Suun ja silmän ruokaa

Emolehmätilalliset ovat tehneet hyvää pr-työtä maataloudelle jälleen kuluvana kesänä - todennäköisesti tietämättään. Vasikoineen laiduntava lehmälauma on herkullinen näky maalaismaisemassa. Ohikulkijoille lehmät alkavat olla jo riittävän eksoottisia auton vauhdin hidastamiseen, ja joillekin ne tuovat vielä mieleen kaukaisia muistoja lapsuudesta.

Onneksi naudat eivät ole laitumella pelkästään silmän ilona, vaan kotieläinyrittäjän vinkkelistä katsottuna ne ovat tuotantopotentiaalia ja lisäksi melkoinen työmaa.
Markkinointimielessä silmänruokana laiduntaminenkaan ei ole merkityksetöntä, vaan sillä on vaikutuksensa sekä lihantuotannon että koko maatalouden näkyvyyden kannalta.

Emolehmiin perustuva lihantuotanto on yksi harvoja kasvavia aloja Suomen kotieläintaloudessa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksen Tiken tilastojen mukaan maassa on nyt noin 43 300 emolehmää, lähes 4 400 emoa enemmän kuin vuosi sitten. Pääluvuin laskettuna lisäys ei vaikuta kovin suurelta, mutta kasvuprosentit ovat kivunneet viime vuosina toiselle kymmenelle. Se on merkittävää.

Emolehmätuotannon kasvulle löytyy useampiakin selityksiä. Monesti siirtyminen erikoistuneeseen naudanlihan tuotantoon liittyy tilanteeseen, jossa yrittäjä pohtii tuotantonsa kehittämistä, miettii tarvittavia investointeja ja laskee laajennuksen vaatimaa työmäärää.

Osan emolehmien määrän lisääntymisestä voi lukea lypsykarjatilastoista - moni maidontuottaja on investointitilanteessa päätynyt tuotantosuunnan vaihtoon. Syyt ovat varmasti moninaiset, mutta tärkeimpiä lienee kysymys tuotannon ja työmäärän suhteesta.

Ahertamaan emolehmätilallisetkin joutuvat, mutta työ on joustavampaa kuin tiukkoihin aikatauluihin sidottu maidontuotanto. Myös lypsykarjataloutta keveämmät investoinnit houkuttelevat tuotantosuunnan vaihtoon. Uusissa emolehmäyrittäjissä lienee myös lihantuotantoon erikoistuneita tiloja, joiden tuotanto on tähän saakka perustunut välitysvasikoihin. Niiden hinta ja saatavuus ovat saaneet tuottajat miettimään uusia vaihtoehtoja.

On hyvä, että kotieläintiloilla on varteenotettavia vaihtoehtoja myös tuotantosuunnan vaihtoon, eikä ainoastaan entisen laajentamiseen. Kun pohjalla on esimerkiksi lypsykarjan pidosta saatu ammattitaito, emolehmiin siirtyminen on ikään kuin ”täydennyskoulutusta” entisten oppien lisäksi.

Suomessa valtaosa naudanlihasta tuotetaan edelleen maitorotuisten eläinten jälkeläisillä. Niiden kasvunopeus ja lihakkuusominaisuudet eivät kuitenkaan ole parhaimpia kilpailuvaltteja maailmanlaajuisilla markkinoilla. Siitä kertoo esimerkiksi eteläamerikkalaisen pihvilihan suosio. Valtameren takana tuotettua lihaa näkyy entistä enemmän kauppojen lihatiskeissä ja varsinkin ravintoloiden annoksissa. Siitäkin huolimatta, että kasvatusmenetelmät ja eläintautitilanne eivät ole eurooppalaisella tasolla.

Keski-Euroopassa naudanliha tuotetaan enimmäkseen liharotuisilla eläimillä. Hiljalleen kehitys Suomessakin on kulkemassa samaan suuntaan, mikä lienee nykyisessä markkinatilanteessa oikea suunta. Vanha sanonta ”lihantuotanto lehmillä ei kannata” on saanut uutta sisältöä. Toivottavasti lihatalot pystyvät hinnoittelemaan pihvilihan niin, että emolehmäyrittäjän työ on myös taloudellisesti mielekästä. Emolehmälaumoja ei kannata laiduntaa pelkästään ilmaisina turistinähtävyyksinä.