Salaojien suunnitteluun uusi malli

Salaojitus pitäisi toteuttaa siten, että niiden läpi valuvat ravinnemäärät olisivat mahdollisimman pieniä.

”Tässä on kyse täysin uudesta ajattelutavasta salaojitusteknologiassa”, maaperän vesien virtauksiin erikoistunut asiantuntija Tuomo Karvonen Waterhope-yrityksestä sanoo. Salaojien etäisyydet ja syvyydet pitäisi nykyisin valita pienimmän ravinnevalumaluvun perusteella – ei parhaan mahdollisen satomäärän perusteella.
Helposti toteutettavasta asiasta ei ole kyse. Salaojituksessa on kuitenkin kyse pitkäaikaisesta ja kalliista investoinnista. Lisäksi Karvosen esittämillä tavoitteilla rakennettaviksi tarkoitettujen salaojien suunnittelua vaikeuttaa se, että pellon vesitalous ja sen mahdollinen säätäminen, lannoitus, kasvien kasvu ja ravinteiden otto sekä ravinteiden huuhtoutuminen ovat kaikki hyvin voimakkaasti yhteydessä toisiinsa. Yhden tekijän muuttuminen voi vaikuttaa toisiin tekijöihin arvaamattomalla voimakkuudella.
Karvonen myöntää, että muutosten vaikutusta peltolohkoilla on mahdoton arvioida, ellei kokonaisuutta arvioida matemaattisen mallin tavoin toimivaksi rakennetulla asiantuntijajärjestelmällä. Karvonen onkin kehittänyt avuksi järjestelmän, joka tarvitsee lähtötiedoiksi pellon viljavuustiedot sekä paikalliset säätiedot.
Maasta tulee tietää sen viljavuustiedot, erityisesti fosforiluku, maalaji tai maalajin vaihtelut, sekä arvio suurten huokosten määrästä. Tietojen perusteella asiantuntijajärjestelmä laskee maaperässä liikkuvan veden, pellon typen ja fosforin liikkeet sekä kasvin typen ja fosforin otot.
Lopuksi järjestelmä optimoi sille esitetyn tavoitteen mukaan peltolohkolle ratkaisuna sellaisen salaojien välin ja syvyyden, että ravinteiden huuhtoutuminen jää seuraavan 20 vuoden aikavälillä pienimmäksi mahdolliseksi.

Salaojaväli useita
metrejä harvemmiksi

Kuinka paljon ravinnevalumien estämisen ehdoilla rakennetut salaojat sitten poikkeavat tilanteesta, jossa ojituksen tarkoitus on ollut alkujaan parhaan mahdollisen sadon tuottaminen?
Karvonen näyttää esimerkin hietamaalta, jossa on kasvanut pääasiassa viljaa. Peltoa on lannoitettu vuosittain 80 typpi- ja 15 fosforikilolla hehtaaria kohti. Maan fosforiluku on pellossa välttävä.
Ojasyvyyteen malli ei tällä kertaa ehdota muutoksia. Yhden metrin salaojan syvyys on edelleen paras mahdollinen vähentämään ravinteiden huuhtoutumista pellosta.
Ravinnevalumien vähentämisen kannalta oikea salaojaväli olisi kuitenkin 32–33 metriä. Säätösalaojituksessa paras ojaväli olisi hieman kapeampi, eli 26–27 metriä. Säätösalaojitusta kannattaisi harkita senkin vuoksi, että ravinteiden huuhtoutuminen pienenisi arvion mukaan jopa 40 prosenttia perinteiseen salaojitukseen verrattuna.
Sadonmuodostuksen kannalta paras salaojaväli on yleensä reippaasti tiheämpi ojaväli. Esimerkkitapauksessa malli kertoi pellolla jo käytössä olevan 20 metrin ojavälin tuottavan edelleen suurimman mahdollisen sadon.
Harvempi ojaväli laskisi sadon määrää arvion mukaan ehkä 200–300 kiloa hehtaarilta. Vaakakupin toiselle puolelle jäi kuitenkin salaojituksen optimoinnin jälkeen pienemmät lannoitekustannukset ravinteiden käytön tehostumisen vuoksi.
Miten ojavälien piteneminen vaikuttaisi maan rakenteeseen ja sitä kautta ravinnevalumiin, siihen malli ei anna vastausta.