Emolehmätila tähtää sopimustuotantoon

Pohjoissavolaisen maatilan pihamaa on kuin kuvakirjan idylli. Ryhdikäs talo on vaaleankeltainen, luhtiaitta sitä vastapäätä punamullan punainen, taaempana navetta ja muita ulkorakennuksia. Kukkapenkit ovat rehevät ja kaikki näyttää hoidetulta.

Rauhaa kestää vain hetken vieraiden tultua pihaan. Ulos pelmahtaa pikkuväkeä ovenpielien täydeltä, lapset nappaavat pyörät alleen ja lähtevät paimenkoiran saattamana viilettämään asvalttitietä kohti työpihaa. Pienin kuudesta, kolmevuotias, saa toiset kiinni vasta kun kärkijoukko on ehtinyt hakea isännän töiltään.
Mika Vesalo (kansikuvassa sonnin kankulla) on tullut aamuiselta tarkastuskierrokseltaan emolehmien luota. Karja käsittää 117 lehmää keväisine vasikoineen ja seitsemän siitossonnia. Tilan päätuote on risteytyshiehot, jotka myydään tiineytettyinä toisille emotiloille tuotantoeläimiksi.
Tässä osassa Maaninkaa maidontuotanto on ollut vahvaa, ja lypsykarjatiloja on Patamäen kylässä edelleen useita. Kiviset pellot soveltuvat paremmin nurmen kuin viljan viljelyyn. Vesalot ovat kulkeneet omia teitään: tilalle otettiin ensimmäiset emolehmät vuonna 1988. Seitsemän vuoden kuluttua lypsylehmistä luovuttiin.
Patajärven tila oli muutettu kolmen osakkaan, Mikan ja hänen vanhempiensa, maatalousyhtymäksi vuonna 1989. Muita lapsia perheessä ei ollut. Sukupolvenvaihdoksen aika tuli vuonna 2002, Mikan ollessa 31 vuoden ikäinen ja kahden pienen tytön isä. Samassa iässä oli Martti Vesalokin aikanaan ruvennut isännäksi.
”Isällä olisi ollut vielä virtaa jatkaa, mutta itselleni rupesi tulemaan tunne, etten halua odottaa 40-vuotiaaksi. Tuskin olisin jäänyt tähän työmieheksi, vaan olisin lähtenyt muualle. Sanoin isällekin, että jos perustan jotain omaa niin en välttämättä enää palaa tänne”, muistelee Mika viiden vuoden takaisia pohdintojaan.
Hänen olisi tehnyt mieli maailmalle työkokemusta hankkimaan jo aiemmin, mutta kohtalo päätti toisin. Äiti kuoli vuonna 1993, kun pojalla oli vielä agrologin opinnot kesken ja armeija käymättä. Vaihtoehdot olivat vähissä; oli jäätävä isän kaveriksi taloa pitämään.
Neuvontatyö olisi kiinnostanut, mutta lopulta kokemus vieraan töistä jäi harjoittelukesien varaan. Lopullinen kipinä emolehmiin syttyi harjurina Eeva-Maija Kivelän tilalla Hakkarilassa Viitasaarella.
”Muualla hankittu työkokemus on kyllä hirveän tärkeää jos meinaa tälle alalle. Vuoden pesti lomittajana saisi olla jokaiselle viljelijäksi aikovalle pakollinen. Siinä työssä kyllä huomaa mitä kannattaa tehdä, ja varsinkin sen mitä ei kannata.”

Takana raskaita aikoja

Emomäärää nostettiin vuosien mittaan vähitellen lähelle yhdeksääkymmentä, osaksi omista lypsylehmistä kasvattamalla. Isolle karjalle ei kuitenkaan ollut tarkoituksenmukaisia tiloja. Neljän vuoden pohtimisen jälkeen, vuonna 2003, tilalle alettiin rakentaa uutta navettaa.
”Valmista mallia ei silloin oikein ollut. Itse sen suunnittelin ja maaseutukeskuksessa tehtiin piirustukset. Olen suurin piirtein tyytyväinen lopputulokseen, vaikka onhan siellä jotain mitä nyt ehkä tekisin toisin”, Mika sanoo.
Hanke oli iso niin hinnaltaan kuin työllistävyydeltäänkin. 300 000 euron kustannuksilla laajennettiin entistä, kymmenen vuotta palvellutta pihattoa, rakennettiin uusi eläinhalli lietesäiliöineen ja laakasiiloineen ja vielä jaloittelutarhat. Makuuparsipihatossa on 134 partta ja tilaa sadalle emolle vasikoineen.
Samassa rytäkässä navetan tuntumaan nousi varastohalli kuivikkeille ja koneiden säilytykseen. Hiehojen kasvatustilat korjattiin 1930-luvulta peräisin olevaan vanhaan navettaan. Teuraita tilalla ei kasvateta, vaan kaikki sonnivasikat myydään vieroitettuina Atrian välitykseen.
Rakennusprojektin valmistumisesta Mika ei jaksanut iloita. Hänen vaimonsa kuoli rajuun sairauteen, ja Mika jäi yksin 4- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa. Vuoden päivät hän sairasteli itsekin ja koetti miettiä, miten jatkaisi eteenpäin. Tehostaako vai jarruttaako tuotantoa, vai katsellako vain.
”Tulot vain pienenivät ja menot kasvoivat. Oli pakko saada lisätuloa, ja lopulta alkoi tuntua järkevimmältä siirtää pellot ja emolehmät luomuun. Ei siinä sen kummempaa eettistä perustetta ole - minä teen sitä, mitä tilataan.”

Luomuvilja kiven alla

Tilaan kuuluu sata hehtaaria omaa peltoa ja 14 hehtaaria vuokramaita. Laidunta on 60 hehtaaria jaettuna viiteen pysyvään lohkoon, joita kutakin laiduntaa yksi astutusryhmä. Muutamalle järvenrantahehtaarille on perinnebiotooppisopimus.
Säilörehua tehdään 55 hehtaarilta, joista osa on viljalla. Mikalla on naapurin kanssa yhteinen noukinvaunu ja karhotin, niiton hoitaa urakoitsija. Hän ajattaa myös lietteen urakoitsijalla, jos oma kalusto ja aika eivät muuten riitä. Lietekalusto on yhteinen toisen karjatilan kanssa.
”Urakoinnin suhteen tämä alue on jotenkin kuolleessa kulmassa, vaikka tarvetta kyllä olisi”, isäntä miettii. ”Pohjanmaalla urakoitsijoita on saatavana hyvin, mutta täällä urakoi yleensä vain ne, joilla on töitä muutenkin korvia myöten. Pienemmiltä tiloilta lähdetään mieluummin muualle töihin.”
Rehuviljan Mika ostaa naapurista valmiiksi jauhettuna. Määrä ei ole iso, 70 tonnia vuodessa, kun navetan muonavahvuuteen ei ole kahteen vuoteen kuulunut teurassonneja.
Tähän asti eläimet ovat syöneet tavanomaisesti viljeltyä viljaa. Kun luomusäännökset ensi vuonna muuttuvat, on kaiken rehuviljan oltava luomua.
”Ei sitä mistään löydy järkevällä hinnalla”, isäntä synkistyy. ”Meidän ratkaisu on yrittää tehdä entistä parempaa säilörehua ja lisätä nurmiin palko- ja muita valkuaiskasveja. Viljan syöttö lopetetaan kokonaan.”
Oma rehuviljan tuotanto ei onnistu, sillä lisää peltoa ei ole tarjolla. Toinen tie olisi pienentää karjaa, mutta se taas löisi korvalle aiempia investointeja.
Tila siirtyi luomuun kerralla vuonna 2006, ja meneillään on nyt siirtymäaika. Myyntituloihin muutoksella ei tule olemaan juuri vaikutusta vuodenvaihteen jälkeenkään. Teuraaksi menee vain poistolehmiä, joiden lihalle maksetaan viiden sentin luomulisä.

Tavoitteena sopimustuotanto

Vesalon tilalta lähtee vuosittain 25-35 hyvää risteytyshiehoa emolehmiksi. Ne astutetaan 14-15 kuukauden iässä ja myydään noin puolitoistavuotiaina. Usean vuoden ajan eläinkauppa on käynyt vilkkaana, kun uusia, suuriakin emolehmäkarjoja on perustettu. Viime vuonna tilalta lähti koko vuosiluokka samaan karjaan Pohjanmaalle.
Risteytysemon tärkeät ominaisuudet ovat Mikan mukaan helpot poikimiset, lihakkuus, hyvä laitumenkäyttökyky ja runsas maidontuotanto. Tilan emot ovat simmentalia, angusta ja näiden risteytyksiä. Vanhimmat lehmät ovat 12 kertaa poikineita hereford-risteytyksiä, jotka hoitavat nyt viimeisiä vasikoitaan.
Huhut siitoseläinten hankinnan investointituen lopettamisesta olivat emotuottajalle karua kuultavaa. Mika epäilee, että tuen loppuminen laskisi hintatasoa ja jäisi siten osittain myyjän vahingoksi. Ostajan tappioksi tulee eläinaineksen taantuminen.
”Emolehmiin siirtyminen lypsyrotuisista risteyttämällä on kyllä se kallein ja huonoin vaihtoehto. Itselläni on siitä kokemusta. Se on vähän kuin kasaisi tietokoneen komponenteista, vaikka tarjolla olisi valmis paketti, jolla tuotannon saa nopeasti käyntiin.”
Omassa liiketoiminnassaan Mika tavoittelee pitkäaikaisia tuotantosopimuksia teurasnautoja tuottavien karjanomistajien kanssa. Emolehmätuotannossa malli ei ole vielä yleinen, toisin kuin sikataloudessa, jossa monet porsastuottajat ovat luopuneet omasta ensikkokasvatuksesta ja sopivat eläintoimituksista ennakkoon hybridituotantoon erikoistuneiden sikatilojen kanssa.

Palkkatyövoima tärkeää

Isännän ja hänen isänsä lisäksi tilalla työskentelee säännöllisesti palkattu työmies. Hänestä Mika yrittää pitää kiinni, vaikka täyden vuosipalkan maksaminen vieraalle on kova taloudellinen haaste.
”Lasken paljon arvoa sille, että ulkopuolista työvoimaa on käytettävissä. Ilman sitä ei itsellä olisi hetken rauhaa. Työntekijälle on löydyttävä järkevää tekemistä ympäri vuoden, ja hänen on kyettävä monenlaisiin töihin.”
Etenkin poikimasesonki maaliskuun lopulta vappuun, kun emoja vahditaan ympäri vuorokauden, olisi mahdoton hoitaa ilman palkattua työmiestä. Kovia työrupeamia kaikille kolmelle miehelle tarjoavat myös aitaustyöt, lannanlevitys, rehunteko ja kuivikeolkien korjuu.
Tulevaisuus sisältää kuitenkin suuria kysymysmerkkejä. Tuotannon kannattavuus näyttää hyvin epävarmalta, ja Mika on jo miettinyt mahdollisia korjaavia toimenpiteitä.
”Jos jostain täytyy karsia, niin konekustannuksista pystyy nipistämään siirtymällä yhä enemmän urakointipalvelujen käyttöön peltotöissä. Toinen mahdollinen säästökohde on työntekijän osa-aikaistaminen. Se on kyllä vihonviimeisiä vaihtoehtoja, koska vaikea on kenenkään elää osa-aikatöillä.”
Rakennus- ja konekustannuksista Mika ei pysty tinkimään.
”Tuotanto kärsii, ellei koneita uusi säännöllisesti ja rakennuksia pidä kunnossa. Porukkakoneet ovat kovassa käytössä.”
Viiden vuoden isännyys ei ole tuonut Mikalle ammatillisia yllätyksiä. Hän oli edellisen vuosikymmenen aikana nähnyt läheltä ammatin arjen ja kokenut EU-jäsenyyden tuomat muutokset. Yhä hän uskoo, että kovalla työllä maataloudesta jää jotain käteen, mutta panokset ovat kovat. Erityisesti työn sitovuus tekee ammatista vaativan.
Jos maatalouden kannattavuus sukeltaa kohtalokkaasti, on Mika valmis nopeisiinkin muutoksiin.
”Jos tästä ei täysi elanto jatkossa irtoa, Kuopioon on vain 45 minuutin työmatka.”

Pikavauhtia suurperheeksi

Mika ei ole enää yksinäinen mies. Lomareissu Lappiin johti lyhyiden vaiheiden jälkeen siihen, että keltaisesta talosta Patajärven rannalla tuli viime syksynä koti myös Anna-Kaisa Ranttilalle ja hänen lapsilleen. Mikan Roosa on nyt kahdeksan ja Heidi kuusivuotias, Anna-Kaisan mukana fillarijengiin liittyivät seitsenvuotias Nico, kuusivuotiaat kaksoset Kia ja Nea, sekä kolmen vanha Jenna.
”Yritän viettää aikaa perheen kanssa joka päivä. Poikimakauden, lannanlevityksen ja säilörehun teon aikana minua ei juuri sisällä näy, mutta muuten pyrin lopettamaan työt viimeistään kuudelta. Kunnan lomittaja käy lomittamassa, vapaat pidetään tavallisesti viikolla.”
Kaverielämällekin Mika saa nipistettyä aikaa. Talvisin hän käy Vuorelassa, Kuopion kupeessa pelaamassa äijäkiekkoa, kesällä miestä vie 750-kuutioinen enduropyörä, jolla on hyvä ajella maaseudun syrjäteitä. Paikallisen maatalousmyyjän kokoama moottoripyöräporukka suuntasi tänä kesänä retkensä Äkäslompoloon.