Amerikkalainen
navettasuunnittelija:
Lehmä viihtyy pakkasessakin
Amerikkalaisen navetta-asiantuntijan Ted A. Gribblen mukaan nauta pitää enemmän kylmästä kuin kuumasta. Lehmä viihtyy parhaiten neljän asteen lämmössä, jos olot muuten ovat kuivat ja vedottomat. Rakennuskustannuksia voi kurittaa tinkimällä turhasta eristyksestä ja lämmityksestä.
Ted A. Gribble on Texasin Renossa toimivan Five-G Consulting -nimisen suunnittelutoimiston omistaja ja toimitusjohtaja. Toimisto on suunnitellut navetoita Arabian aavikoille ja Alaskan tundralle. Pääosa asiakkaista tulee kuitenkin Pohjois-Amerikan mantereelta.
Amerikkalaisasiantuntijan mukaan lehmien optimilämpötila on +4 astetta. Ongelmia ei pitäisi tulla vielä 27 asteen pakkasessakaan, jos veto on eliminoitu eikä kosteus kiusaa. Vettä on oltava vapaasti saatavissa, ja sen pitää olla kylmää.
Gribblen mielestä karjakoon kasvulle ei Suomessa aivan äkkiä tule ylärajaa.
Maailman suurin yhtenäinen navettarakennus pitää tällä hetkellä sisällään 12 000 lehmää. Yhdysvalloissa ja Kanadassa ei juuri rakenneta uusia alle 600 lehmän navetoita.
Gribble tietää, että paras kate lehmää kohti saadaan 30 - 100 lehmän karjoissa, joissa talon väki hoitaa työt itse. Se ei kuitenkaan viljelijää järin ilahduta, jos kokonaiskate jää toimeentulon kannalta liian pieneksi. Silloin ainoa keino on nostaa kerrointa eli karjan päälukua.
Painovoima töihin
Gribblen mukaan maidontuotanto on tiukoilla ennen muuta pääomavaltaisen kustannusrakenteen takia. Tästä syystä on tehtävä kaikki voitava kustannusten kurissa pitämiseksi nimenomaan rakentamisvaiheessa; tarpeetonta ei saisi rakentaa, mutta kaikki tarpeellinen on tehtävä kunnolla.
”Painovoima on edullista ja sitä on saatavissa joka paikassa”, Gribble totesi. ”Sitä tulee käyttää hyödyksi kaikkialla, missä se vain on mahdollista. Tärkein sovellus karjatiloissa on ilmanvaihto.”
Navetan seinä tehdään verhoista, joita on voitava nostaa ja laskea säätilan mukaan. Suurimman osan vuotta verhot ovat täysin auki, joten ilma kulkee vapaasti. Katto tarjoaa sadesuojan. Kylmillä keleillä verhoja nostetaan ja rajoitetaan sillä tavalla ilman vaihtumista. Räystään alle jätetään pysyvä, noin kymmenen sentin korkuinen pituussuuntainen rako, jota ei suljeta koskaan.
Ilma poistuu harjalle jätetystä pituussuuntaisesta raosta, jonka leveys tulee olla noin 40 - 50 senttimetriä. Kattokaltevuus on kiinteä 1:3, eikä ilman virtaamiselle harjaa kohti saa olla esteitä. Painovoima tulee tässä apuun vetämällä kylmän korvausilman alas, jolloin lämmin ja keveämpi sisäilma puristuu ylös ja harja-aukon kautta ulos. Katto eristetään, mutta vain sen verran, että kondensoitumista ei tapahdu. Räystään korkeuden tulee olla vähintään kolme metriä lattiasta.
Tällä tavalla ilmastoidussa navetassa sisäilma on kylmimmillä keleillä kymmenisen astetta lämpimämpää kuin ulkoilma. Jos ongelmia ilmaantuu, ne hoidetaan käyttämällä lisälämpöä. Lisälämmöksi Gribble suosittelee lattialämmitystä ennen muuta lannanpoiston takia. Lannan poisto esimerkiksi raapoilla pysähtyy noin kahdeksan asteen pakkasessa.
Gribblen mukaan käytäviä ei tarvitse eristää, vaikka niitä vesi- tai glykolikierrolla lämmitettäisiinkin. Jos lattia pidetään neljän asteen lämpötilassa, niin lämpöä ei katoa maapallon lämmittämiseen lainkaan. Tämä johtuu siitä, että maaperän lämpö on Suomessa noin neljän asteen vaiheilla vuoden ympäri, ellei ulkoilman lämpötilavaihtelu pääse vaikuttamaan siihen.
Suurnavetoissa huuhtelu
Suurissa yksiköissä käytävien puhtaanapito hoidetaan yhä yleisemmin vesihuuhtelujärjestelmillä. Samalla lannan kiinteä aines ja vesi erotellaan, ja samaa vettä käytetään huuhteluun yhä uudelleen. Vaikka huuhtelu jättää käytävän märäksi, siihen ei jää lantaa lainkaan. Silloin sorkat ja koko eläin pysyvät kuivina ja puhtaina.
Huuhteluvesi varastoidaan isoihin säiliöihin ja päästetään kertarykäyksellä suurina määrinä valloilleen. Suoraa pumppaustakin voi käyttää, mutta tehon tarve on valtava, 40-75 hevosvoimaa. Tässäkin on siis järkevää panna painovoima töihin. Jotta käytävien huuhtelu todella toimisi, käytävien tulisi viettää 3-4 prosenttia. Pituutta niillä voi olla hyvinkin runsaasti.
Gribblen mukaan maasäiliöt, sikäläisittäin laguunit, ovat joka suhteessa turvallisin tapa varastoida lannan nestemäinen osa. Oikein rakennettuina ne eivät vuoda yhtään ja kestävät luonnonvoimia paremmin kuin teräsbetoni.
Gribble hämmästelee täkäläistä tapaa kattaa lietesäiliöt. Hän ei voi ymmärtää, millä tavalla kattaminen voisi vähentää ammoniakin haihtumista, sillä haihtuminen on täysin riippuvainen ilmassa ja nesteessä olevan ammoniakin höyrynpaineiden erosta. Se ei kattamisella muutu, ellei tehdä paineenkestäviä säiliöitä. Hän huomauttaa, että jos ammoniakki saadaan pysymään lannan nesteosassa, se haihtuu kumminkin jossakin vaiheessa - usein melko lailla tehokkaammin kuin konsanaan laguunin pinnalta.
Lypsyasemalle esteittä
Lypsyasemalle tulee olla mahdollisimman vapaa pääsy. Kaikki portit ja kynnykset ovat Gribblen mielestä turhia. Tässäkin hän soveltaa painovoimaa eläinten oikean liikkumisen edistämiseen. Kokoomatilan pitää olla 3-5 prosenttia nouseva, koska lehmä seisoo mielellään etupää vastamäkeen päin. Silloin se on jo valmiiksi oikeassa asennossa menossa lypsyasemalle.
Noin kolme metriä leveä käytävä riittää paluuta varten. Sen pitää puolestaan olla 3-5 prosenttia laskeva. Etupää alamäkeen aiheuttaa lehmälle luontaisen tarpeen päästä tasaiselle, eikä se jää seisoskelemaan käytävälle. Kunnollinen ajoportti on välttämättömyys.
Myös valaistuksen muutokset lypsyaseman ja kokoomatilan eri kohdissa jumiuttavat lehmäliikennettä. Kaikkialla tulisi olla sama tasainen yleisvalaistus, noin 300 luksia teholtaan. Itse lypsyasemalla tarvitaan 800-1 000 luksia etenkin utareitten tienoilla. Parasta on, jos valoa tulee useasta suunnasta. Siten varjopaikat saadaan minimiin.
Lypsyasemalla on Gribblen mielestä melkein aina liian kuuma, ainakin lehmien mielestä. Hän suosittelee myös sinne painovoimaista ilmanvaihtoa. Ainakin yhden seinän tulisi olla varustettu nostettavalla paneelilla. Kesäaikana lypsetään lähes kuin ulkoilmassa. Lypsyaseman katon kaltevuuden olisi oltava 1:3. Suora katto kondensoi helposti ja tiputtelee vettä lehmien, kaluston ja lypsäjien niskaan.
Gribblellä oli selvästi vaikeuksia ymmärtää, miksi vasikkaboksien käyttö on Suomessa kielletty. Hänen mielestään yksittäiskarsina on paras kasvupaikka vasikalle. ”Kylmyydestä hyvin kuivitettu ja ruokittu terve vasikka ei piittaa tuon taivaallista. ”
Hän epäili myös vasikoiden sosiaalisia tarpeita olla toistensa seurassa pikkuvasikkana. Luonnossa lehmän kaltaisten märehtijöiden vasikat viettävät ensimmäiset elinviikkonsa erillään kaikista muista eläimistä paitsi emostaan. Laumakäyttäytyminen tulee kuvioihin paljon myöhemmin.
Parren pituus ratkaisee
Seinäjoen seminaarissa puhui myös Siim Older Virosta. Hän on Dairy Tec -osakeyhtiön toimitusjohtaja. Yritys markkinoi ja asentaa parrenerottimia, paalisilppureita, parsipetejä, etutyynyjä, verhoseiniä, kuivikekauhoja, puhaltimia ja juottokaukaloita.
Sen paremmin Older kuin Gribblekään eivät pitäneet hietakuivitettua makuupartta parhaana mahdollisena lehmän makuualustana, vaikka se on varsin suosittu. Esimerkiksi Yhdysvalloissa neljä kymmenestä navetasta päätyy hietakuivitettuihin parsiin. Ongelmana on hiedan erottelu lannasta ja sen kuluttava vaikutus koneisiin. Hiedan asemesta he suosittelivat kumirouheella täytettyä parsipetiä, jonka päällä on koko parsirivin mittainen kangas ja edessä muovinen etutyyny. Olot vain paranevat, jos patjan ja päällyksen väliin lisätään vielä PM Plus -kuitukangas.
Parsipetiäkin on ehdottomasti kuivitettava, vieläpä runsaasti. Older ehdotti, että kuivikemateriaalia silloin tällöin vaihtamalla voitaisiin pitää kuivikkeiden mikrobikannat pieninä. Virossa on havaittu, että kuivikkeen vaihto kerran tai pari vuodessa tekee tässä suhteessa ihmeitä.
Parren mitoitus on oleellinen asia. Leveyttä on Olderin mukaan oltava 117 - 122 senttimetriä. Yhden rivin mallissa parren on oltava 270 - 300-senttinen. Jos eläimet makaavat päät vastakkain, pituutta tarvitaan 480 - 490 senttimetriä. Käytäväkorokkeen korkeudeksi sopii 17 - 23 senttimetriä. Kaltevuutta sopii olla 1 - 2 prosenttia, ja etutyynyn pitää olla noin 173 - 178 senttimetrin päässä parren takareunasta. Niskaputken paikka on 160 senttimetrin päässä, ja sen oikea korkeus on 127 senttimetriä.
Jos lehmät seisoskelevat usein etujalat parressa ja takajalat lantakäytävällä, niskaputki on liian lähellä parren takareunaa. Older kehotti tarkkailemaan lehmiä, vetämään tästä oikeat johtopäätökset ja tekemään sitten perustellut korjaukset.
Vähemmän väkirehua
Professori Hindrek Older, Siimin isä, kertoi havainnoistaan lypsylehmien ruokinnassa. Hänen mukaansa lehmille annetaan yleisesti liikaa väkirehua. Yletön väkirehuruokinta vähentää korsirehun kulutusta, ja voi johtaa jopa kuiva-aineen syöntimäärien laskuun. 4 - 6 kilon väkirehuannos riittää mainiosti.
Hindrek Older on päässyt seuraamaan useita tapauksia, jossa maidontuotanto on noussut, kun väkirehun määrää on vähennetty. Tämä on johtunut lisääntyneestä kuiva-aineen syönnistä. On tietysti selvää, että korsirehun laatu on tässä avainasemassa. Rehu on korjattava niin ajoissa, että sen kuiva-aine on riittävän väkevää.
Runsas väkirehuruokinta on Hindrek Olderin mukaan haitallista erityisesti maksan ja munuaisten kuormittumisen takia. Seurauksena on sorkkakuumetta, tiinehtymättömyyttä ja muita ruokintaperäisiä sairauksia. Lehmä, jonka sorkat ovat kipeät, ei malta käydä syömässä, vaan mieluummin makailee.
Ted A. Gribble puhui Arkkitehtuuritoimisto Jouni Pitkäranta Oy:n järjestämässä navettasuunnitteluseminaarissa Seinäjoella tammikuussa. Seminaariin osallistui 60 kutsuvierasta.
Jussi Knuuttila
Teksti:
| Sivun alkuun | Tekstit 2/05 | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |