Kannen kuva: Comma
NUMERO 9
18.9.2008
Pääkirjoitus: Pipoista se alkoi
Rakennusperintö: Syyskuun päivänsankarit
Satavuotias: Helmi helmien joukossa
Talkoista asennetta: Vastaanottava kylä
Elämäntapa: Itselliset naiset
Lukijamatka
Arviointi: Kympin kansalainen
Elämänilo: Villiintynyttä iloa
Puutarha: Punaisen hehkua
Kasvi-harvinaisuudet: Lumoavat magnoliat ja muut erikoisuudet
Verot: Verokarhun ystävä
Peritty harrastus: Komiaa kuorolaulua
Ruoka: Herkutellaan leivoksilla
Läheltä ja tuoretta kouluihin
Paluumuuttajat: Kaipuu toi takaisin Kainuuseen
Palvontapaikka: Kivijumalista väkevin
Siirtolaisten jälkeläiset: Pikku-Suomi etsii juuriaan
Kodin Pellervon käsityöt: Orvokkeja ikkunassa
Heitä harmaa hartioille
Liikekannalla: Mopomies pärisyttää hyvän puolesta
Joka kuukausi
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Koti maalla
Oma lääkäri
Unto Uneksija
Papin päiväkirja
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.10. ja Maatilan Pellervo 2.10.
Iso Kalenteri 2008 sisältyy Pellervon tilaukseen.
Pipoista se alkoi
Muutama vuosi sitten oli syksyisillä käsityömessuilla poikien pipokilpailu. Virkkaaminen oli aloittanut voittokulkunsa uudestaan suosituksi harrastukseksi. Esillä oli kaikenvärisiä ja mallisia pipoja, joista sitten valittiin voittajat. Huipennus oli, kun lökäpöksyiset nuoret miehet posket punaisina kilvan virkkasivat hienoja luomuksiaan. Siinä kyllä monen täti-ihmisen sydän heltyi ja melkein tuli kyynel silmään.
Omat muistot virkkaamisesta liittyvät lähinnä kansakoulun käsityötunnilla tehtyyn pitkään silmukkariviin, josta sitten piti saada aikaiseksi patalappu – vai olisiko se sittenkin ollut pipo. Virkkaaminen vielä menetteli, mutta sukan kantapään teko oli melkein painajainen. Vihoviimeisenä päivänä mummi sitten armahti ja auttoi niin, että sukista tuli valmiit. Opettaja varmasti huomasi mummin panoksen, sillä hän hymyili vinosti saadessaan sukat arvioitaviksi. Muistaakseni numeroksi tuli seiska, vaikka sukat olivat loppujen lopuksi ihan siistit.
Käsityöt jäivät unohduksiin. Pitkäksi aikaa.
Joskus välillä kuitenkin käsillä tekemisen halu yllätti. Eräänä jouluna syntyi muutama tikattu patalappu. Kun tikkaukset olivat kaikkea muuta kuin suorat, sorruin valkoiseen valheeseen. Kerroin lahjan saajalle, että tekeleet olivat syntyneet, kun opetin päiväkoti-ikäiselle esikoiselle ompelukoneen käyttöä. Vieläkin nolottaa kun esikoinen kysyi, miksi niin sanoin. Eihän hän ollut saanut edes kokeilla konetta.
Aikaa kului taas ilman käsitöitä kunnes käsityömessujen innostamana jälleen kerran ajattelin, että omin käsin tehty on palkitsevaa ja antaa hyvän mielen.
Viime vuonna aloitinkin uuden projektin: tilkuista neulottu sängynpeite. Se on sopivan lyhytjänteistä työtä, eikä valmista juurikaan tarvitse purkaa. Värien sommittelu on hauskinta. Keksin vielä, että voin pyytää ystäviltäni panosta tähän ”elämäni tilkkutäkkiin”. On mukava kun voi sanoa, että tuossa on Eijan ja tuossa Leenan tilkku. Pieni takaisku tuli, kun Eija lähetti ison paketin viikon aikana neulomiaan tilkkuja. Niitä oli enemmän kuin olin saanut puolen vuoden aikana itse tehtyä. Mutta Eija onkin niitä käsityöihmisiä.
Teksti: Kaisu Räsänen
Sähköposti:
