Suomen lama 2003

Ranskalaisessa Le Mondissa julkaistiin 14.10.1997 Patrick Artusin Emua käsittelevä kirjoitus. Otsikko on haastavasti suunnilleen "Suomen kriisi 2003 ravistaa rahaunionia".
    Kovin usein ei pieni maamme pääsekään maailmanlehtien sivuille. Vaikka kyseessä on kuvitteellinen tapahtuma, on syytä katsoa, mitä Le Monde on Suomesta löytänyt. Hypätkäämme siis tulevaisuuteen.
    Vuonna 2003 rahaunioni on toteutunut. Viimeisinä ovat mukaan liittyneet Tanska, Ruotsi, Iso-Britannia ja Kreikka.
    Taloudellinen kehitys EU:ssa ei kuitenkaan ole vastannut odotuksia, vaikka varsinaista lamaa ei olekaan näköpiirissä. Kun talouskasvu on ollut alhainen, ei julkista velkaa ole voitu jäsenmaissa maksaa takaisin. Valtiot ovat edelleen yhä yhtä velkaantuneita kuin rahaunionin käynnistyessä.
   Poikkeuksen tekee Suomi. Talous Suomessa on kasvanut ripeämmin kuin muualla aina vuosituhannen vaihteeseen asti. Sen jälkeen huippu on ohi Suomessakin, mutta silti Suomen julkinen velka on yksi pienimmistä.

Näkymä muuttuu kuitenkin äkillisesti vuonna 2003. Amerikassa syntyy talouskriisi, joka alkaa rakennusteollisuudesta. Asuntorakentaminen romahtaa. Kun amerikkalaiset rakentavat paljon puusta, puun kysyntä heikkenee maailmalaajuisesti. Alkaa vyöry, joka imaisee mukanaan muitakin teollisuudenaloja. Kanadalaiset vastaavat ärhäkkäällä hintakilpailulla ja valtaavat metsäteollisuuden tuotteiden markkinoita eurooppalaisilta. Suomen metsäteollisuuden vienti putoaa 23 prosenttia ja Suomen koko vienti alenee 16 prosentilla. Tämän seurauksena Suomessa alkaa lama: kansantuote putoaa yhden vuoden aikana 3,5 prosenttia. Suomalaiset hermostuvat.
    Syystäkin, sillä tilanne alkaa muistuttaa vuosia 1991-93, jolloin kansantuote putosi kolmessa vuodessa yli 12 prosenttia, puoli miljoonaa suomalaista joutui työttömäksi ja pankit kaatuivat.
   Lamasta selvittiin sillä kertaa devalvaatiolla ja ottamalla lisää velkaa. Lääkkeet olivat karvaat, mutta ilman niitä ei olisi selvitty ollenkaan.
    Vuonna 2003 kaikki on toisin. Euroopan keskuspankki ei korviaan lotkauta Suomen herrojen valituksille. Rahaliiton jäsenvaltioita sitoo vakaussopimus, joka sanoo, että julkista alijäämää ei voida kasvattaa missään jäsenmaassa yli sovittujen rajojen. Valuutan kelluttamiseen ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, kun omaa valuuttaa ei ole.

Uhkaavan katastrofin ollessa ovella Suomen hallitus heittää kaikki peliin. Brysselin salonkeihin marssii pohjoisten miesten, puukkojunkkareiden ja talvisodan sankareiden jälkeläisten epätoivoinen joukkue. Eurooppaneuvoston ylimääräisessä kokouksessa kuullaan ilmoitus, että mikäli Suomi ei saa ryhtyä elvyttämään, maa eroaa rahaunionista ja ottaa käyttöön vanhat markkansa, jotka on säilötty Euroopan keskuspankin Suomen haarakonttorin, entisen valtionpankin holveihin.
    Uhkaus tehoaa. Pieni urhea Suomi panee koko EU:n polvilleen. Pankit, jotka juuri ovat saaneet tilinpitonsa euroiksi, ovat ensimmäisenä suosittelemassa sitä, että Suomen vaatimuksiin suostutaan. Sovinnoneleenä Euroopan keskuspankki laskee vielä ohjauskorkoaankin peräti neljäsosapisteen verran hurjapäisiä suomalaisia lepytelläkseen.
   Kaikki hyvin ja kriisi on ohitettu. Rahaliitto on pelastettu. Suomalaiset on saatu kuriin. Mutta läksystä on otettava opiksi.
    Siis miten? Lääke on tietenkin federalismi. Kirjoittajan mukaan yhteisöllä on oltava yhteinen rahapolitiikka, mutta joillekin jäsenmaille on annettava mahdollisuus harjoittaa omaa finanssipolitiikkaa, jotta rahaliitto voisi onnistua. Federalismi on tässä tapauksessa sama kuin solidaarisuus. Joillekin jäsenmaille voidaan antaa lisää liekaköyttä, joillekin sitä taas kiristää.
   Lukija saa arvata, kuka on liekanarun toisessa päässä.

Itse asiassa Le Mondessa kuvataan uhkakuvaa, joka on Emu-keskustelussa tuttu asia. Tapahtuu äkillinen kriisi, joka iskee pieneen, tuotantorakenteeltaan yksipuoliseen, viennistä riippuvaan maahan. Kriisille on annettu hieno nimikin. Sitä kutsutaan epäsymmetriseksi shokiksi.
    Taudin kuvaan kuuluu, että tällainen kysyntähäiriö voi panna pienen maan konkurssiin, ilman että vaikutukset muualla ovat millään tavoin merkittävät. Jos Suomen paperiteollisuus joutuu vaikeuksiin, se ei tarkoita, että Euroopan keskuspankki tekisi yhtään mitään. Se tekee "mitään", vasta kun vaikeuksiin joutuvat Saksan autoteollisuus ja Ranskan viinit ja juustot.
    Kysymys federalismista ei Suomessa silti nauti tärkeän keskusteluteeman asemaa. Näin on lupa päätellä ainakin siitä, mitä valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoi eduskunnassa 7.1.1998.

"Talous- ja rahaliitto ei tarvitse tuekseen liittovaltiota. Yhdentymistä voidaan jatkaa ja unionin toimintaa tehostaa nykyisten organisaatioiden voimin. Osoituksena tästä on, että se talous- ja finanssipolitiikan yhteensovittamisen tehostaminen, jota Emu-maat jatkossa tarvitsevat, hoidetaan epävirallisten kokoontumisten avulla."

Onko todella niin, että Euroopan talouspolitiikasta ollaan siis tulevaisuudessa päättämässä epävirallisten kokoontumisten avulla?
    Milloin Eurooppaa on alettu hallita epävirallisissa kokouksissa? Keitä niihin osallistuu? Kuka valvoo näiden päätösten toimeenpanoa? Tuodaanko tulokset kansallisten parlamenttien tai edes hallitusten käsittelyyn? Milloin ja missä pidetään seuraava epävirallinen kokous, jossa päätetään talous- ja finanssipolitiikan yhteensovittamisesta?
   Ranskalaisen arvio on, että rahaliitto ei toimi ilman federalismia. Niinistön arvio on, että federalismia ei tarvita. Ranskalainen arvelee, että rahaliittoon sisältyy piilevä riski juuri Suomen talouden takia, siksi, että rahaliittoon kuuluu yksi maa, jonka talous on äärimmäisen haavoittuvainen. Ranskalaisen ajatuksenjuoksun päässä häämöttää eurooppalainen hallitus, joka voi harjoittaa vaihtelevaa politiikkaa. Suomalaisen valtavirran ajatuksenjuoksun päässä on monta hallitusta, jotka kaikki harjoittavat samaa politiikkaa.

Kuten sanottu, rahaliiton arviointikeskustelu on vielä kesken. Tulevaisuutta ennustaviakin puheenvuoroja on silti käytetty. Sellainen on vaikkapa professori Pekka Ahtialan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/1997.

"Liittovaltioon ei unionin selvä enemmistö kuitenkaan ainakaan vielä ole valmis. Tällöin herääkin epäilys, onko Emu Brysselin federalistien Troijan hevonen: kun lähes peruuttamaton Emu on toteutettu ja joudutaan ylipääsemättömiin ongelmiin, putoaa liittovaltioratkaisu käteen pelastuksena, vaikkei selvä enemmistö sitä alun perin halunnutkaan."

LAURI KONTRO