Tarvitaanko sittenkin joka hehtaari?
RATKAISEEKO LUONTO VAI POLITIIKKA MITÄ TUOTETAAN?

Eräs Suomi-maatalouden tulevaisuuden näkymä: 20 prosenttia viljelijöistä tuottaa 80 prosenttia tuotteista. Entä ammattikunnan enemmistö – antavatko he meille turvatakuun, jos kaikki muuttuukin? Arviot maatalouden tulevaisuudesta ovat niin moninaiset, että vain yksi asia on varmaa: muutoksia on edessä.

Jos viljelijä haluaa vastauksen, miltä hänen työnsä tulevaisuus ja tulotaso vaikuttavat vuosikymmenen kuluttua, vastaukseksi voi tarjota melkein mitä vain. Mitään varmaa tietoa ei kukaan pysty antamaan – koska mikään ei ole pysyvää. Niin huteralta kuin tuntuukin miettiä yrityksensä miljoonainvestointeja epävarmaa tulevaisuutta vasten, niin vain on tehtävä; hallittava hermonsa, jotta osaa ja kykenee elämään muutosten kanssa ja nukkumaan yönsä. Turvallisuutta ja vakautta elämään tuova pitkäjänteisyys ei enää näytä kuuluvan minkään ammattikunnan elämänmenoon eikä yritystoimintaan.

”Myllyn pitää toimia herkemmin”, totesi Valion tuotantojohtaja Arto Tikkanen taannoin. Muutaman kuukauden välein Valio tuo uudistettuja tai uusia tuotteita markkinoille. ”Meidän pitää entistä nopeammin tunnistaa markkinoiden tarpeet ja vastata kysyntään”, Tikkanen linjasi. ”Vaikka emme tee kännykkäkauppaa, kännykkäbisneksen tapaan meidän pitää toimia.”

Herkkyyden vaatimus ei koske yksin Valiota, vaan pätee koko elintarviketeollisuuteen, ja heijastuu myös tiloille, niin että niidenkin pitää toimia entistä yritysmäisemmin. Joidenkin mielestä tuossa on maatalouden syvin vitsaus: rikotaan elonkierto ja pakotetaan tilat rahankiertoon. Siitähän ei yritystoiminnassa ole kyse – ainakin sukupolvien ketju rikkoutuu, jos ei ota rahankiertoa huomioon. Kuten maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan professori Jukka Kola Helsingin yliopistosta on todennut: ”Vaikka tuki on tiloille tärkeää, maatalous ei voi toimia kovin eri perustein kuin muu yritystoiminta.” Yritysmäistä toimintaa Kola pitää myös viljelijöiden motivaation kannalta tärkeänä.

Eli hyvät hermot ja taskulaskin, ovat jatkossa tarpeen – ja kuuluvat yhä enemmän maatilayrittäjän varsinaiseen ammattitaitoon. Eihän pidemmän päälle voi toimia se, että mitä enemmän maataloustulo putoaa sitä useampaa viljelijää kutsutaan henkisen hyvinvoinnin kurssille. Kurssejakin tarvitaan: erään mikkeliläisviljelijän mukaan vähintään kymmenen päivää vuodesta pitää varata koulutukseen, jotta ammattitaito päivittyy ja pysyy jyvällä maatalouteen vaikuttavista poliittisista asioista.

Kolmen tyypin tilat

Meillä on jo ainakin kolmentyyppisiä tiloja: tuotantoaan laajentaneet ja laajentavat; pienemmät ja vain toiminnan ylläpitoon investoivat tilat ja kolmantena tuotantoa lopettelevat tilat. Kaikkiaan aktiivitiloja on noin 71 000. Taloudellisinta tulosta nykyisin tehnevät yli 50-vuotiaat parinkymmenen lypsylehmän tilat, jotka ovat takavuosien investointinsa maksaneet. Kuka pystyisi sen tehokkaammin tuottamaan: vanha ferku ja vanha puimuri tekevät peltotyöt kannattavaksi, litrat tuovat tuloja. Tämä joukko on onneksemme sellainen, ettei sitä kukaan saakaan lopettamaan, vaikkei se niin yrittäjämäisesti toimisikaan. ”Tähän ryhmään kuuluvia ei saa unohtaa, koska se tuo maaseudun toimivalle infrastruktuurillekin selkärankaa”, on MTK:n toiminnanjohtaja Michael Horngborg kuvannut. Hän luonnehtii näitä tuottajia perusviljelijöiksi.

Tuotantoa laajentaneita ja laajentavia on kutsuttu superosaajiksi. ”Titteli” ei ole muiden viljelijöiden ammattitaidosta pois, vaan kuvannee ison tuotannon tuomia teknologiaan, työnjohtoon ja muun muassa taloussuunnitteluun liittyviä vaatimuksia. Etenkin isojen karjatilojen tuotantoympäristö koneistuksineen on jo sellainen, että suomalaiskuluttaja tuntee sen yhtä hyvin kuin marsilaiset eli ei mitenkään. Kun lypsyjakkara on vaihtunut toimistotuoliin, josta näpytellään tietokonetta ohjaamaan lypsyrobotin ja ruokinta-automaatin toimintaa, monen mielikuva suomalaisesta perheviljelmäidyllistä kokee kolauksen. Osa tiloista on lisäksi sellaisia, ettei niitä oikein hyvällä tahdollakaan voi ryhmitellä perheviljelmään kuuluvaksi. Puitteet ovat jo niin isot, että ilman palkattuja työntekijöitä ei pärjätä. Näiden tilojen yrittäjät ovat tahtomattaankin saaneet tehdä myös maatalouden pr-työtä. ”Siihen tyyliin on rakennettu ja asennoiduttu kuin meillä olisi jatkuvasti avointen ovien päivä. Aina pitää olla valmiina vastaamaan hieman huvittaviinkin kysymyksiin”, sanoo kaupungin lähellä maidontuotantoa harjoittava.

Näiltä tiloilta nuorempi polvi käy jo tutustumassa siihen, miltä parsinavetassa näyttää, kun ei ole sellaista koskaan nähnyt: kotona pihatosta on laajennettu suurempaan pihattoon ja automaattilypsyyn. ”Meidän poika suunnittelee 300 lehmän pihattoa. Vaikka se vitsi onkin, ei sitä uskalla kenellekään sanoa, kun vähän viistoon katsotaan jo nyt”, sanoo äskettäin tuotantoa laajentaneen tilan emäntä. Poika on yhdeksän vuotta.

Tuotantoa lopettavia tiloja on paljon. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen ennusteissa vuonna 2020 olisi viljatiloja 20 000 (nykyisin 28 000), sikatiloja runsaat 1 000 (3 400), nautatiloja enää 900 (nykyisin 4 600) ja maitotiloja 5 500 (nykyisin 17 000). Kyse on aktiivitiloista. ”Annettaisiin ihmisten rauhassa ja kunnialla lopettaa kuten muussakin yritystoiminnassa eikä surkuteltaisi ja paijattaisi heitä”, puuskahti eräs maatalousneuvoja tilakatoa kauhisteleville.

Monenlaiset tilat ja tilakoot

Lukujen valossa eivät ole kaukana ne vuodet, jolloin 20 prosenttia tiloista eli ne superosaajat tuottavat 80 prosenttia ruuasta. Heidän rinnallaan tuottavat jatkossakin ”perusviljelijät” pienemmillä tiloilla pienemmin investoinnein. Eikä tuo joukko välttämättä ole ikäihmisten ryhmä. Osa on valmis tinkimään elintasostaan ja kuten muussakin yritystoiminnassa valitsee itselleen sopivan eikä naapurin mukaisen yrityskoon, pienemmän tilan tuottaa. ”Ei putoa niin korkealta, jos putoaa”, huomautti ”pienemmästi” investoinut.

Todennäköisesti palveluja tuottavien tilojen ryhmä kasvaa. Esimerkiksi hevostalleja on jo nelisentuhatta, ala työllistää noin 14 000 ihmistä – eivätkä luvut ole hevosmiesten tietotoimistosta. Mitä tekemistä tällä on maatalouden kanssa? Monen kaupunkilaisen ainoa kosketus maatalouteen ja eläinten hoitoon tapahtuu talleilla. Eikä kyse ole enää pikkutyttöjen harrastuksesta, yhä enemmän uuden harrastuksen löytäneiden joukossa on aikuisia. 

Matkailu- ja hoivapalvelujen tarjonnan uskotaan yleistyvän; mitä kärsimättömämpi on kaupunkimainen elämänrytmi sitä suurempi on halu päästä toisenlaiseen ympäristöön. Vahva viesti on nuorten kyselytutkimuksen tulos: enemmistön haaveena on koti maalla! Kukaan ei perusta matkailuyritystä pajukon reunaan eikä hoivapalveluyritys voi sijaita missä tahansa pöpelikössä. Molemmat tarvitsevat ympärilleen viljeltyä ja hoidettua kulttuurimaisemaa, ja sen osaavat tarjota vain maatöitä tekevät.

Maatalouden energiantuotanto nousi syksyllä jälleen esille – kuten aina, kun öljyn hinta tekee uudet ennätyslukemat. Ruotsihan on ilmoittanut halunsa vähentää öljyriippuvuutta, ja EU on ilmoittanut tukevansa bioenergian tuotantoa. Muun muassa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen, MTT:n, tutkimusjohtaja Ilkka P. Laurila on esittänyt, että vuosikymmenen päästä kymmenen prosenttia Suomen peltoalasta eli nykyisen kesantoalan verran voisi olla energiatuotannossa. Öljylle vaihtoehtoja varmaan tulee, mutta suurtuotanto on jo eri asia: jos ruoka on poliittinen asia, energia on sitä vielä monin verroin enemmän. 

Gm-lajikkeet pian arkipäivää

Tutkimusjohtaja Laurila on puheenvuoroissaan perännyt rehellisiä arvioita niin sanotuista vanhoista totuuksista. Usein sanotaan, että ”suomalainen ruoka on puhdasta ja turvallista”, ”kuluttajat haluavat kotimaista”, ”kuluttajat kieltäytyvät geenimanipuloidusta ruuasta”. Laurila epäilee, etteivät toteamukset kanna, vaan ovat pikemminkin hokemia, jotka hintakilpailu jyrää.

Saman tutkimuslaitoksen tutkija Pasi Riikonen kirjoitti marraskuun väitöskirjassaan: 2025 muuntogeeniset kasvilajikkeet ovat Suomessa arkipäivää. Myös Laurila arvelee vastarinnan gm-tuotteita kohtaan murtuvan. Hän uskoo sen tapahtuvan kymmenen vuoden aikana.

Iso ei pilaa mainettaan

Suomalaisen maatalouden elinkysymys on kaupan rooli. Kauppojen omat tuotemerkit ovat tutkimusjohtaja Laurilan mielestä kotimaisen tuotannon nopeimpia romuttajia. ”Ja ketjujen omien tuotemerkkien osuus kasvaa. Eikä pidä ajatella, että tuotteiden laatu huononisi. Iso ketju edellyttää toimittajiltaan korkeaa tasoa, ei se lähde mainettaan pilaamaan huonolaatuisilla tuotteilla. Hyvin näyttää Lidl laatuketjun hallitsevan. Sen ykkösasiana on myydä paljon ja halvalla.” 

Kotimaisen ruuan puhtautta ja turvallisuutta Laurila ei ollenkaan kyseenalaista. ”Muttei se ole markkina-argumenttikaan, jolla myydä – koska samoin termein ruuasta puhutaan joka maassa.”

Laurilan sanomaa voisi tulkita vaikka niin, ettei pidä tuudittautua nykytilanteeseen: monia kotimaisen ruuantuotantoon liittyviä asioita pidetään hyvänä, mutta kun kuluttaja ratkaisee hyvän lompakollaan, lopputulos on toinen kuin asennemittarit kertovat. *Viljan osalta tämä on jo nähty. Laurila sanookin, että jos seuraavissa unionin uudistuksissa ei oteta myös viljanviljelyä kannustavia asioita huomioon, kohta viljely loppuu. Leivän hinnasta suomalaistuottajan saama osuus oli 2002 enää vajaat neljä prosenttia.

Sukutila-ajattelusta liiketoimintaan
Jos ovat kotimaan vanhat totuudet koetuksella, sama koskee myös EU-totuuksia. Kuten tutkimusjohtaja Laurila muistuttaa ”Kaikkea EU:n joka kolkalla -tuotantoajattelu ei välttämättä päde jatkossa.” Tämä on näkynyt keskusteltaessa sokerijuurikkaan viljelystä ja tuesta. Siinä keskustelussa jotkut sinisilmäiset uskovat kehitysmaiden viljelijöiden hyötyvän, kun vähennetään suomalaista jurtinviljelyä. Kehitysmaat eivät tästä väännöstä hyödy, niin jaloksi ei maailma ole muuttunut ainakaan ruuan suhteen: ruoka on mitä poliittisin ase, on ollut sitä aina ja on jatkossakin – kuten kansainväliset vapaakaupan neuvottelut osoittavat. Jolla on evästä, sillä on valtaa. Yhdysvallat on lähtenyt peliin kovin panoksin ja todennäköisesti unioni joutuu maatalouden tukiasiassa niin sanotusti joustamaan, koska se ei halua vaarantaa muita neuvottelukohtia. Ja vaikka päädyttäisiinkin siihen, ettei tukeen juuri kosketa, hintojen lasku lienee edessä. ”Jos unioni haluaa elintarvikkeiden maailmanmarkkinoilla säilyttää kilpailukykynsä, se onnistuu vain hintoja laskemalla”, on professori Jukka Kola huomauttanut.

Suomalaistiloja ajatellen tämä tarkoittanee ainakin sitä, että ne, jotka haluavat työlleen ja investoinneilleen säällisen korvauksen, tehostavat toimintaansa edelleen. Jos tuotteiden hinnat laskevat, on tuotantomäärää lisättävä ja menoja karsittava. Lisäinvestointien ohella joudutaan perkaamaan tilan töitä alusta alkaen: ulkoistaen, käyttäen yhteiskoneita tai urakointia nykyistä enemmän, kilpailuttaen tarvikkeiden toimittajia kovemmin – ja asennoitumalla tilaan kuin yritykseen. ”Eivät nuoret investoijat enää ajattele, että heidän pitää jatkaa sukutilan pitoa hinnalla millä hyvänsä. He pyörittävät maatilan liiketoimintaa”, sanoo eräs pankinjohtaja. ”Enkä tiedä, miten muuten voisi ajatellakaan, koska he ovat kuitenkin tietoisesti ottaneet ison henkilökohtaisen riskin epävarmaa tulokehitystä vasten.”

Ruoka nousee arvoonsa?

Maatalouden tulevaisuutta puntaroivat pitävät avoinna täysin toisenlaista kehitystä. ”Maailman elintarviketilanne saattaa kymmenessä vuodessa jo kääntää kehityksen aivan eri suuntaan”, myöntää tutkimusjohtaja Laurila. ”Silloin koko Suomen peltoala tarvitaan tehokkaaseen elintarviketuotantoon.” Voisi asian nähdä niinkin, että ruoka nousee arvoonsa – mutta katastrofin kautta. 

Kääntäjinä ovat muun muassa ilmastomuutos ja makean veden puute. Suuret tuottajamaat, Intia, Kiina ja Uusi-Seelanti ovat useissa yhteyksissä arvioineet makean veden puutteet maataloustuotantonsa suurimmaksi uhaksi. Mitä ilmastomuutokseen tulee, sen vakavuudesta kertonee sekin, että jo kaikessa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuksissa esimerkiksi otetaan ilmastomuutoksen mahdollisuus huomioon. Eli enää aprikoida, että ”jos” ilmasto muuttuu, vaan ”kun” se muuttuu.

Monet rajut luonnonkatastrofit ovat jo tuoneet keskusteluun takaisin omavaraisuus-käsitteen. Vielä parikymmentä vuotta sitten omavaraisuus oli kansallinen hokema, mutta oli sillä myös oma taloudellinen merkityksensä. Yhteismarkkinoiden myötä puhe omavaraisuudesta muuttui lähes rikolliseksi. Jos unioni jakaa tuotantoalueet uusiksi ja lähteekin siitä, että parhaat alueet tuottakoon, voi myös omavaraisuus nostaa päätään. Tutkimusjohtaja Laurila pitää täysin mahdollisena, että jos ruuantuotantoa yritetään siirtää kuluttajista yhä kauemmaksi, myös vaatimus omavaraisuudesta tulee ajankohtaiseksi..