavallisesti kansakuntaa rakentavaa, arvostettua kirjallisuutta. Kirjailijat Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Johannes Linnankoski ja Maila Talvio esiintyivät usein tilauslistoilla.
Lukuhaluiset voivat tilata kustantajalta myös kevyempää luettavaa, esimerkiksi salapoliisikirjailija Conan Doylen tuotantoa. Englantilainen E. Philips Oppenheim oli tehnyt romaanin Vakoojan salaisuus, joka oli ”aiheensa takia nykyään perin mielenkiintoinen”. Veikko Korhosen Herra päätoimittaja taas oli ”ilosteleva kuvaus” lehtityöstä.
Markkinoilla myytiin pitkään myös ns. arkkikirjallisuutta, jossa kuin nykyajan iltapäivälehdissä kerrottiin mieltä järisyttävistä tapahtumista tai runoiltiin rakkaudesta. Arkkiveisuna kävi suurelle yleisölle tutuksi esimerkiksi Titanicin tuho 1912.
Junaliikenteellä lienee suuri osuus siihen, että arkkikirjallisuuden perilliset, erilaiset huokeat lukemistot saivat jalansijaa. Kioskikirjallisuus syntyi nimenomaan rautatieasemien kioskeja ja junia varten.
Rautatiekirjakauppa, joka oli perustettu 1910, rakennutti ensimmäiset kioskinsa juuri vähän ennen maan itsenäistymistä. Monet kaupunkiasemien kioskit kilpailivat tyylikkyydessään. Esimerkiksi Viipurin aseman kioskit olivat itsensä Eliel Saarisen käsialaa.

Uusi taide toi
rajun ilmaisun

Kirjallisuuden ohella myös musiikki ja kuvataide toimivat kansakunnan rakentajina. Kaikki oli alkanut kansallisromantiikan hengessä jo 1800-luvulla, jolloin yhteistä suomalaista kansallistunnetta luotiin kalevalaisuudella ja karelianismilla.
Suomalaista mielen maisemaa esittivät niin Jean Sibelius musiikissaan kuin Akseli Gallen-Kallela maalauksissaan.
Taide on kuitenkin ainaista uudistumista. Pariisi muuttuvine taidevirtauksineen veti puoleensa jatkuvasti sekä vähitellen myös Saksa. Vuosisadan alun uuden taiteen eturintamaa edustivat esimerkiksi välitöntä kokemusta etsivät impressionistit ja hillittömästi maalaavat ekspressionistit.
Uuden suunnan eturintamassa olivat 1916 perustetun Marraskuun ryhmän jäsenet. Ekspressionistien johtajiin kuulunut Tyko Sallinen hätkähdytti taideyleisöä, kun hän 1918 pani näytteille Hihhulit-taulunsa. Taide julisti vapauden tunnetta niin kuin maakin.

Teksti: Kaisa Simola
Sähköposti:

haku
Hae Kodin Pellervosta