Maatilan Pellervon kotisivulle


Lehden sisältö
Arkisto
Toimitus
Palaute
Mediatiedot

Tilausjulkaisut
Uutiset
Pellervo
www.pellervo.fi



Jaloittelutarhoissa on eroja

Elleivät lypsylehmät ja hiehot pääse laitumelle, niille on kesästä 2006 alkaen järjestettävä jaloittelumahdollisuus. Erilaisia ratkaisuja jaloittelutarhojen toteuttamiseksi on tutkittu monivuotisessa hankkeessa, jonka tulokset valmistuivat äskettäin.

Eläinsuojelulain vaatimus lypsykarjan ulkoiluttamisesta kesäaikana tulee pakolliseksi heinäkuussa 2006. Laki vaatii, että eläimet pääsevät laitumelle tai sitä vastaavaan paikkaan. Toistaiseksi viranomaiset eivät ole antaneet päätöstä, minkälaiset tilat katsotaan laidunta vastaaviksi.

Lain vaatimukset hämmentävät erityisesti pihattonavetoiden karjanhoitajia, lakia väljästi tulkiten jo pelkkä liikkumismahdollisuus olisi lehmille riittävä. Eläinsuojelusäädökset eivät kerro, tarvitsevatko lehmät ulkoilmaa vai riittääkö jaloittelu pihatossa.

Laitumien lisääminen ja laidunnuksen tehostaminen on MTT Vakolan tutkija Maarit Puumalan mukaan helpoin ja edullisin tapa täyttää eläinsuojelun vaatimukset. Helpotusta tilanteeseen kannattaa etsiä vaikka naapurien yhteistyöllä, mikäli tilusten sijainti on kovin hankala.

Laidun on halvempi perustaa ja pitää kunnossa kuin minkäänlainen jaloittelutarha. Laidunnettaessa kannattaa huomiota kiinnittää kulkureitteihin, sisäänkäyntialueisiin ja juottopaikkoihin. Nämä kuluvat eläinten liikkuessa kaikkein eniten ja vievät tehollista laidunalaa. Eläinrakennuksen uloskäynnin kohdalle on hyvä tehdä riittävän tiivis poistumis- ja jonottamisalue. Paikasta riippuen tämän alueen pohja voi olla sorapintainen, sementillä vahvistettu tai asfaltti/betonilaatta. Kulkureittien aitaaminen on hyvin perusteltu ratkaisu, jos siirtomatkat laitumelle ovat pitkiä.

Tarha ei onnistu suunnittelematta

Erityisen jaloittelutarhan suunnittelu on karjanpitäjällä edessä, jos laidunalaa ei ole sopivalla etäisyydellä tai laiduntaminen ei jostain muusta syystä ole käyttökelpoinen ratkaisu. Perusvaatimuksia jaloittelutarhalle ovat turvallisuus eläimille ja sellainen pohja, joka ei vahingoita eläintä eikä tarpeettomasti likaa.

Jaloittelutarhan suunnittelu lähtee liikkeelle paikan valinnasta. Ensimmäinen edellytys on, että tarhaksi valitulle paikalle ei kerry ulkopuolelta vesiä. Ojitus toki auttaa, mutta kosteus on joka tapauksessa pyrittävä saamaan tarhasta pois ja se on myös kustannuskysymys.

Jaloittelutarha tulee sijoittaa siten, että ympäristön pilaantumisvaara on mahdollisimman pieni. Perustamista vesistöjen läheisyyteen on syytä välttää samoin perustamista viettävään rinteeseen. Talviulkoilua ei rinnealueilla voi harjoittaa, näissä ongelmia aiheutuu sekä jätevesistä että liukkaudesta.

Pohjarakenne jaloittelutarhaan valitaan käytön ja pintarakenteen mukaan. Vaihtoehtoina ovat joko tiivis- tai vaihtopohja. Tiivispohjaisen tarhan pohjarakenteen tulee olla routimaton 1 - 1,5 metrin syvyyteen asti. Ohuempi hiekkapatja riittää, jos tarhaa ei käytetä talvella ja se saa olla lumisuojassa.

Pehmeissä vaihtopohjatarhoissa riittää ohuempi pohjarakennekerros, mutta pohjan on oltava niin paksu, että pohjamaa ei pääse sekoittumaan pintakerrokseen. Rakennekerrosten on myös tarkoitus sitoa ja johtaa kosteutta ja pitää siten pintaa käyttökelpoisena.

Tiivispohjaisen tarhan päällysrakenne on joko asfalttia, betonia tai maabetonia. Nämä kestävät kuormitusta, mutta ongelmana on pintavaluma. Maahan tulevasta kosteudesta haihtuu vain mitätön osa. Tiivis pohja vaatii tiheää puhdistusta, että hygienia ei kärsi.

Vaihtopohjaisen tarhan pintakerroksena on Suomessa kokeiltu muun muassa hiekkaa, puun kuorta, haketta ja olkea. Näissä tarhoissa kosteus ei ole ongelma muulloin kuin rankkojen sadekuurojen jälkeen, sillä rakenteen läpi pääsee vesi valumaan. Pintakerros pitää ajoittain vaihtaa, sopiva vaihtoväli voisi Maarit Puumalan mukaan olla kerran vuodessa, jos kerros on riittävän paksu.

Käytännön ratkaisuna kätevää olisi ajaa jaloittelutarhan pohjalta kertyvä irtoaines suoraan pellolle muokattavaksi, mutta se tulee harvoin kysymykseen. Yleensä jaloittelutarhan pohjalta koottava lannan ja muun materiaalin seos pitää vielä kompostoida ennen kuin sitä voidaan levittää pellolle.

Käytännössä hyvin toimivaksi on osoittautunut tarhatyyppi, jossa osa on tiivispohjaista ja osa pehmeää. Tiivispohjainen osa on heti kotieläinrakennuksen vieressä ja vaihtopohja hiukan etäämpänä. Runsaiden sateiden jälkeen voidaan vaihtopohjaosa sulkea kuivumaan rauhassa. Lehmiä voidaan silloin ulkoiluttaa tiivispohjaisella alueella.

Tilan tarvetta voi harkita

Jaloittelutarhan koko on ainakin vielä viljelijän omassa harkinnassa, viranomaiset eivät ole tästä antaneet yksiselitteistä mitoitusohjetta. Maatalouden tutkimuskeskuksen tekemien selvitysten mukaan hyvässä tarhassa tulisi olla kiinteää pohjaa 4-5 neliömetriä lehmää kohti ja lisäksi mahdollisuuksien mukaan vaihtopohjaista tarhaa niin paljon, että lehmillä on hyvin tilaa liikkua. Yhteensä tarha-alaa voisi olla 10 neliömetriä lehmää kohti. Jos tarhassa ei ole ruokintaa tai jos eläimet ulkoilevat ryhmissä, riittää pienempikin ala.

Maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdessä laatimissa kotieläinrakennusten ympäristönhoitoa koskevissa rakentamisohjeissa on annettu ohjeita myös jaloittelualueiden rakentamisesta. Jos jaloittelualuetta on alle 20 neliötä täysikasvuista nautaa kohti, on alueen oltava kokonaan tiivispohjaista, esimerkiksi betonilla päällystettyä. Alueelta valuville lantavesille on järjestettävä keräyskaivo. Jos neliöitä on nautaa kohti yli 20, riittää, että jaloitteluun johtavalla kulkualueella on tiivistä pohjaa vähintään viisi neliötä nautaa kohti. Suositeltava ala on kuitenkin 10 neliötä. Maa- ja metsätalousministeriön rakentamisohjeiden mukaan laskettuna jaloittelutarha lisää uuden navetan rakennuskustannuksia 3-5 prosenttia. Esimerkiksi sadan neliön tiivispohjainen jaloittelutarha kaivoineen ja aitoineen maksaa reilut 3000 euroa ja 200-neliöinen yli 5000 euroa.

Mikäli lehmillä ei ole vapaata pääsyä eläinrakennukseen, tarhassa on oltava tarjolla vettä. Usein tarhaan on järjestetty myös ruokintaa tuoreena niitetyllä tai säilörehulla. Jos tarhassa on tarjolla ruokaa ja vettä, sijoitetaan ruokintahäkit ja vesikupit tiivispohjaiselle alueelle.

Jaloittelutarhaa suunniteltaessa kannattaa hyödyntää olemassa olevia rakennuksia ja käyttää niitä tarhan rajaukseen. Näin säästetään aitauskustannuksia. Rakennusten ulkoseinät on hyvä suojata eläinten hankaukselta. Vain kiviseinä kestää pidemmän päälle.

Tarha on osa maatilan maisemakokonaisuutta, siksi sen ulkoasuakin on hyvä miettiä. Tukevat, hoidetut puurakenteiset aidat ovat yleensä hyvä ratkaisu. Sopiva pylväiden väli on 3 metriä, korkeutta aidalla tulisi olla 150 - 160 senttimetriä.

Jätevedet talteen

Tiivispohjaisesta tarhasta kertyy melkoinen määrä valumavesiä, joiden ravinnepitoisuus on korkea ja hygieeninen laatu huono. Ohjeiden mukaan ne tulee käsitellä asianmukaisesti, mikä tarkoittaa käytännössä käsittelyä lietelannan tapaan.. Kylmänä vuodenaikana jäätyminen voi olla ongelma. Korotetut tiiviin tarhan reunat voivat osaltaan auttaa, että jätteet eivät pääse hallitsemattomasti valumaan ympäristöön.

Valumavesiä voidaan vähentää tarhan kattamisella. Ainakin runsaimmalle kuormitukselle joutuvat tarhan osat on hyvä kattaa. Yksinkertaisinta on jatkaa karjarakennuksen tai ruokintakatoksen kattolapetta tarhan päälle. Tukipilareiden sijoittelu on mietittävä pitäen silmällä sitä, että ne eivät vaikeuta tarhan puhtaanapitoa.

Vaihtopohjaisestakin tarhasta kertyy valumavesiä, mutta niiden määrä on paljon niukempi ja laatu ei ole yhtä huono kuin tiivispohjaisissa tarhoissa. Tutkimusten mukaan epäpuhtauksia on sen verran vähän, että käsittelyksi saattaa riittää maahan imeytys.

Tiivispohjaisen jaloittelutarhan rakentamiskustannukset ovat kaksin- kolminkertaiset vaihtopohjaiseen tarhaan verrattuna. Tutkimuksissa on kuoriketarhan perustamiskuluiksi saatu 7 - 8 markkaa neliömetriltä. Asfaltoidun tiivispohjatarhan hinta oli 18 markkaa neliöltä, lisäksi kuluja aiheuttaa jätevesien käsittelyn järjestäminen. Käyttökustannuksia kovapohjaisesta tarhasta aiheutuu erityisesti säännäöllisestä lannanpoistosta. Vaihtopohjaisen tarhan käyttökustannuksista suurin osa tulee päällyskerroksen vaihdosta. Kokemusten mukaan kuorike tulisi vaihtaa kerran vuodessa, hake saattaa kestää hiukan pitempään. Kun vaihdettavan päällyskerroksen paksuuden tulisi olla 25-30 sentin luokkaa, vaihdettavaa massaa on paljon. Tarkoitukseen käytetyn aineksen hinta vaihtelee paljon paikkakunnittain.

Kustannusten säästämiseksi joillakin tiloilla on pohdittu eläinten päästämistä metsälaitumille. Tarvittava ala on kuitenkin suuri, sillä ravinnekuormituksen ja pohjamaan tallautumisen vuoksi ei 15 - 20 eläintä enempää voi hehtaarilla olla. Metsälaitumelle tulee myös järjestää lisäruokinta. Ajettavalle rehulle voi tulla yllättävästi hintaa, kun otetaan huomioon siirtotyö.

Teksti: Antti Äijö
S-posti: antti.aijo@pellervo.fi

 

| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |