Eteneminen eläinterveydenhuollossa edellyttää yhä laajempia sopimuksia

Eläinten terveydenhoidossa on siirrytty pikkuhiljaa sairaiden eläinten parantamisesta yksittäisten eläinten, karjojen ja edelleen eri yhteisöjen kaikkien karjojen terveydenhuoltoon. Tätä työtä on jatkettava eteenpäin.

Rahallisesti maataloudessa tuskin on kannattavampia kohteita kuin eläinterveyden edelleen parantaminen. Tulosten hyödyt ovat suuret suoraan tuotannossa, mutta vielä suurempia ovat ne lopputuotteelle syntyvät kilpailuedut, joita muut maat eivät voi saavuttaa tai ne maksavat niille maltaita. Esimerkiksi suomalaisen sianlihan salmonellattomuus on ollut erittäin hyvä kilpailuvaltti muuten laadukasta tanskalaista lihaa vastaan.

Eläinlääkäri on perinteisesti nähty sairaiden eläinten parantajana, eräänlaisena korjausmiehenä. Eläinlääkäri on kutsuttu paikalle sitten, kun eläin on sairastunut. Koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella eläinlääkäri on diagnostisoinut eläimen sairauden ja määrännyt siihen sopivan hoidon.

Jokainen eläinyksilö kuuluu kuitenkin johonkin karjaan. Yksilön sairastuminen voi olla oire koko karjaa vaivaavasta ongelmasta.

Taitava eläinlääkäri ei tyydy pelkästään hoitamaan havaitsemaansa sairautta vaan arvioi samalla, miten vastaavat tapaukset voitaisiin jatkossa ehkäistä. Yksilön sairastuessa pitää pysähtyä miettimään, onko kyseessä vain tätä eläintä koskeva asia vai pitäisikö ryhtyä koko karjaa koskeviin toimenpiteisiin.

Koko karjaa koskettava terveydenhuolto yleistyi voimakkaasti viime vuosikymmenen aikana. Ehkäisevillä toimenpiteillä on pyrittiin ehkäisemään tilalla yleisesti esiintyneitä sairauksia. Esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa lehmien sorkkahoito, lypsykoneiden säännöllinen huolto tai sikaruusu- koli- ja parvorokotukset.

Koko karjaa koskettavien tautisaneerausten (esim. kapi, porsasyskä, pälvisilsa) yhteydessä on alettu ymmärtää, etteivät pelkästään omaan karjaan kohdistuneet toimenpiteet ole aina riittäviä. Tautipaine voi tulla tilan ulkopuolelta.

Samassa yhteisössä (kylässä, meijerissä, teurastamossa, lomituspiirissä jne.) toimivien tilojen tautiriski ei ole riippuvainen pelkästään tilan omasta toiminnasta, vaan kaikkien samassa yhteisössä olevien tilojen toimenpiteistä ja tautitilanteesta.

Taudit liikkuvat eläinten, ihmisten, lintujen ja jopa tuulen mukana. Erityisesti välityseläimiä ostavat lihasikalat ja lihanautakasvattamot ovat lähes täysin välityseläimiä tuottavien tilojen armoilla ostamiensa eläinten tautien suhteen.

Turvallinen yhteisö on sellainen, jonka minkään jäsenen taholta ei tarvitse pelätä saavansa tarttuvia tauteja, koska kaikki yhteisöön kuuluvat karjat ovat niistä vapaita. Ei ole pelkästään tilan oma asia, mitä tauteja karjassa esiintyy. Yhteisössä on tunnettava vastuunsa.

Taitava eläinlääkäri ei tyydy pelkästään hoitamaan yhtä karjaa vaan arvioi samalla, onko kyseisessä karjassa havaittu ongelma oire jonkin laajemman yhteisön ongelmasta. Mikäli karjan taudilla on merkitystä muille samassa yhteisössä oleville karjoille, eläinlääkärin pitää ryhtyä toimiin ongelman leviämisen ehkäisemiseksi.

Jokainen yhteisö asettaa omat norminsa jäsenistölleen. Meijerit normittavat maidon laadun, jota ne suostuvat ottamaan vastaan. Teurastamoilla on omat vaatimuksensa teuraaksi tai välitykseen otettavien eläinten suhteen.

Eri yhteisöjen vaatimukset ovat erilaisia. Satunnaisesti eläimiä välittävä "jobbari" saattaa kelpuuttaa mukaan välitysautoon eläimiä ilman minkäänlaista tietoa tilan taudeista, kun useimmat suuret teurastamot puolestaan edellyttävät tutkittua tautivapautta useiden tarttuvien tautien suhteen.

Yhteisöjen eläinten terveydentila on yksi yritysten kilpailukeinoista. Vapaassa kilpailussa välitykseen otettavien eläinten terveydestä voidaan maksaa sen verran lisähintaa, mitä siitä saadaan hyötyä eläimiä ostavalla tilalla.

Silloin, kun enemmistö Suomen yhteisöistä on samaa mieltä vaadittavasta terveydentilasta, ne voivat sopia yhteisistä normeista ja voidaan ruveta puhumaan kansallisesta laadusta eläinterveyden suhteen. Tästä on hyvänä, jo toteutettuna, esimerkkinä Eläintautien torjuntayhdistys ETT.

Lähes kaikki teurastamot, meijerit ja munanpakkaamot ovat sen jäseniä ja ovat sitoutuneet noudattamaan ETT:n normituksia. Täten esimerkiksi eläinten tai rehujen maahantuonti voi ETT:n jäsenjärjestöihin kuuluvilla tiloilla tapahtua vain ETT:n antamien ohjeiden mukaan, muutoin yhteisön on erotettava tila jäsenyydestään. Tämä uhka on käytännössä osoittautunut erittäin tarpeelliseksi. ETT:n avulla on onnistuttu ylläpitämään Suomen hyvä tautitilanne EU-jäsenyydenkin aikana.

Kansallista laatustrategiaa voidaan rakentaa vain vastuullisten yhteisöjen yhteistyöllä. Mitä enemmän Suomessa on yhteisöjä, jotka tinkivät terveysvaatimuksista saadakseen hetkellistä kilpailuetua, sitä kauempana kansallisen sovun löytyminen on. Terveyttä ei voida käyttää kansallisena kilpailuetuna ennen kuin kaikki merkittävät yhteisöt hyväksyvät yhteiset pelisäännöt.

Yhteisesti sovittu terveysvaatimustaso, kansallinen taso, voi olla Suomen lainsäädännön edellyttämää tasoa paljonkin korkeampi, juuri niin korkea kuin eri yhteisöt voivat yhteisesti sopia sen olevan. Esimerkiksi koko Suomen porsasyskä-, kapi- tai pälvisilsavapaus voitaisiin hyvin sopia kansallisen tason vaatimukseksi. Tällöin kaikki kansalliseen tasoon sitoutuvat yhteisöt edellyttäisivät jäsenkarjoiltaan vapautta näistä tarttuvista taudeista.

Yksittäiselle tuottajalle kansalliseen tasoon sitoutuminen on vapaaehtoista, mutta ellei hän siihen sopeudu, tuotteiden myyntikanavat ovat rajalliset.

Suomi ei voi lainsäädäntötasolla kovinkaan paljoa poiketa EU:n normeista.

Joidenkin asioiden (esim. salmonella, Aujeszkyn tauti, luomistauti, IBR/IPV) suhteen Suomella on kuitenkin EU:n lupa ylläpitää tiukempaa käytäntöä. EU:n ja Suomen lainsäädännöstä muodostuu sitten lakisääteinen taso, jota jokaisen tulee noudattaa, kokipa sen mielekkääksi tai ei.

Teksti: Veikko Tuovinen
S-posti: veikko.tuovinen@lihakunta.fi

| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |