Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

Kannen kuva:
Marja Seppälä

NUMERO 8 - 2013

Pääkirjoitus

Itsetuntoista väkeä

Kainuun merestä kala ja leipä

Kahville Kaivoon

Kesäkeidas Jänisselän rannalla

Kaupungin kauneuden näkijä

TERVEYS
Kiertue alkaa, herra Parkinson!
Psori ei vähällä päästä
Erilainen oppiminen ei ole häpeä

Kun kotikunta katosi

Haanpää/Salminen

PUUTARHA
Kuulaan aamun kuningattaret
Silmäniloa syötävistä
Makua vaikka millä mittarilla

RUOKA
Hyvää nyt ja myöhemmin

Kokkausta ja korpifilosofiaa

Sattuma puuttuu muuttoon

Ometan orsien alla

ILOKSI
Valoa elokuun iltoihin

KÄSITYÖT
Kullanmuruja kalliolla
Hieman hienostelua

Eetulta ei näkökulmaa puutu

Tämä on heinäveteläistä nyt

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Elämäntilanteita
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 19.9. ja Maatilan Pellervo 5.9.2013.



Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Yksin autiolla tiellä

Leif Salmén: Maanalainen moskeija.(Den underjordiska moskén). Suom. Arto Häilä. Teos 2013.

Eräänä talvi-iltana Leif Salmén ajoi Joroisista Pieksämäelle ja koki äkkiä kosmista pelkoa. Salménista tuntui kuin hän olisi ollut ypöyksin maailmankaikkeudessa. Onneksi todellisuuden kosketus ei ollut niin lamauttava, että järki ja ajotaito olisivat kadonneet. Tuota pikaa Salmén arveli, että tämä pelko on tyypillistä koko maalle ja että sen juuret ovat maalaiselämässä.

Salménin orpous lieneekin monelle tuttu, ja hänen tulkintansa siitä on mielenkiintoinen. Minusta tuollainen kokemus kuuluu modernin, autoilevan ihmisen maailmaan, kun on yksin autiolla tiellä, tekniikan armoilla. Salmén löytää itsestään suomalaista syvärakennetta.

Tässä on kaksi ongelmaa. On paha sanoa, mitä kaskenpolttajat kokivat. Ehkä he pelkäsivät aivan muita asioita? Ainakaan heillä ei ollut autoja.

Toiseksi: Salmén todistelee, että hän ei ole löytänyt itsestään isänmaallisia tunteita sen jälkeen, kun hän seitsenvuotiaana vannoi, isänsä aivopesemänä, että kaatuu taistelussa kommunisteja vastaan. Muistan tunteen, vaikka minua ei aivopesty. Sankarikuolema, edes intiaaneja vastaan, tuntui lapsena varteenotettavalta tavoitteelta.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä mukavampi on olla hengissä, ja muuta mukavaa ihmisen elämässä ei lopulta olekaan. Yhteiselämä vaatii silti tunnisteita, joista yksi on ollut suomalaisuus. Salmén näyttää suhtautuvan penseästi mihin tahansa identiteettiin. Tämä on ymmärrettävää mieheltä, jota moni yhä kaipaa takaisin televisioon.

Kiintymyksensä Salmén tunnustaa Joroisten ja Uudenmaan aateliin, työläisiin ja talonpoikiin, mutta vaikka Ylä-Savon harjut ovat komeita, Rooma ja Guineanlahti tuntuvat hänestä paremmilta. Viehättäviä ne ovatkin, mutta entä sitten? Jos Salmén sattuisi kokemaan kansallishenkeä, ei kai sitä savolaisiin harjuihin tarvitsisi kiinnittää? Näin tosin on tapana tehdä: Savonkin syvästi puolueeton luonto on määritelty suomalaiseksi. Zachris Topelius tämän taisi aloittaa.

Maanalainen moskeija alkaa esseellä Suuri sekasorto, ja Salménin kokemus Pieksämäen tiellä on oireellinen. Maailman tavoin myös Salmén on eksyksissä. Tilanteeseen hän toteaa reagoivansa epätoivolla, vimmalla ja maltilla.

Epätoivoista vimmaa Salménissa herättävät EU ja pankkiherrat, maltillisesti hän suhtautuu ilmaston lämpenemiseen, ja vimmainen kiukku valtaa, kun Helsingin lentoaseman tupakointikahvila korvataan surkealla kopilla. Ankea paikka se onkin, mutta epäilen, että viranomaiset eivät kiristä terveyspolitiikkaa vain tupakoitsijoita nöyryyttääkseen. Ehkä sekin on kivaa, mutta he myös haluavat säästää hoitokuluja.

Tässä tiivistyy ansiokkaan kirjan ongelmat. Asiat eivät pysy mittasuhteissaan, ja vimma saa jankuttamaan. Silti Salmén on aika yksin sarjassaan. Kuka muu kirjoittaa sujuvasti Ylä-Savosta ja EU:sta, kirkkohistoriasta ja Caesarista tai antaa esseelleen nimen Arkkienkeli Gabrielin virhe?

En tiedä, mistä suomalaisuuden määreet pitäisi löytää – Leijonapaidasta ja Kulta-Katrinasta? – mutta ongelma tuntuu pienen maan ongelmalta. Pekingissä, Moskovassa ja Washingtonissa ihmiset vaikuttavat häpeilemättömän patrioottisilta. Kysymys on tärkeä, koska Salmén vastustaa nykyisen kaltaista EU:ta ja kannattaa kansallisvaltiota. Rajat luovat turvaa, demokratia vaatii valtion ja kunnat.

Entä aate? Kypsä Leif Salmén on J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen veroinen reaalipoliitikko, joka näkee yhteiskunnalliset utopiat houreina, jotka saavat aikaan vain tuhoa. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna aikanaan sanoi pojalleen, että kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan. Realismista huolimatta Salménilla on vaikeuksia hyväksyä näitä ikuisia totuuksia.

Miten vahva kansallisvaltio voi olla mahdollinen ilman kansantaloutta; eiväthän suomalaiset omista enää edes maaperäänsä eli kaivoksiaan. Voiko kansallisvaltio säilyä ilman jonkinlaista kansallistunnetta? Ehkä demokratian aika on ohi?

Salmén näyttää ajattelevan, että kansallisvaltio voi rakentua vapaiden ihmisten tietoisena liittymänä, ilman vahvaa ja ylihistoriallista kertomusta suomalaisuudesta. Tuo oli valistuksen ajan unelma, ja sitä on hellinyt juuri Salménin sukupolvi, joka on korostanut politiikkaa enemmän kuin taloutta.

Kirjassaan Salmén vyöryttää todistusaineistoa itseään vastaan: ihminen ei viisastu, ei pääse pedon luonteestaan. Ristiriitaista? Vakavasti otettavalla esseistillä ristiriitaisuus kuuluu kauppaan.

Ei Salménista ole myöskään eurooppalaiseksi. Ajatus maanosan identiteetistä on EU-herrojen houre, yhtä mahdoton kuin lapsekas puhe globaalista maailmasta tai ekumeniasta, ja kirkkohistoriaan Salmén näyttääkin kovasti viehtyneen.

Mitä jää? Jää solidaarisuus-sukupolven älykkö, joka ei suojaudu tavanomaiseen ironiseen hajurakoon. Salmén on aidosti tuohtunut, ja sujuvasti hän liikkuu antiikista kirkkoisä Augustinukseen, kaupungista maaseudulle, eikä missään tunnu hääviltä. Helsinki on tuhottu alistamalla kaupunkisuunnittelu autoilulle. Maaseudun kulttuuri katoaa elämyspuistojen alle, ja juuri kulttuurimaaseutu Salménia kiinnostaa, ei sulautuminen luontoon, vaikka hän yhä häkeltyy jokakeväisestä kasvun ihmeestä.

Historia antaa perspektiiviä, ja vielä laajemman antaa käsitys, että sen enempi ihminen kuin maailmankaikkeus eivät ole ikuisia. Viimeksi mainitun tulevaisuudesta fyysikoilla tosin on vaihtelevia näkemyksiä, ja aika ja ikuisuus ovat muutenkin hankalia käsitteitä. Salmén itsekin toteaa, että ihminen ei kykene ymmärtämään ikuisuutta muuna kuin lisäaikana.

Eri perspektiivien vuoksi mittasuhteiden heittelyn ymmärtää. Ilmaston lämpenemiseen on jo pakko suhtautua maltilla, tupakkakopit sekä pankkien rosvoparonit loukkaavat ihmistä jotenkin henkilökohtaisemmin. Lukijaa loukkaa kirjan viimeistely. Ei kannattaisi jatkuvasti käyttää muodossa-ilmausta: Maailmantalous ei pelkästään tuota aineellista jätettä (– –) ympäristötuhon muodossa. Luin kirjan suomeksi, joten en tiedä, onko vika suomentajan.

Ja vielä: vain vanha, elämäänsä väsynyt uutistoimittaja kirjoittaa törmäyskurssilla tai tänä päivänä (po. nykyisin).

Te va kukku te!

Antti Heikkinen: Pihkatappi. Siltala 2013.

Leif Salmén puhuu postmodernista maaseudusta, ja maaseudun yhteydessä tästä nykyajan mullistuksesta kannattaakin puhua. Elämysteollisuus valtaa suomalaista kantria, mutta akankannon Salmén ymmärtää syvällisesti väärin. Akankanto on omaehtoista ite-taidetta.

Myös Antti Heikkisen (s. 1985) Pihkatapissa muuan sotaveteraani katselee Salattuja elämiä, mikä käy kulttuurishokin määritelmästä, mutta muutoin romaanin maaseutu ei itsessään ole ristiriitainen. Ristiriita on sukupolvien välinen.

Heikkisen minä-kertoja Jussi – Johannes Virolaisen mukaan nimetty – ryhtyy kirjoittamaan itselleen menneisyyttä. Kaikki alkaa Urho Kekkosen televisioiduista hautajaisista, ja Kekkoseen kirjassa myös päädytään.

Kyseessä ei ole tavanomainen nuoren miehen kasvutarina jossa rällätään tien päällä. Jussi ei tahdo päästä liikkeelle ensinkään. Hän on sidottu turpeeseen aivan kuten isoisä ja isä aikanaan. Maatila on kohtalo, ja kohtalolla on myös kokoa, satoja hehtaareja, joten aika on muuttunut sitten suuren muuton vuosien. Nyt ei itketä humalassa samalla kun lyödään lautoja tuvan ikkunoihin.

Heikkinen on lahjakas, kustantajan mukaan monilahjakas eli hän myös näyttelee ja laulaa. Korva onkin herkkä: yläsavolainen murre repliikeissä toimii. Kohtauksessa jossa kinataan Anita Hirvosesta, tiivistyy komeasti sekä kulttuurin että kommunikoinnin ristiriitoja: te va kukku te.

Itse peruskertomus on jotenkin niin vilpittömän aito, että se riisuu lukijan lähestulkoon aseista. Minä-kertoja jää ohueksi, takautumat isien pahoihin tekoihin ovat luonnosmaisia, mutta kuvatessaan mummoja ja vaareja nykyhetkessä, Heikkinen saa tekstin elämään.

Puoli vuosisataa sitten maaseuturomaanit kasvoivat yhteiskunnallisesta katastrofista. Jussi elää EU-Suomessa, ja draama on isän ja pojan välinen. Jussi haluaa hylätä viljelijän ammatin ja ryhtyä toimittajaksi, mikä pyrkimys tuntuu niin merkilliseltä, että lukiessa mieleni teki ryhtyä neuvomaan poikaa.

Kujakolli ja moraalikuolaa

Jo Nesbø: Poliisi. WSOY 2013

Norjalaisen Jo Nesbøn dekkareita lukee kulttuuriväkikin. Nesbøn ylistäminen antaa tilaisuuden haukkua ruotsalaisia, ennen kaikkea Henning Mankellia. Kirjailija Tommi Melender loi mainion uudissanan: ruotsalaisista dekkareista tihkuu moraalikuolaa.

Niinhän niistä tihkuu, mutta kai dekkarien yleisempi ongelma on kyyninen moraalittomuus: silmä silmästä, viranomaisia vaivaamatta. Mankell kauhistelee kansankodin rappiota, mutta ennen kaikkea hän on pitkäpiimäinen. Nesbø on toista maata.

Poliisi on kymmenes kirja Harry Holesta, joka alkaa jo olla kuin arpinen kujakolli. Hän taistelee pahiksia sekä omaa viinanhimoaan ja rikollista mielenlaatuaan vastaan menestyksellä, ja näin lahjakkaalla poliisilla todella pitää olla rikollinen mieli. Minkälaisen roiston Nesbø olisikaan kyennyt Holesta kirjoittamaan!

Juonta on turha selostaa: ne mutkat Nesbø osaa niin, että häntä luonnehditaan koukuttavaksi, mikä tuo mieleen addiktion. Itse jäin kiinni moraalikuolaan: Melenderin mukaan limainen Mankell etäännyttää pahan yhteiskunnan rakenteisiin, Nesbø kuvaa pahuutta suoraan ihmisten tekojen kautta.

Niinpä. Tätä yhtä ja samaa keskustelua käytiin jo 1960-luvulla koulun pihalla. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Rikos vai rangaistus? Matti vai Teppo? Jotakin tekemistä kiistalla on sukupolvienkin kanssa. Kun Melender käsitteli blogissaan Leif Salménin uutuutta, hän otsikoi: Lefaa jurppii helvetisti. Melenderiä siis jurppi, kaiketi Salménin moraalinen paatos.

Salmén ei peittele kantojaan ja saattaisi hyvinkin puhua rakenteellisesta väkivallasta. Se onkin vanha, hyvä käsite. Nesbøn poliisi taas on kaikkien meidän poikien yksinäinen sankari, vaikka nyt taipuukin muurin kylkeen, vaimon luo.

Zane Grayn Yksinäisen tähden harhailija rakasti omaa verenhimoista sankaruuttaan ja naisia niin, että pelasti naiset myös omalta väkivaltaisuudeltaan pysyttelemällä yksin. Fjodor Dostojevskin Kellariloukon ihminen rakasti ainutlaatuista surkeuttaan, joten repikää siitä. Kolikolla on kaksi puolta, ja joskus lantti jää jopa pystyyn.

Niin jää myös kaikkien meidän kellariloukon poikien ihanneminä, arpinen kujakolli, mutta mitä Nesbøhön tulee, kymmenes kirja herättää kysymyksen. Miksi näitä pitää olla niin monta? Mikä moraali siinä on?

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski