Kannen kuva:
Merja Alastalon kuvasi Tapani Lepistö

NUMERO 9 - 2013

Pääkirjoitus

Kipin kapin Kauhavalle

Rehevä rajapitäjä

TERVEYS
Terveyskeskusten hurskas kurjuus
Voimaa laumasta
Riski periytyä

Aikuinen nauttii opiskelusta

Niin kuin hyvältä tuntuu

PUUTARHA
Hiekkaan hurmaantunut
Kauden viimeiset

ASUMINEN
Kotona taas

Käsivarren peukalossa

Papin poika taivaanmaalarina

RUOKA
Makujen runsasta satoa

KÄSITYÖT
Syksy hehkuu
Vienoa, hienoa huovasta
Kavereista parhaat
Levollista lattialle
Oiva pari pöytään

ILOKSI
Paikka sievälle syksylle

Orsilla tavataan

Ne lähtevät nyt

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Elämäntilanteita
Koti maalla
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 17.10. ja Maatilan Pellervo 3.10.2013

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Ihan tavallisen tarina?

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos 2013.

On nainen ja mies, vanha tarina siis, ja miestä jo ensiriveillä haudataan. Naisen nimeä ei kerrota, mutta hän on tavallinen nainen, ja mies vasta tavallinen oli.

Nainen muistelee, että Jarno oli tarkoituksenmukainen ja selkeä niin kuin tavallinen esine, työkalu tai lusikka, joka on sellainen kuin on. Jäätelölusikka tulee mieleen, kun Jarno panee päähänsä lippalakin.

Miehissä ei paljon ole tuntemista, eikä ole ihmisten asioissakaan, sillä ihminen ei ole mutkikas olento, minä sen itsestänikin tiedän, ja ihmisten väliset suhteet ovat aina ne samat suhteet.

Näin nainen ajattelee, kun hän on selvittänyt asioitaan sivulle 142 saakka. Ihmiset nainen uskoo tuntevansa, mutta itseään hän ei tunne. Kuoren alla on joku toinen.

Tästä hän olisi voinut yrittää kertoa Ritvalle, ainoalle ystävälle, mutta ei tullut yrittäneeksi, ja myös Ritva on jo kuollut.

Jäätelölusikalle ei edes kannattanut, ja nyt lusikka on lentänyt nurkkaan. Lapsia ei ole. Nainen ei halunnut sotkea elämäänsä.

Pertti Lassilan romaanissa Ihmisten asiat ei ole yhtään nokkelaa latteutta eikä nasevaksi tarkoitettua repliikkiä, mutta siinä on monta eleganttia lausetta. Lassila on kiitettävän kaukana Väinö Linnan ja jenkkidekkareiden perinteestä.

Muita perinteitä tulee mieleen. Albert Camus’n Sivullinen on tarjottimella, vaikka ei kai siihen muuta syytä ole kuin että heti kuollaan: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.

Iät ajat on keskusteltu, mitä Sivullisen alkurivit kertovat päähenkilöstä. Tunteeton? Entä Lassilan päähenkilö? Eniten hän taitaa surra kuoren alle kadonnutta itseään.

Sivullisessa Mersault torjuu siirron Pariisiin, koska muutos ei kiinnosta: vastasin ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa (– –).

Noin voisi ajatella myös Lassilan päähenkilö, ilman Mersaultin intohimoja. Nainen on ollut 39 vuotta aviossa, pidempään tilintarkastaja. Tavallisen ihmisen ei kannata kurkotella. Mies ja työ sattuivat kohdalle.

Silti nainen on kuin kotonaan: maailma on tavallisia ihmisiä varten rakennettu, (-) eikä maailmaa voi oikealla tavalla ymmärtää kukaan muu kuin tavallinen ihminen, joka on sen osa.

Tämä on ihmeellistä. Naisella ei juuri ole kontaktia edes itseensä, ja silti hän kokee olevansa tyypillinen. Ehkä hän on? Hän on yleistänyt ainutkertaisuutensa ja on kuka tahansa.

Jarnon kuoltua nainen muistelee, mutta muisti valikoi, joten koulusta nainen muistaa vain joutavuuksia, kai siksi että koulussa elettiin laumassa.

Kirkkaana muistuu, miten hänellä nuorena oli punaiset sortsit ja sinivalkoraidallinen pusero ja miten hyvältä tuntui olla miesten katsottavana. Ehkä jotkut ovat alasti vain sopivasti puettuina.

Ainakin tämä nainen ajattelee, että ruumis on kuin kaunis vaate, jonka nainen nuorena saa. Myöhemmin kauhtuu.

Miten tätä lukea? Pitääkö erityisesti havaita, että nainen on sukupolvea joka luki saksaa pitkänä ja joka ei kokenut pätkätöitä ja pätkäavioliittoja, mutta sukupolvien ketjun nainen tuli pätkineeksi?

Vanhempiin oli puoli vuosisataa aikaa tutustua. Se jäi. Omasta sukupolvesta vihjaa, että nuorena nainen on kuullut laulun Hey
Jude. Paul McCartney sävelsi sen 1968. Muuta ei nainen tuolta vuodelta muistele.

Poimin pari vihjettä. Wienissä nainen näkee Albrect Düderin maalauksen Nuoren venetsialaistytön rintakuva. Se koskettaa. Kuva taitaa tuoda mieleen punaiset sortsit.

Kesken kaiken Lassila kirjoittaa pojasta, joka kohtaa tytön. Esko on täynnä pojan himoa, ja Esko-nimisen miehen kanssa naisella on aikanaan suhde, jonka nainen lopettaa. Eskon käy huonosti, mutta naisen unissa hän elää.

Apostoli Paavali taisi huomauttaa että parempi on kuuma tai kylmä kuin haalea. Haaleus on naisen synti, jota hän ei suuremmin kadu. Uskonto on liki vastenmielisen lihallista, pilaantunutta.

Martti Anhava kirjoitti taannoin esseekirjan Ajoissa lopettamisen taito. Pertti Lassila (s. 1949) ymmärsi aloittaa ajoissa. Kai täysikäisellä on aikaa ja tarve punnittuun työhön, ja hyvä esikoisromaanista tulikin.

Viimeinen luku mietityttää, samoin kauriit joita metsässä vilahtelee, kun Esko taluttelee tyttöä, jolla on sellaiset silmät.

Lassila on kirjallisuudentutkija, joten tekstistä tulee etsineeksi näkemystä. Itse romaani on se näkemys, ja myös naisella on näkemyksensä:

Kaikkea on ollut ennenkin, uutta ei ole, ja jos yrittää panna asian näyttämään uudelta, ei se silti tule uudeksi.

Nainen on sitä mieltä, että elämässä ei ole juonta, tarinaa. Siksi tämän tekstin

Kerran tein nuorena uutistoimittajana saman ja sain palautetta: ”Tämä lehti ei esitä kysymyksiä vaan antaa vastauksia!”

Sittemmin kysyttävää on riittänyt, mutta Lassilan romaanin naisella tuntuu olevan vastaus liki kaikkeen. Silti edes toinen lukukerta ei tuntunut työltä.

 

Pienyrittäjä paranee

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala 2013.

 

Pertti Lassilan romaanin hiipuva päähenkilö ajattelee, että kuolema ei ole hyvä eikä paha, se on pelkkää valkoista, johon ei väriä heijastu, ei lankea varjoakaan.

Kari Hotakaisen Luonnon laissa kuolema rysähtää liki: maalämpöurakoitsija Rautala kaivetaan esiin kolariautosta.

Rautala jää henkiin, ja hänet ottaa yhteiskunta hoiviinsa, kursii kokoon siitä huolimatta, että yrittäjä ei tunnollisesti ole maksanut veroja. Nyt kaduttaa.

Rautala elää sukupolvien ketjussa: ovat vanhemmat, on tytär ja kohta tyttärellä lapsi. Sairaala tarjoaa puitteet hilpeille karikatyyreille ja julistukselle nimeltä Laura. Laura on hoitaja joka välillä pakenee siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethin räimettä.

Kai Luonnon lakia voi, muun ohella, lukea kannanottona hyvinvointivaltion ja yksilön suhteeseen, ja Hotakaisella on tavallista vähemmän taipumusta tällaisissa ajankuvissa epäonnistua.

Kerrontakeinot ovat entistä runsaammat, näkökulmatekniikan voi määritellä hillittömäksi, ja kirja lonkeroi vähän joka suuntaan. Pitäisikö romaanin olla kuin

 

Yhtenä päivänä kuljin kadulla ohi työmaan suojapeitteen, jossa oli teksti Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Jokin markkinointifirma, myötäsukainen luonnostaan, myi itseään.

Lause jäi hiertämään. Jeesus puhui vertauksin, koska hänen asiansa oli niin iso, että siitä ei muuten tolkkua tullut. Tästä alkoi perinne, joka kehittyi väkeviksi saarnoiksi ihmisen osasta ja syntisyydestä.

Hengellisessä maailmassa perinne näyttää jatkuvan lempeänä pohdiskeluna, mutta elää se myös maallistuneena. Maallinen saarnapuhe on täynnä latteita nokkeluuksia kuolleista kaloista. Niitä painetaan teepaitoihin, ja mitä ahtaampia paitoja muoti vaatii, sitä mahtipontisempia ovat iskulauseet.

Näissä tokaisuissa ei tolkkua ole; ne ovat vain komeita. Kuolleet kalat ja markkinointifirmat uivat vain myötävirtaan, se on luonnon laki. Muut uivat minne sattuu.

Hotakaisella on hiukan tätä vikaa, tai ehkä se on ansio. Ehkä juuri siksi Laura kuuntelee metallia, joka taitaa olla modernia messuamista. Ei Hotakainen silti sortuisi kirjoittamaan tuollaista kuolleista kaloista.

Mutta jokin maallisen saarnapuheen sävy hänen proosassaan on, ja seimen ääreen taas päädytään. Rautalasta tulee vaari.

Rautala myös lopettaa veronkierron. Parantuminen on kaikinpuolinen.

 

Rasvatulla köydellä

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013.

Tuli mainituksi Albert Camus. Sama mies tiivisti ainoaksi vakavaksi filosofiseksi ongelmaksi itsemurhan. Mitä syytä on olla sitä tekemättä?

Tavallinen ihminen, joita Kari Hotakaisen kirjat ovat täynnä, pitää kysymystä joutavana. Sitten on leegioittain viihteen tekijöitä, jotka ovat pudottaneet sanasta alun. Jäljelle jää murha.

 

Karo Hämäläisen tarinassa ei ole päätä eikä häntää. Henkilöt ovat paperia, toiminta tolkutonta, ja kumma kyllä kirja toimii. Pinnalta kirja on hallittu, mutta Hämäläinen ilmeisesti kokeilee, mitä kaikkea jännärille voi tehdä ja silti olla vakuuttava.

Aika paljon voi. Tekstistä löytyvät viitteet perinteeseen, Agatha Christiestä aina Jo Nesbøhön. Nimi tuo mieleen myös Scott Fitzgeraldin romaanin Yö on hellä. Siinäkin on menestyviä ihmisiä, joille käy huonosti.

 

Kaksi pariskuntaa tapaa luksusasunnossa Lontoossa, ja yksi murhasuunnitelma poikii sikin sokin menevien murhayritysten ketjun, jossa ihmisiä kuolee, kunnes näyttämö on ruumiita täynnä ja lautturi odottaa viimeistä pakenijaakin.

Varsinkin humalaisten taistelukohtauksissa Hämäläinen jo kävelee nuoralla, jonka hän itse on rasvannut.

Moraalinen asetelma on hiukan väljähtynyt: on rahamies Robert, joka kirjaimellisesti on hetkin sitaatti Björn Wahlroosilta, ja on toimittaja Mikko, joka jahtaa rötösherroja. Miehet ovat lapsuudenystäviä.

Vastakkain ovat jälleen ahneus ja moraali, ja jokin siinä tökkii. Onko tämä todella aivan keskeisin ristiriita nykyisessä maailmanmenossa? Ehkä siitä vain saa parhaiten myyvät tarinat.

Kuittikaupasta Hotakaisen Rautalakin koki pistoksia, vaikka oikeasti hyvinvointivaltiota uhkaavat ihmiset vailla minkään valtakunnan kuitteja.

Lörpöttelyä murhista

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.

Leena Lehtolaisen romaani on niin kuin pehmeä syli, johon unta odotellessa painaa päänsä. Hän jaarittelee murhista nelisen sataa sivua niin rattoisasti, että lukija ei edes huomaa asian polkevan paikoillaan. Ehkei se silloin poljekaan?

On kummallista, että kamalien asioiden parissa voi niin hyvin rentoutua.

Merestä löydetään ruumiita, kroppia kuten poliisit sanovat, mausteena on

jääkiekon väkivaltaa ja kovasti jännittää myös, rohkeneeko komisario Maria Kallio käydä vieraissa, kun mieli tekee.

Sitä kamppailua seuratessa väkisinkin tulee mieleen entinen presidentti, joka puolusti pilvenpolttoaan sillä, että ei vetänyt henkeen.

Lehtolainen tekee saman kuin poliisi: hän tarjoaa turvaa. Nämä poliisit ovat niin moderneja naisia ja miehiä, että lukiessa tuntee olevansa hyvien puolella, ja suloisinta on, kun komisario antaa kissalleen luomuruokaa.

Maria Kalliota ei työ tai tusina romaaneja ole paaduttanut, ja konnatkin ovat yhteisestä maailmasta. Sikäli Lehtolainen kirjoittaa ihan Sivullisen hengessä.

Mersault sanoo olevansa tavallinen ihminen ja että jokainen terve ihminen joskus on toivonut rakkaimpiensa kuolemaa. Senkö takia meidän on saatava jokapäiväinen murhatarinamme?

Ehkä, en tiedä, mutta Lehtolainen käärii murhista pehmeän paketin.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski