Kuin ennen pula-aikana

Syksyn viljakauppa on avattu hinnoilla, joista ei järjellä ajatellen voi olla muuta suuntaa kuin ylöspäin. Tosin viljojen hintaheilurin liikkeet ovat viime vuosina olleet niin arvaamattomia, että mitään varmaa eivät pysty sanomaan edes ns. viljaviisaat.
Viljan hinnat olivat edellisen kerran näin alhaalla pulavuosina sotien jälkeen. Yhtä heikkoa lähtöä ei ole siis nähty miesmuistiin, ja tässä tapauksessa tuo muisti on pitkä. Viljaa tarjoavat markkinoille nyt edellisen hintakuopan viljelijöiden lapset, lastenlapset tai jopa lastenlastenlapset.
Ne viljelijät, jotka sotavuosien jälkeen yrittivät tuottaa ravinteiden puutteesta kärsivillä pelloillaan mahdollisimman suuria satoja, eivät varmasti osanneet kuvitella nykyistä tilannetta. Parhaan tilityshinnan – jos kuivauskustannukset otetaan huomioon – viljasta saattaa antaa lämpölaitos. Vilja käy siis hintakilpailua turpeen, hakkeen, pellettien ja sahanpurun kanssa.
Tuottajan kuuluu myydä satonsa sinne, mistä saa parhaan hinnan. Näin toimii markkinatalous, ja lisäksi viljantuotannon katteet ovat niin pieniä, että viljatilallinen voi hyvällä omallatunnolla suuntautua bioenergian tuotantoon.
Kotieläintiloille viljan alhaiset hinnat antavat ainakin hiukan toivoa paremmasta. Maidon- ja lihantuotannossa rehukustannusten kurittaminen on nykytilanteessa lähes ainoa keino kohentaa kannattavuutta. Rehuteollisuuden on kuitenkin otettava viljaraaka-aineen halventuneet hinnat huomioon viivyttelemättä ja täysimääräisinä.
Leivän hintaan ei viljan hinnalla pysty enää vaikuttamaan edes teoriassa. Tavallisen kokoinen leipä maksaa kaupassa 2–3 euroa, siihen käytetty vilja muutaman sentin. Jos raaka-aine maksaisi kymmenkertaisesti sen mitä nyt, olisi kaupan hinta jotenkin käsitettävissä.
Bioenergian tuotanto on kaikin puolin kannatettava asia, mutta palateen käryä on ilmassa, jos ruuan raaka-aineeksi kasvatettu vilja kannattaa polttaa ja leipä kallistuu samaan tahtiin kuin vilja halpenee. Kuka keksii selityksen?