Perusrehuista hivenaineita
Kotieläimet saavat suuren osan tarvitsemistaan kivennäisaineista, sekä makroaineista että hivenaineista, rehujen mukana. Nautakarjalla ja lampailla ovat näin ollen nurmikasvit ja rehuvilja, sioilla ja siipikarjalla rehuvilja tärkeitä kivennäisaineiden lähteitä.
Rehukasvien kivennäisainekoostumuksessa on kuitenkin suuria vaihteluita, joten eläinten kivennäisaineiden saanti ei läheskään aina tule perusrehun turvin tyydytettyä. Usein on puutetta jostakin yksityisestä kivennäisaineesta tai niiden keskinäinen suhde kasvissa on epäedullinen eläimellä tapahtuvaa hyväksikäyttöä ajatellen, joskus taas kasvi sisältää eläimelle liian paljon jotakin kivennäisainetta, jolloin myrkytysvaara on olemassa. Varsinkin hivenaineiden kohdalla myrkytysvaara on lähellä.
Rehukasvien merkitys eläimen kivennäisaineiden lähteenä ei läheskään aina riipu siitä, paljonko ja missä suhteissa kivennäisaineita kasvi sisältää. Tärkeää on, paljonko rehun mukana tulevia kivennäisaineita imeytyy eläimen ruoansulatuskanavasta sekä miten eläinsolut ja kudokset käyttävät ne hyväkseen. Tähän taas vaikuttavat monet tekijät, kuten eläinlaji ja ikä sekä kivennäisten saanti verrattuna tarpeeseen, kemiallinen muoto, kivennäisten keskinäiset suhteet jne.
Kasveissa ja eläimissä kivennäisaineet ovat alkuaineiltaan samoja. Eläinten ravitsemuksessa keskeisiä kivennäisaineita ovat makrokivennäisistä kalsium, fosfori, magnesium, kalium, natrium, kloori ja rikki sekä hivenaineista rauta, kupari, sinkki, mangaani, jodi, koboltti, seleeni, molybdeeni ja fluori. Näiden lisäksi eläinkudoksissa on 20-30 muuta kivennäisainetta, joiden tehtävää ja määrää ei tarkoin vielä edes tunneta. Edelleen elimistöön saattaa joutua eläimen ympäristöstä haitallisesti, jopa myrkyllisesti vaikuttavia kivennäisaineita, kuten elohopeaa, lyijyä ja kadmiumia.
Kivennäisaineiden tehtävät eläimen elimistössä ovat monenlaisia. Niitä on runsaasti luustossa, mutta ne toimivat myös pehmeissä kudoksissa ja kudosnesteissä sekä entsyymi- ja hormonijärjestelmissä.
Meillä kotieläinten ruokinnassa keskeisimmät kivennäisaineet ovat kalsium, fosfori, magnesium ja natrium. Tämä johtuu lähinnä siitä, että näiden määrät perusrehuissamme voivat vaihdella. Jopa eri maatiloilla tuotettujen rehujen kivennäiskoostumuksessa saattaa olla varsin suuria eroja. Normaalia alempaan pitoisuuteen putoaa helposti makrokivennäisistä fosfori ja mikrokivennäisistä kupari, sinkki, jodi ja seleeni.
Eri kotieläinten makrokivennäisten tarve ja saanti perusrehuista sekä puutosoireet ja täydennystarve tunnetaan nykyään varsin hyvin. Sen sijaan hivenaineiden kohdalla saattaa olla enemmän epätietoisuutta. Kuitenkin hivenaineilla on myös keskeiset tehtävät eläinruumiissa.
Kupari on monien entsyymien osana. Runsaimmin sitä on maksassa, munuaisissa, sydämessä ja aivoissa sekä karvoissa. Jos eläin ei saa riittävästi kuparia, veren kuparipitoisuus alenee ja seurauksena on anemia. Kupari on välttämätön aineosa veren punasoluissa. Myös normaali luun muodostuminen estyy kuparin puutteessa, mistä on seurauksena luiden murtuminen. Nautojen hedelmättömyys on osittain kytketty kuparin puutteeseen. Kuparin hyväksikäyttöön vaikuttavat niin suuresti monien muiden kivennäisten pitoisuudet rehussa, että eläimelle esitetyt tarveluvut ovat vain suuntaa antavia. Siipikarja ja siat saavat yleensä tarvitsemansa kuparin perusrehuista eli rehuviljasta sekä palko- ja öljykasvien siemenistä.
Sinkki liittyy monella tavalla aineenvaihduntaan. Se on rakenneosana monissa entsyymeissä. Sinkkiä on runsaaasti ihossa, karvoissa, kynsissä, silmän kalvossa, spermassa ja sukurauhasissa. Sitä on varsin paljon myös veresssä sekä maidossa ja kananmunan keltuaisessa. Yleisoireena sinkin puutoksesta on huono ruokahalu ja kasvun pysähtyminen, mikä johtuu paitsi ruokahalun heikkenemisestä myös ravinnon huonosta hyväksikäytöstä. Laihtumiseen liittyy myös ihovaurioita sekä karvanlähtöä. Sinkki liittyy myös lisääntymistapahtumiin. Se on osallisena valkuaisaineiden ja hiilihydraattien aineenvaihdunnassa sekä monien hormonien tuotannossa. Sikojen ja siipikarjan rehuissa on yleensä riittävästi sinkkiä, mutta märehtijöille sinkkilisä on parantanut kasvutuloksia. Sinkki on vaaraton aine vielä varsin korkeinakin konsentraatioina.
Jodin tunnetuin tehtävä eläinruumiissa on olla raaka-aineena tyroksiinille ja dijodtyrosiinille, jotka osallistuvat hyvin monenlaisiin aineenvaihduntareaktioihin elimistössä. Jos eläin ei saa riittävästi jodia kilpirauhanen laajentuu (= struuma), sillä aivolisäke kiihottaa kilpirauhasen toimintaa silloin, kun tyroksiinia ei ole riittävästi. Struuman muodostumisen syy on paitsi suoranainen jodin puute myös rehujen sisältämät goitrogeeniset aineet. Näitä on varsinkin ristikukkaisissa kasveissa ja ne häiritsevät kilpirauhasen jodinottokykyä. Kolmas syy struuman muodostumiseen voi olla jokin aineenvaihdunnassa tapahtunut häiriö. Tyroksiini on välttämätön kasvulle, joten jodin puutos voi aiheuttaa kääpiökasvua tai fyysistä ja psyykkistä poikkeavuutta. Jodinpuutosalueilla vasikat ja porsaat saattavat syntyä karvattomina. Eläinten jodinsaantia täydennetään yleensä jodia sisältävillä kivennäisseoksilla. Yliannostuksen vaaraa ei ruokinnassa yleensä ole.
Seleenin tunnetuin merkitys on lihasrappeuman estäminen yhdessä E-vitamiinin kanssa. Seleeni on välttämätön myös eläinten normaalille kasvulle ja hedelmällisyydelle. Seleenin minimitarve riippuu sen esiintymismuodosta. Joissakin kasveissa voi olla aineita, jotka estävät seleenin hyväksikäytön. Lannoitteisiin lisätty seleeni on kohottanut rehujen seleenipitoisuutta, joka aikaisemmin oli Suomessa alle optimin. Näin on saatu nostettua myös sekä kasvi- että eläinperäisten elintarvikkeiden seleenipitoisuutta kansainvälisten suositusten tasolle. Seleeni on voimakas myrkky. Hyödyllisen ja myrkyllisen määrän raja on hyvin kapea. Rehun korkea valkuaispitoisuus lieventää kuitenkin sen myrkkyvaikutusta.
Eläimillä ei yleensä ole raudan puutetta, sillä useimmat rehut sisältävät rautaa moninkertaisesti yli tarpeen. Vain maidon rautapitoisuus on alhainen, joten maitoruokinnalla oleville eläimille tulee puutetta, jos täydennystä ei anneta ja seurauksena on anemia.
Mangaani kuuluu vähiten myrkyllisiin hivenaineisiin. Sen tarkkoja tarvelukuja eläimellä ei tunneta. Tiedetään kuitenkin, että mangaania on entsyymeissä ja se liittyy hiilihydraattien, rasvojen ja valkuaisen aineenvaihduntatapahtumiin. Puutosoireita ovat kasvun heikkeneminen, luun epänormaalit muodot sekä häiriöt lisääntymisessä.
Koboltti sisältyy B12-vitamiiniin ja märehtijät tarvitsevat sitä, jotta pötsin mikrobit pystyisivät muodostamaan tätä vitamiinia. B12-vitamiini taas on välttämätön punasolujen muodostukselle. Kokeilla ei ole voitu osoittaa, että muut eläinlajit kuin märehtijät kärsisivät koboltin puutteesta tai hyötyisivät rehussa annetusta koboltista.
Molybdeeni on välttämätön eräissä entsyymireaktioissa. Normaalioloissa sen puutosta ei kuitenkaan ole eläimillä voitu osoittaa. Molybdeeni on jo pieninä pitoisuuksina myrkyllinen aine.
Fluorin ei ole todettu olevan välttämätön missään entsyymireaktiossa. Tärkein tehtävä lienee sen hammasmätää estävä ominaisuus. Hyödyllisen ja haitallisen määrän väli on kuitenkin hyvin kapea. Myös fluori on myrkyllinen aine jo hyvin pieninä määrinä.
Liisa Syrjälä-Qvist
Teksti:
| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |