Typellä tehoa ja tulosta

Typpi on edelleen tärkein kasviravinne, ja sen saanti on välttämätön edellytys isoille sadoille. Toisaalta ympäristöä on suojeltava. Maataloutta päästölähteenä osoittaa moni syyttävä sormi. Typpeä karkaa vesiin ja ilmaan. Olisi siis kaikin puolin tärkeää käyttää typpeä taiten, niin että lannoitteena käytetty typpi korjataan elintarvikkeina talteen. Kuinka temppu tehdään?

Kysymys on ympäristön ohella viljelyn taloudesta. Puhuttelevin esimerkki tulee nurmiviljelystä. Parhaat ottavat nurmista helposti 7 000 rehuyksikön satoja, jopa enemmän. Ne, joilta kuivatus on eri syistä rempallaan, jäävät armotta 3 000 rehuyksikköön. Huonona vuotena joudutaan tyytymään vielä huomattavasti heikompaan satoon. Satoerosta huolimatta viljelypanokset ovat lähes tarkalleen samat. Satotaso on kannattavuustekijä, jonka aiheuttamaa eroa ei voi paikata millään.
Alkajaisiksi on pakko palauttaa mieliin muutama perusasia. Kunnossa oleva vesitalous on peltoviljelyn perusta, ja kaikki parannukset, mitä peltomaan vesitalouden kohentamiseksi saadaan aikaan, nostavat satoja suoraan. Asian voi sanoa myös siten, että muut panokset sadon saamiseksi menevät suunnilleen hukkaan, ellei vesitalous ole kunnossa.
Mitä kunnossa oleva vesitalous sitten on? Se on toimiva ojitus, joka kuivattaa maan muokkauskuntoon mahdollisimman varhain keväällä. Se tarkoittaa myös sellaista pellon pinnan muotoilua, joka estää sadevesien kerääntymisen lammikoiksi.
Päivä keväällä on viikko syksyllä, sanoo vanha kansa. Oikeassa tai ei, auringon säteilyteho on makeimmillaan juhannuksen molemmin puolin. Se riittäisi kasvuun jo huhtikuulla, jos olot muuten olisivat kasvulle otolliset. Mitä aikaisemmin auringonvaloa päästään hyödyntämään, sitä parempi.
Kunnossa oleva vesitalous on myös sitä, että peltomaa selvittää rankatkin sateet nopeasti. Pellot eivät saa lojua lammikoiden vaivaamina. Makaava vesi liettää pellon pinnan, vaikka ei viipyisi kauankaan. Happi loppuu ja liettynyt maa kutistuu ja halkeilee kuivuessaan ja kuivuu nopeasti hyvinkin syvälle. Yletön märkyys tietää myöhemmin yletöntä kuivuutta.
Mitäkö vesitaloudella on typen hyväksikäytön kanssa tekemistä? Aivan kaikkea. Vettyneessä ja/tai tiivistyneessä, hapettomassa maassa denitrifikaatio haihduttaa nopeasti kasvun tarvitseman typen ilmaan. Typpi voi pahimmillaan haihtua lähes kokonaan. Vettyneessä maassa alkaa myös mätäneminen. Se tuottaa hyötykasvin juuristolle myrkyllisiä yhdisteitä.
Toinen perusasia on kalkitus. Siitä taidetaan puhua enemmän ja useammin kuin kuivatuksesta. Se on hyvä, sillä kalkituksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Kuitenkin on niin, että huono vesitalous mitätöi kalkituksenkin hyvät vaikutukset lähes kokonaan.
On siis kaksi asiaa ylitse muiden: kuivatus ja kalkitus. Yhdessä ne luovat perustan suurille sadoille ja kannattavalle peltoviljelylle. Siinä eivät auta kelvokkaat äkeet, ei viimeistä huutoa oleva kylvölannoitin, ei tarkkaan mietitty lannoitus, eivät oikein valitut torjunta-aineet eivätkä ajallaan ja teknisesti erinomaisesti tehdyt ruiskutukset. Leikkuupuimurin tyylikkäistä säädöistäkään ei ole apua. Käteen jää vain vaivannäkö ja kehno taloudellinen tulos.

Tarkennettua
typen käyttöä

Kun vesitalous ja kalkitusasiat on nyt hoidettu, voidaan ryhtyä puhumaan viljelytekniikasta ja typen käytöstä hieman tarkemmin. Typen käytössä on oleellista oikea annostus. Liika menee hukkaan lakona, sadon laadun huononemisena ja maahan jäävänä ylijäämätyppenä. Aliannostus heikentää sadon laatua myös. Lisäksi se jättää käyttämättä peltolohkon ja tuotantokasvin tuotantokykyä. Samalla muutkin pellossa olevat luontaiset ravinnevarat jäävät käyttämättä.
Typpeä pitäisi siis osata antaa juuri se määrä, minkä tuleva sato tarvitsee. Kuinka se on edes mahdollista? No, ei se täysin olekaan, sillä kasvukauden säitä ei voida vieläkään ennustaa. Paljon on kuitenkin tehtävissä ja paljon jo tehdäänkin.
Internetiä plaraamalla hoksaa nopeasti, että monissa Euroopan maissa lähdetään liikkeelle keväisestä liukoisen typen määrästä. Siis siitä määrästä, mikä peltomaassa on valmiina odottamassa kasvun matkaan lähtöä. Sen selvittäminen onnistuu vain analysoimalla maanäyte.
Yleensä analyysi tehdään alueellisesti edustavasta pisteestä. Sieltä tietoa levitetään ympäristöön ja annetaan lannoitesuosituksia. Analyysin voi tehdä myös tilakohtaisesti. Moni suurien satojen ja hyvän taloudellisen tuloksen tavoittelija niin tekeekin.
Liukoisen typen näyte on toimitettava analysoitavaksi vähän samaan tapaan kuin sonnin sperma-annos. Pilaantuneesta näytteestä ei selviä kuin kellonaika. Sekin on oikea vain kahdesti vuorokaudessa. Näyte koostetaan vähintään 15 osanäytteestä, jokainen 30 senttimetrin syvyyteen asti otettuna. Näytteet pakataan jääpatruunojen kera eristettyyn kuljetuslaatikkoon. Analysointi on tehtävä 24 tunnin sisällä näytteenotosta.
Tulosteet tulevat yleensä 10 päivän sisällä. Niistä selviää liukoisen typen määrä. Analyysitulosten mukana toimitetaan laskuri, jolla asiakas voi haarukoida lohko-, kasvilaji- ja lajikekohtaisen typpilannoituksen tarpeen. Analyysissä on lisäksi tietoa maalajista ja sen rakenteellisesta kunnosta.

Kaikki
korttien varaan?

Meillä ei ole ollut kansallista tahtoa järjestää liukoisen typen kattavaa analysointia. Keinoja kuitenkin on tarjolla, vieläpä useita. Kemiralla on KEG-värikortit erikseen ohralle, vehnälle ja kauralle. Korttien värejä verrataan kasvin ylimmän tai toiseksi ylimmän lehden väriin. Useista vertailuista haetaan ja lasketaan keskimääräinen KEG-arvo. Korttien mukana olevasta taulukosta saa karkean ohjeen siitä, olisiko lisätypen antamisesta hyötyä.
Toinen, edellistä tarkempi vaihtoehto on lannoitusikkunan perustaminen. Siihen levitetään 30 kiloa enemmän typpeä hehtaaria kohti kuin muualle kasvustoon. Ruudun tulisi edustaa typpioptimia vallitsevissa kasvuoloissa. Varsinaisessa kasvustossa tavoitellaan perustetun lannoitusikkunan KEG-arvoa yhdellä KEG-yksiköllä vähennettynä. Jos lannoitusikkunan KEG-arvo on 7, muun kasvuston KEG-arvo tulisi olla 6. Jos se on vaikkapa 4, lisätypellä tulisi saavuttaa 2 yksikköä suurempi KEG-arvo eli tuo 6.
Tavoite saavutetaan seuraavasti: Liikkeelle lähdetään lannoitusikkunan typpimäärästä. Siihen on annettu 30 kiloa enemmän typpeä kuin varsinaiselle kasvustolle. Kilomäärä jaetaan KEG-arvojen erotuksella (7–4 = 3) eli 30: 3 = 10. Tulos on siis 10 kg typpeä yhtä KEG-yksikköä kohti. Tavoitteena oli nostaa KEG-arvoa kahdella yksiköllä. Tarvittava lisälannoitus on siten yhteensä 20 kiloa typpeä hehtaarille.
Parhaan ja täsmällisimmän lisälannoitussuosituksen saa Laatusadon malli -ohjelman avulla. Sen käyttäjä tarvitsee KEG-arvon lisäksi biomassanäytteen kasvustosta yhden metrin matkalta. Näyte voi olla tuore tai kuivattu. Kahdentoista euron korttipakka on siis yhtä kelvollinen analyysivehje kuin yli sata kertaa tyyriimpi lehtivihreämittari.

Vai antaisiko
vain Lorista?

Kemira on kehittänyt täsmäviljelystä kiinnostuneille Loris-karttoihin perustuvan täsmäviljelymenetelmän. Väärävärikuviin ja Kemiran kehittämiin laskentamalleihin perustuva systeemi sisältää kasvukauden aikaiset biomassakartat, sadontuottokartat ja sadon laatua kuvaavat kartat.
Sadontuottokartta kertoo edellisten kolmen vuoden karttojen perusteella, mitkä lohkon osat ovat yleensä keskimääräistä huonompia ja mitkä parempia. Lisäksi se kertoo, missä on vaihtelua vuodesta toiseen.
Viljelijän oman kokemuksen ja kartan pohjalta voidaan tehdä täsmennetty kevätlannoitus kullekin lohkolle. Kevätlannoituksen tarkentaminen on käsittelyaluekarttojen suurin etu. Pääperiaatteena on, että aina muuta lohkoa huonommin kasvaneet alueet lannoitetaan typellä keskimääräistä niukemmin. Paremmat alueet saavat typpeä vastaavasti runsaammin.
Levitystiedot voidaan syöttää useimpiin levittimin ja kylvökoneisiin suoraan. Käytännössä homma hoituu siten, että lannoitteiden levitystiedostot ladataan internetistä samasta paikasta kuin muut Loris-tulosteet.

Kasvuohjelmat
opastavat

Toki löytyy muitakin keinoja, joilla typen määrää voidaan säätää. Agrimarketeilla ja Maatalouskeskolla on omat kasvuohjelmansa. Perusperiaate niissä on kuitenkin sama. Typpeä pyritään antamaan heti kättelyssä juuri oikea määrä. Jos tässä osutaan kohdalleen, typen ja sen myötä muidenkin ravinteiden hyväksikäyttö on parasta mahdollista. Puutostilanteessa annetaan lisätyppeä. Käytännössä sen antaminen on järkevää vain ruiskuttamalla.
Toinen perusperiaate on se, että typen määrää rajoitetaan kasvupaikan ja kasvilajin mukaan. Ellei sadontuottokykyä syystä tai toisesta ole, ei liioin anneta typpeä. Jos sadontuottokyky on hyvä, typen määrää lisäämällä varmistetaan, että kasvupaikan koko sadontuottokyky käytetään hyväksi.
Isännän vuosien mittaan keräämä peltojensa tuntemus on arvokas tietolähde. Jos vielä typpilannoitusta osataan säätää tämän tiedon perusteella, ollaan jo pitkällä. On olemassa isäntiä, jotka ovat voittaneet satokilpailuja juuri tällä menetelmällä, käsisäätöisesti.

Kasvitautien
tuhot estettävä

Kasvitaudit voivat lohkaista ison osan lähestulkoon talteen saadusta sadosta. Menetykset ovat sitä suuremmat, mitä suurempi sato on ollut tulossa. Tästä syystä sadon turvaaminen tauti- ja laontorjunnalla on tarkan typenkäytön olennainen osa.
Kasvitautien kehittymisen tärkeimmät tekijät ovat sademäärä ja ilman suhteellinen kosteus. Myös lämpötilalla on vaikutuksensa. Kun sademäärät ja muut säätiedot mitataan ja arkistoidaan päivittäin, niiden perusteella voidaan tehdä luotettavia kasvitautiennusteita. Tätä varten on olemassa kohtuuhintaisia ohjelmia. Niiden luotettavuus on kokemuksella terästettynä osoittautunut riittävän hyväksi.
Ellei tilakohtainen havainnointi kiinnosta, voi ainakin turvautua alueellisiin ennusteisiin. Periaate tautitorjunnassa pitää olla se, että torjutaan vain todellisia uhkia. Rutiininomainen torjunta kaiken varalta ei ole nykyaikaa.

Pikkuaskelillakin
pääsee perille

Satojen nostamisessa ei tarvitse puhua tonneista. Se ei ole edes hyödyllistä. Satotasoa kohennetaan pienilläkin askelilla, kunhan niitä vain muistetaan ottaa. Kolmen prosentin vuotuinen sadonlisä hinaa 3 500 kilon hehtaarisadon yli 4 500 kilon kymmenessä vuodessa. 6 000 kiloa ohitetaan kahdessakymmenessä vuodessa.
Osa kehityksestä saadaan ”ilmaiseksi”, kun lajikkeita kehitetään yhä paremmiksi. Loput tulisi viljelijöiden osata hoitaa itse. Ei ole epäilystäkään, etteikö tässä tavoitteessa onnistuta. Lyön vetoa, että kuuden tonnin keskisato on todellisuutta kymmenen vuoden kuluttua.
Luultavasti myös geenimuuntelu ymmärretään ottaa käyttöön. Se nopeuttaisi moninkertaiseksi jalostuksen tuloksien saamista käyttöön.

Puuhataanko
oikeita asioita?

Maatalouden ympäristöasioita paimennetaan huomattavasti suuremmalla joukolla kuin vaikkapa energian tuotantoa. Säädökset ovat moninaiset. Touhun tavoitteena on maatalouden päästöjen pienentäminen. Valitettavasti vain näyttää siltä, että ympäristötukiehtojen soveltaminen ei tehoa toivotulla tavalla.
Voisiko syy tehottomuuteen olla siinä, että askarrellaan väärien asioiden parissa? Tuntuu melko omituiselta esimerkiksi se, että yhdyskuntajätteestä haihdutetaan typpi ilmakehään keinolla millä hyvänsä. Toisaalla viskaalit vaativat ja valvovat, että kotieläinten lannasta haihtuisi typpeä mahdollisimman vähän.
Resurssit pitäisikin suunnata vahvasti tehokkaaseen peltoviljelyyn ja suuriin satoihin. Suuri sato muuntaa tehokkaasti ravinteet elintarvikkeiksi, niin kuin tarkoitus kai on eikä jätä niitä valumaan vesistöihin tai haihtumaan ilmakehään. Kunnossa oleva vesitalous vähentää valumavesien määrää ja ravinnepitoisuutta. Kalkitus auttaa sitomaan ravinteet satoon.
Todellinen ympäristöteko olisi ympäristötuen vahva suuntaaminen peltojen vesitalouden parantamiseen. Kun vesitalous on saatu kuntoon, tulisi kalkituksen tehostamisen vuoro. Näihin panostamalla saataisiin sadot kasvamaan ja ravinteet talteen. Liukoisen typen laajamittainen analysointi täydentäisi toimenpiteitä tehokkaasti.
Kevennetyt muokkausmenetelmät ja suorakylvö arveluttavat. Kumpikin menetelmä rikastaa helppoliukoisia ravinteita pellon pintaan. Valumat vievät näin rikastettua pintamaata herkästi vesistöihin, etenkin viettäviltä rantapelloilta. Kyntämällä ravinteet jakautuvat tasaisesti koko muokkauskerrokseen. Syvällä kyntökerroksessa ne sitoutuvat nopeasti vaikealiukoiseen muotoon.