Kannen kuva: Jaakko Kilpiäinen

NUMERO 8 - 2012

Pääkirjoitus
Kiviaitaa ja koreita kuisteja
Vie mennessäs, tuo tullessa
Yrittäjättäret elämää luomassa

TERVEYS
Pikaisesti hoitoon
Eroon uniapneasta
Hyvinvointivaltion häpeä

PUUTARHA
Tarhurin työn jälki näkyy
Pihalla hehkuu keltainen
Salonkikelpoinen salottisipuli
Aikamatka yrttitarhaan
Tahtoo Türiin

Koivu, tähti ja Kari

Kolme yötä Höytiäisen helmassa

Sielultaan saaristolaiset

RUOKA
Vielä on kesää jäljellä

ASUMINEN
Nainen, vasara ja taltta

Samassa loimessa pienet ja suuret

KÄSITYÖT

Lempeitten sävyjen matto
Huivi heilahtaa

10 XL:n paita ynnä muuta tavaraa

Rapakon takaa takaisin

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Elämäntilanteita
Koti maalla
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja

 

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 20.9. ja Maatilan Pellervo 6.9.2012.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Kaupunki taivaassa ja maan päällä

Simon Sebag Montefiore: Jerusalem. Elämäkerta. WSOY 2012.

Jo Herodesten suvun tarina auttaa ymmärtämään, miksi Mika Waltari kirjoitti viime töikseen lohduttomimmat kirjansa, Valtakunnan salaisuuden ja Ihmiskunnan viholliset. Tietysti Waltari kirjoitusajankohtana muisti juuri koetun sodan ja koki menossa olevan kylmänsodan, mutta paneutuminen 2 000 vuoden takaiseen Välimeren kulttuuripiiriin tuskin ruokki myönteistä ihmiskäsitystä.

Herodes Suuri on mukava poimia Jerusalemin historiasta, koska mies on nimeltä kaikille tuttu. Julius Caesarin, Antoniuksen, Octavianuksen, Kleopatran ja Herodeksen valta- ja juonikuvioista on riittänyt eväitä moneen tarinaan. Kun Ville Saukkonen äskettäin ohjasi Georg Friedrich Händelin Julius Caesarin Kansallisoopperaan, loppukohtaus oli ironisessa ristiriitaisuudessaan hyytävä, vaikka Kleopatra vielä pelastuukin. Hyytö sopi, oli näkökulma sitten yli 2 000 vuoden takana tai nykyisyydessä, ja Saukkosella se oli molemmissa.

 

Simon Sebag Montefiore kirjoittaa kuningas Herodeksesta: Palatsin hyörinä, temppelistä kajahtavat torvensoitot ja kaukaa kuuluva kaupungin kumu saivat varmaan rauhoittavaa vastapainoa lintujen viserryksestä. Ehkä kirjekyyhkyjen äänet todella rauhoittivat Herodes Suurta. Asiasta ei liene todisteita, mutta vaistomaisesti me silti oletamme, että menneen maailman ihmiset olivat jotenkin samanlaisia kuin me: linnut rauhoittivat heitäkin.

Oletus samuudesta voi olla osin harhaa: aavikon elämä ja jumalat olivat toista maata. Kun kaikki edellä mainitut ihmisetkin lopulta sotivat omia perheenjäseniään vastaan, kyse oli laadullisesti erilaisesta elämästä, ei vain perintökaaren epäselvyyksistä. Montefiore tekee kronikoitsijana hyvää työtä, mutta silti me tuskin todella ymmärrämme vuosisatoja, joina kolme Kirjan uskontoa syntyivät. Lukemisen viehätystä tämä ei vähennä vaan lisää

Jerusalemiin liittyvä väkivalta on ollut hillitöntä, ja varsinkin Herodes olisi tarvinnut lisää rauhankyyhkyjä: hän tapatti sekä vaimojaan että poikiaan. Tällaisiin asioihin liittyy nykyisin yleinen historiankirjoittajien ja uutistoimittajien ongelma: kun kertoo, että ihmisiä tapettiin, silvottiin ja raiskattiin, ei tarvitse enää kirjoittaa, että kyseessä oli kauhea verilöyly. Lukija saattaa asian kamaluuden ihan itsekin ymmärtää.

Montefiore ei ylisanoihin juuri sorru; hiukan maalailevaa johdantoa lukuun ottamatta teksti on tarkkaa kerrontaa menneistä suvuista ja ihmisistä. Heidän tekojaan ajatellessa jää ihmettelemään, miksi kaikista Lähi-Idän jumalista ykköseksi ei noussut Istar, joka oli sekä sodan että rakkauden jumalatar. Sekä tappotavoissa että erotiikassa ihmisten mielikuvitus vaikuttaa ehtymättömimmältä.

Sotimisen ohella myös menneisyyden ihmiset halusivat rakentaa kestävää ja korkealle. Herodes Suuri rakennutti sen temppelin, jonka Jeesus näki ja jonka Titus vuonna 70 jKr. tuhosi. Se Herodes joka tapasi Johannes Kastajan ja Jeesuksen, oli tuon temppelinrakentajan poika.

 

Lähi-idän tarina on liki uskomaton. Viitisen tuhatta vuotta sitten pieni paimentolaiskansa alkaa järjestyä aavikoilla, perustaa täysin poikkeuksellisen, monoteistisen uskonnon ja pyhittää uskolleen pienen, kivisen ja kolkon kaupunkipahasen kaukana kaikista kauppareiteistä.

Juutalaisuudesta erkaantuu Jeesus-lahko, sittemmin kristinusko, joka leviää länteen; ja kun profeetta Muhammed on nähnyt näkynsä, aavikon paimentolaiskansat ovat luoneet jo kolmannen Kirjan uskonnon. Yhdessä ne tuovat historiaan ajatuksen apokalypsista, tuomiopäivästä, ja kaikki ne kiinnittyvät Jerusalemiin:

Jerusalem on yhden ainoan Jumalan asumus, kahden kansan pääkaupunki, kolmen uskonnon temppeli, ja se on ainoa kaupunki joka on olemassa (– –) taivaassa ja maan päällä.

Tästä huolimatta tai tämän takia hyödyttömän tuntuinen kaupunki oli tuhottu jo moneen kertaan, kun keisari Hadrianus halusi pyyhkäistä sen kokonaan kartalta. Miksi? Nykyisissä Lähi-Idän sotkuissa pätee vanha sääntö: seuraa öljyä. Jerusalemista on taisteltu vuosituhannet, ja liki ainut öljy mitä juuri niillä kulmin on ollut, on ollut oliiviöljyä.

Uskonnot tapaavat sisältää syviä ajatuksia rauhasta, mutta riittävät ne myös sotien syyksi tai sitten siihen riittää pelkkä vallantahto. Herodesten vallanhimosta keisari Augustus totesi kuivasti: Olisin mieluummin Herodeksen sika kuin hänen poikansa. Juutalaiset eivät syö sianlihaa.

Jerusalem oli 1 000 vuotta yksinomaan juutalainen, 400 vuotta kristitty ja 1 300 vuotta islamilainen kaupunki; eikä yksikään näistä kolmesta uskonnosta koskaan saanut Jerusalemia haltuunsa ilman miekkaa, katapulttia tai haupitsia.

Näin Montefiore kiteyttää tarinansa, ja tarkempi selostus vaatii yli 600 tiukkaa sivua. Ne kannattaa lukea. Eurooppalainen kulttuuri kasvoi sekä Lähi-Idässä että Kreikassa, ja nykyihmiselle monet asiat ovat alustavasti tuttuja Raamatusta ja Koraanista sekä kouluopetuksesta.

Montefiore onnistuu olemaan tasapuolinen kertoessaan historiaa joka yhä on jatkuva sodan aihe. Putte Wilhelmsson joskus kuvasi keskusteluyritystä juutalaisten ja arabien tilanteesta gambiitiksi. Termi viittaa paikoilleen lukittuneeseen shakkipeliin: ristiriidoista on liki mahdoton edes järkevästi keskustella.

 

Suomalainen media ei tee tilannetta helpommaksi. Uutiset ovat irrallisia, vailla syvempiä kytkentöjä. Syyriasta on onnistuttu kertomaan nyt jo vuosi kertomatta, ketkä siellä todella taistelevat. Sekä Israel että arabit näyttäytyvät monoliitteina, vaikka Israelissa on rauhanoppositionsa, eikä Jasser Arafatin perillisillä ole juuri tekemistä Osama bin Ladenin perillisten kanssa. Selvennykseksi: kun Saudi-Arabia ja Qatar nyt rahoittavat Syyrian kapinallisia, USA:n ja Israelin ilmeisellä tuella, rintama menee islamin sisällä. Vastassa ovat Syyriaa johtavat alaviitit, shiiamuslimit, joita Iran tukee.

Juuri äsken osa kristityistä länsimaista oli vielä kaatamassa sunni-muslimien hallitsemaa Irakia, Saddam Husseinin varsin maallisesti kovaa diktatuuria, joka oli jo käynyt omat sotansa Iranin shiiojen kanssa. Monimutkaista? Ei läheskään niin kiehtovan monimuotoista ja -mutkaista kuin se rikas ja rönsyilevä 3 000 vuoden historia, joka alkaa Davidista ja Salomosta ja jonka Montefiero eloisasti kertoo. Hän kertoo nimenomaan ihmisistä ja suvuista; esimerkiksi poliittinen analyysi pienen juutalaiskansan ja suuren Rooman suhteista jää hiukan rivien väliin. Selväksi silti tulee, että jo 2 000 vuotta sitten juutalaisilla oli omat, riitelevät puoluelinjansa, myös ulkopolitiikassa.

Raamattu ja Koraani ovat pyhiä tekstejä, mutta ovat ne myös sekä historiallisia lähteitä että historiallisia dokumentteja ihan itsenään. Montefiero kertoo sen sotilaallis-poliittisen tilanteen, jossa historiallinen henkilö nimeltä Jeesus eli. Niin hän tekee myös profeetta Muhammedin osalta. Englannin ja Ranskan suurvaltapolitiikassa 1800-luvulla oli enää maallisia ulottuvuuksia, mikä ei monimutkaisuutta vähentänyt, mutta kartasta näkee yhä, että maiden rajoista se teki mutkattomia eli mielivaltaisia.

 

Arviointi: Jarmo Uusi-Rintakoski