Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

Kannen kuva:
Marja Seppälä

NUMERO 8 - 2013

Pääkirjoitus

Itsetuntoista väkeä

Kainuun merestä kala ja leipä

Kahville Kaivoon

Kesäkeidas Jänisselän rannalla

Kaupungin kauneuden näkijä

TERVEYS
Kiertue alkaa, herra Parkinson!
Psori ei vähällä päästä
Erilainen oppiminen ei ole häpeä

Kun kotikunta katosi

Haanpää/Salminen

PUUTARHA
Kuulaan aamun kuningattaret
Silmäniloa syötävistä
Makua vaikka millä mittarilla

RUOKA
Hyvää nyt ja myöhemmin

Kokkausta ja korpifilosofiaa

Sattuma puuttuu muuttoon

Ometan orsien alla

ILOKSI
Valoa elokuun iltoihin

KÄSITYÖT
Kullanmuruja kalliolla
Hieman hienostelua

Eetulta ei näkökulmaa puutu

Tämä on heinäveteläistä nyt

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Elämäntilanteita
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 19.9. ja Maatilan Pellervo 5.9.2013.



Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Miehiä noitaympyröissään

Pentti Haanpää on lopultakin saanut elämäkertansa. Asialla on Matti Salminen, ja kaiken takana leijuu Pate Teikan haamu.

Matti Salmisen Pentti Haanpään tarina (Into 2013) ei ole suuri kirja, vajaat 300 sivua, mutta matka tuntuu pitkältä, tai syvältä. Pentti Haanpää jo tiivisti, mistä on kyse:

Syvempiä kokemuksia, sanoi jätkä kun suohon upposi.

Ei kirja pettävä suo ole, mutta elämä on, ja Haanpään elämä eritoten. Hänen uransa takkusi, ja niin on takunnut myös Haanpää-tutkimus. On kohtalokkaasti linjakasta, että tänä syksynä Haanpää julkaisee uuden kirjan. Se tulee vuosikymmeniä myöhässä. Niin on käynyt ennenkin.

Novellikokoelman nimi on Ilmeitä isänmaan kasvoilla, ja Haanpää sai sen valmiiksi 1933. Kirja sijoittuu 1930-luvun alun pulavuosiin ja äärioikeiston nousuun, ja 80 vuotta ja paria lamaa myöhemmin jutut tuntuvat tuoreilta. Onko tämä hyvä vai huono uutinen?

Ainakin se on toistuva uutinen. Noihin aikoihin suuret kustantamot, Otava ja WSOY, olivat hylänneet kirjailijan, joka juuri oli kirjoittanut ehkä parhaan romaaninsa, Noitaympyrän (1931). Se ilmestyi nopeammin kuin novellikokoelma eli vuonna 1956. Haanpään kuolemasta oli tuolloin vuosi.

Haanpää hukkui Iso-Lamujärveen lokakuussa 1955, ja päivää hänen hautajaistensa jälkeen Matti Salminen syntyi Lahden Sopenkorven Kirvestiellä eli ”peräkylän perällä”, kuten Salminen kotiseututuntojaan kuvaa. Sitten meni viitisentoista vuotta, ja Salminen sai tartunnan Noitaympyrästä. Se oli menoa.

Tänä syksynä ilmestyy siis kaksi kirjaa, Haanpään Ilmeitä isänmaan kasvoilla ja Salmisen Pentti Haanpään tarina. Edellisessä Salminen on toiminut kätilönä eli koonnut novellit sellaiseksi kokoelmaksi kuin tekijä aikanaan tarkoitti.

Osa niistä on ilmestynyt Haanpään Kootuissa teoksissa, mutta sitä pakkaa kustannustoimittaja Eino Kauppinen sekoitti miten sattui, muutti järjestystä ja teki poistoja oman, poliittisesti sievistelevän makunsa mukaan.

Salmiselle kokoelma on ollut oheistyö; varsinaisesti hän on nuuskinut, metsästänyt ja tutkinut Haanpään elämän tekoja ja tapahtumia, jotka ovat olleet palasina maailmalla, osin unohdettuina ellei kätkettyinä.

Siinä kului kolme kiitävää vuotta, paljon pikkusikareita ja ajokilometrejä Helsingin ja Piippolan välillä, ja kaiken jälkeen Salminen sanoo, että Haanpäätä on pidetty salaperäisenä siksi, että häntä ei ole tunnettu, koska kukaan ei ole vaivautunut jalkautumaan Piippolaan.

Löytämästään aineistosta Salminen rakentaa kuvan miehestä joka oli varsin tavallinen suomalainen maalaispoika.

”Koko Haanpää-tutkimus on ollut retuperällä, ja se on suomalaisen kirjallisuushistorian häpeä. Työn aikana huomasin tekeväni perustutkimusta etsiessäni Haanpään novelleja lehdistä.”

Novelleja löytyi 305, ja niistä Salminen on koonnut kirjastonäyttelyn Ouluun ja Helsinkiin.

”En tiedä, onko ollut harkittua, että Haanpäästä ei ennen ole tehty elämäkertaa. Ehkä monet ovat pelänneet uransa puolesta, ja sitten paikalle saapuu virkaheitto toimittaja…”

Haanpää oli kuuluisa kolmen pisteen käytöstä. Siksi niitä täytyy kerran käyttää tässäkin jutussa.

Yritetty on ennenkin. Eino Kauppinen, Otavan kustannusvirkailija, kirjoitti kirjan Haanpään nuoruusvuosista, mutta se meni valkopesuksi, ja niin Kauppinen jäi makaamaan Haanpään jäämistön päälle.

Aineiston etsiminen on oman tarinansa aihe, ja ehkä siksi Salmisen kirja on tietokirjaksi hiukan poikkeuksellinen. Hän kirjoittaa minä-muodossa eli sijoittaa itsensä Haanpään tarinan sisään, ja hän kirjoittaa auki koko työprosessin eli ne merkilliset käänteet ja paljastukset joita siihen on liittynyt.

Kyseessä on siis kaksi tarinaa: on tarina Haanpäästä, ja on tarina Haanpään tarinan kokoamisesta. On myös Matti Salmisen tarina, joka jää vähälle, joten sitä pitää tässä täydentää. Haanpää on korostetusti suomalaisten miesten kirjailija, koska kaikilla meillä on noitaympyrämme, mutta Salmiselle Haanpää on enemmän. Tämä johtuu Pate Teikasta.

Pate Teikka, Noitaympyrän metsätyömies, nousee työnjohtajaksi mutta saa potkut puututtuaan eläinrääkkäykseen. Hänet Salminen kohtasi murrosikäisenä.

Tunnustan samaistuneeni Noitaympyrän kiistanalaiseen sankariin
(--) nuorena miehenä niin täydellisesti, että olen jäävi sanomaan hänestä objektiivisesti yhtään mitään. Onneksi ei tarvitsekaan. En tee kirjallisuustiedettä
.

Teikka on välitilan ihminen, liikkuva työmies ja liikkuva äänestäjä, niin kuin Timo Harakka luonnehtii, osittain osuvasti. Kun Haanpää 1930-luvun alussa joutui viideksi vuodeksi julkaisuboikottiin, hänen oli valittava puolensa. Väylä löytyi työväenlehdistä ja kustantamoista.

Noitaympyrä on 1930-luvun laman tarina. Työttömänä Teikka tekee ratkaisunsa. Hän lähtee kävellen kohti rajaa, kohti Neuvostoliittoa.

Mutta Pate Teikka oli tiellä. Eikä toista tietä ollut olemassakaan.

Kirjan loppu on vavahduttava, ja 1931 se vavahdutti niin, että kirjaa ei julkaistu. Vieläkin jotkut kinaavat, oliko Haanpää oikeassa vai väärässä, kun kaikki tietävät, miten suomalaisille Neuvosto-Karjalassa kävi. Kysymys on mieletön.

Tarkkaan ottaen Haanpää jätti Teikan maantielle, samoin kuin Suomi oli jättänyt heitteille suuren joukon työmiehiä ja 15 000 pakkohuutokaupatun maatilan isännät ja emännät, ja jokin tässä kertomuksessa vavahdutti nuorta Salmista niin, että keskiiässä hän oli valmis kirjoittamaan kirjan, joka muun ohella on myös puolustuspuhe.

Pate Teikka on omakuva – sekä Haanpään että vähän Salmisenkin.

”Haanpää oli samalla tavalla duunarien ja herrojen, luokkien välissä, kuin itsekin olen.”

Tietty luokattomuus on yhden sukupolven peruskokemus, ja Salmiselle se syntyi siitä, että työläisperheen poika Lahdesta luki Tampereella maisteriksi kansantaloustieteestä, vaikka epäili koko tieteen järkeä jo kahden vuoden jälkeen. Äitinsä iloksi hän teki tutkinnon. Äiti oli evakko, suvussa oli tapahtunut kaikenlaista ikävää, joten ”päätin ilahduttaa”.

Haanpään luokattomuus oli toisentyyppistä. Kirjailijan työ erotti hänet maaseutuympäristöstä, missä hän ikänsä eli. Taustaa kyllä oli: Haanpään isoisä oli kirjoittanut pari romaania, istunut senaattorina ja oli muutoinkin ilmeisen sietämätön ja lahjakas. Isä haki vauhtia Amerikasta, palasi kotipuoleen, nousi kunnalliseksi vaikuttajaksi ja sanomalehtien avustajaksi sekä perusti kaupan, joka oli myös kirjakauppa. Pentti Haanpää kasvoi kirjojen äärellä.

”Ja isänsä kanssa hänellä oli ilmeisen hyvät välit. Minusta isän rooli oli tärkein yksittäinen tekijä Haanpään uralla.”

Pentti Haanpää oli siitä erikoinen kirjailija, että hän hoiti raha-asiansa. Pula-aikaa hän katsoi kipeän läheltä, mutta ei itse elänyt puutteessa. Haanpään elämänkerturilla kävi huonommin: 1990-luvun lama vyöryi Salmisen niskaan. Tuolloin hän oli ravintolayrittäjä, ja hänet ajettiin tuhansien muiden tavoin velkasaneeraukseen.

Elämä meni vähän risaiseksi, ja näitä vaiheita Salminen on sivunnut esikoiskirjassaan Elämmekö valheessa? Kadonnutta moraalia etsimässä (2007). Haanpään tavoin Salminen ryhtyi juomaan liikaa, mutta tuskin se Pate Teikasta johtui. Sen sijaan Teikasta saattoi johtua, että Salminen lopetti.

”Jääräpää”, Salminen kuvaa Haanpäätä, ja samaa määrettä ovat tutut joskus käyttäneet myös Salmiseen.

Salmisen seuraava kirja oli Sadan vuoden inhimillisyys (2008), joka kertoi Pelastusarmeijasta kovaosaisten miesten auttajana. Sitten tuli Yrjö Kallisen elämä ja totuus (2011). Yrjö Kallinen oli puolustusministeriksi päätynyt sodanvastustaja, sosialidemokraatti ja teosofi eli vaikeasti luokiteltava mies, joten Haanpään jälkeen tässä voi nähdä jo tuotannollista linjaa.

Haanpää on itsekin jäänyt noitaympyrään. Häntä on aina kehuttu lahjakkaaksi, uransa alussa liiankin kanssa, ja silti häntä on aina myös vierastettu. Tästä ympyrästä Salminen häntä nyt vapauttaa.

On vähän vaikea kuvitella noita aikoja. Kun Haanpää aiheutti ensimmäisen kirjasodan teoksellaan Kenttä ja kasarmi (1928), kaveritkin kääntyivät vastaan. Olavi Paavolainen oli ylistänyt Haanpäätä; nyt hän haukkui miehen, ei oikeastaan kirjaa. Mika Waltari kirjoitti pari vuotta myöhemmin limbonsa Siellä missä miehiä tehdään, ylistyslaulun armeijalle.

Mistä oli kyse? Haanpää vain kertoi, minkälainen 1920-luvun armeija oli. Se oli raaka paikka, ja asiasta voi vakuuttua lukemalla eversti Wolf H. Halstin muistelmat (Mies elää aikaansa, 1973). Halstia sentään ei voi pitää maanpuolustuksen vastustajana.

Salmisen kirjan konna on Eino Kauppinen ja avainkysymys on, miksi Kauppinen sai touhuta Haanpään jäämistön ja tuotannon kanssa Otavassa miten huvitti.

Salminen ei tätä sano, mutta kaipa Kauppinen oli vain vanhan kirjallisuuseliitin juoksupoika. Alan ihmiset tietävät, että siihen eliittiin kuului kupiaisia, koskenniemiä, haarloja, tarkiaisia.

Myöhempi eliitti – Veijo Meri, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna – arvosti Haanpäätä liki ainoana lukukelpoisena suomalaiskirjailijana. Ei Haanpää tietysti eläissäänkään vailla tukijoita ollut. Erkki Vala teki töitä alusta lähtien hänen puolestaan, ja Arvo Turtiainen oli aito ystävä. Salminen kumoaa vanhan käsityksen Haanpäästä erakkona.

Kirja on siis myös kurkistus kadonneeseen Suomeen, jossa maamerkkeinä olivat Raamattu ja viinapullo, kuten Aarne Kinnunen Haanpää-tutkimuksessaan toteaa, ja Raamattua Mikko Haanpään kodissa luettiin, myös ääneen, niin että Penttipoika osasi kirjan likipitäen ulkoa. Tämä oli tuohon aikaan tavallista.

Oman tehtävänsä Salminen määrittelee esipuheessa.

Millainen oli Haanpään synnyinperhe Piippolan Leskelässä? Oliko Haanpää hyvä aviomies? Millainen ihminen oli hänen vaimonsa? Miksi Haanpää julistettiin boikottiin viideksi vuodeksi? Missä ovat hänen paljon puhutut lehtinovellinsa? Oliko hänellä muita naisia? Pitikö hän ainoasta lapsestaan? Mitä Haanpää todellisuudessa ajatteli? Miksi hänen niin sanotut Kootut teoksensa ovat sekaisin kuin hyypiö suolla?

Vastaukset eivät aina ole miellyttäviä, edes Haanpään kannalta. Elämässä oli tuhoisat puolensa.

”Mutta jos minä sanon, että Haanpää oli juoppo ja jätkä, se tarkoittaa muuta kuin jos hienoperseet sanovat niin”, Salminen toteaa.

”Ei hän ollut alkoholisti, ei edes peliriippuvainen. Homma pysyi hanskassa, viina ja pelikortit olivat pakokeinoja äärettömästä tarkkuudesta. Haanpää oli niin tarkka, että kirjasi jokaisen ryyppylaskun ja pelitappion.”

Salmisella on käsitys Haanpään kuolinsyystä: perkeleellinen jääräpäisyys. Vikaa oli sydämessä, aivoissa ja maksassa, mutta Haanpää vaikeni ja hukkui kalareissulla pari viinapulloa tyhjennettyään.

”Hän pelasi niillä pelimerkeillä jotka oli saanut. Jonkinlainen kyvyttömyys toveruuteen häntä vaivasi. Ei hän sosiaalisissa taidoissa ollut kehittynyt, mutta kuka suomalainen mies olisi. Itse kullekin tässä on kaksi tuntia perhejuhlissa maksimi.”

Tässä vaiheessa haastattelua Salminen on puhunut Haanpäästä nelisen tuntia.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski