Suunnitelmallista riskin hallintaa
Maanviljelijän työ on valtaosin luontoperäisten sattumanvaraisten tapahtumien torjuntaa. Pelikaverina on luonto, joka osaa järjestää sattumia. Eikö ne tutkijat selitä alunperin luonnon itsensä aiheuttamaksi sattumaksi senkin, että ihminen alkoi älytä jotain viljelyn päälle. Katuukohan luonto temppuaan?
Onnistunut viljelytapa myötäilee luonnon hyviä tapahtumia ja torjuu haittoja. Luomuviljelijälle tämän osaaminen on erityisen tärkeä osa ammattitaitoa. Suoraan luonnon kanssa toimittaessa on tehtävä monia toimenpiteitä perusteellisemmin ja harkitummin kuin tavanomaisessa tuotannossa.
Luomutuotannon ohjeissa sanotaan muun muassa lannoittamisesta, että sen perustan muodostaa viljelykierto, jossa syntyy eloperäistä ainesta maahan pantavaksi. Muuta lannoitusta kutsutaan täydennyslannoitukseksi ja sallitaan, jos siihen on tarvetta ja suunnitelmaan merkitty.
Viljelijän mielessä ilmeistä tarvetta syntyy korkeista satotoiveista. Niin pitää ollakin. Luomuviljelyn tavoitteena pitää olla mahdollisimman hyvät sadot, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Yksi hinnan tekijä on pellon kunto ja ympäristön tila. Hyvässä kunnossa olevassa maassa täydennyslannoitus antaa parhaan tehon, mutta huonokuntoisessa se on hukkaan heitetty panos. Ikuinen kysymys on myös ravinteiden hyväksikäytön arvaaminen etukäteen. Varautuminen normaalivuoteen - vaikka sitä ei ikinä ole ollut eikä milloinkaan tulekaan - lienee varmin tapa ennakoida ravinteiden hyväksikäyttö tulevana kasvukautena.
Kasvilajit ryhmitellään ravinnetarpeen mukaan
Hyvään riskien hallintaan kuuluu viljellä niitä lajeja, joilla on kysyntää. Kysynnän varmistamiseksi kannattaa tehdä viljelysopimus. Sopimusviljalajin viljelyvaativuus on otettava huomioon, jotta tietää mihin kohtaan viljelykiertoa kasvi sijoitetaan. Siemenen saatavuus on varmistettava. Pitää lukea KTTK:n positiivi- ja negatiivilistaa etu- ja takaperin ja hoitaa mahdollinen lupahakemus ajallaan TE-keskukseen. On osattava arvioida mahdollinen täydennyslannoituksen tarve ja lannoitusaineen saatavuus.
Viljelykiertoa tuijotellessa on myös havaittava ne vaiheet, joissa ravinteita on vähiten tarjolla. Niille lohkoille tehdäänkin sitten sopimus sellaisista lajeista, joille jopa vähäistä suurempi ravinnemäärä on haitaksi. Sellaisiakin sopimusviljelykasveja löytyy. Pellavat, tattarit ja spelttivehnä kärsivät liian rehevissä kasvuoloissa. Erikoiskasveista ainakin peruna ja juurekset kuuluvat myös viljelykierron niukkaravinteisen vaiheen hyödyntäjiin.
Viljeltävät kasvilajit kannattaa ryhmitellä ravinteiden tarpeen mukaan enemmän ja vähemmän ravinteita tarvitseviin. Hyvän apilan typpilatauksen jälkeen viljellään vaativimmat leipäviljat, seuraavaan vaiheeseen sijoitetaan mielellään hiukankin typpeä tuovia kasveja joko seoksina tai ilman ja taas, kun apilaheinää perustetaan, sopii kyytipojaksi niukkaravinteisesta tilanteesta hyötyvä kasvi. Siinä olisi paikka myös luomurypsille.
Samassa viljelykierrossa voidaan tuottaa riittävän valkuaispitoista vehnää, mallasohran valkuaistasoa edustavaa myllyohraa, hiutalekauraa ja niukissa oloissa menestyviä spelttiä, pellavaa ja tattaria. Eikös tuosta jo löydy vaihtelua useampaan markkinatilanteeseen niin, että markkinavaihteluriski tulee siinä samalla hallittua.
Esa Partanen
Teksti:
| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |