Vuosi 1941, nro 6-7

 Pääkirjoitus

Kotirintamakin taistelee

Samanaikaisesti kuin sotilaamme marssivat kohti itää, käy kotirintama omaa kamppailuaan kansamme tulevaisuuden turvaamiseksi. Ennen kaikkea työmme ja toiveemme kohdistuvat maatalouteen. Muistamme, ettei ankara talvi 1939-40 vastoin toiveitamme koitunutkaan omaksi vaan vihollisen eduksi; nytkin näytti luonto lisäävän niitä vaikeuksia, joita tuotantokamppailuun ryhdyttäessä oli muutenkin yllin kyllin. Kylvötöihin käytäessä oli puutetta työvoimasta, polttoaineesta, osittain väkilannoitteista ja siemenistäkin. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kylvöt suoritetuiksi odotettua paremmin roudan kuohkeuttamaan maahan, ja puuttuvan kauransiemenen tarve voitiin tyydyttää Ruotsin ja armeijan avulla. Näin ollen ei peltopinta-alaa jäänyt kylvämättä. Päinvastoin kasvuun saatiin peltoa ministeri Kalliokosken arvioinnin mukaan yhtä paljon kuin v. 1939. Mutta sääsuhteet eivät näyttäneet suosivan meitä nytkään. Miten me siis kestäisimme yli ensi talven? Vielä kesäkuun puolivälissä satotoiveet olivat varsin heikot eikä niiden nopeata paranemista saattanut juuri uskoa. Onneksi käänne sittenkin tapahtui; pitkän kuivuuden jälkeen saatiin sadetta ja se ennätti tehdä ihmeitä Varsinkin tärkeimmillä tuotantoseuduillamme kuivuus on jatkuvasti haitannut, ja eritoten heinästä tulee niillä heikko sato, mutta ruis antanee kaikkialla jopa ennätyksellisen tuloksen, ja mitä idemmäksi mennään Lounais-Suomesta, Satakunnasta ja läntiseltä Uudeltamaalta, sitä paremmilta satotoiveet näyttävät kautta linjan.

Näin luonto sittenkin näyttää palkitsevan kylväjää. Otollisempaan kesäaikaan, juuri kylvötöiden jälkeen, sota ei olisi voinutkaan sattua. Mutta sadonkorjuussa tarvitaan jälleen ihmisvoimaa, ja vasta kun se on suoritettu, on maatalouden antama lopullinen tulos selvillä. Nyt on kuitenkin maaseudulta sekä ihmis- että hevosvoima vielä tarkemmin sotaisissa tehtävissä kuin talvisodan aikana. Heinänteosta selvittäneen naisvoimin sekä sen lisäavun turvin, jota kulutuskeskuksista käsin ollaan valmiit antamaan. Mutta elonkorjuun laita on toisin, koska siinä tarvitaan enemmän ammattitaitoa. Hyvä tahto saa kuitenkin ihmeitä aikaan.,

Naisväkemme on ennenkin osoittanut omaavansa ihmeteltävää sopeutumiskykyä, ja sitä on tarjolla myös kaupungeista, kun sitä vain halutaan ja osataan oikein käyttää. Miehistäkin työvoimaa, vaikka ehkä pääasiassa ammattitaidotonta, on jossakin määrin käytettävissä. Näin joutuvat kaupungit ja maaseutu jälleen kiinteään Yhteistyöhön. jotta se sujuisi, täytyy kummankin väestöryhmän tinkiä vaatimuksistaan. Maalle siirtyvät kaupunkilaiset joutuvat ehkä vaatimattomampiin, Yksinkertaisempiin oloihin kuin missä he tavallisesti elävät. Ja kun ammattitaito puuttuu, ei työ käy siinä tahdissa, mihin maanviljelijäväestö on tottunut. Mutta tuotantotaistelu on samalla tavoin yhteinen kuin aseellinen kamppailu rintamilla. Nyt ei ole kysymyksessä kenenkään yksityisen etu, vaan koko maan paras. Ahkeruudella ja tunnollisuudella voidaan korvata tottumattomuutta, ja kun työstä kuitenkin suoritetaan kohtuullinen korvaus, päästään molemminpuoliseen yhteisymmärrykseen, joka rakentaa kestävän pohjan kulutuskeskuksien ja maaseudun vastaisellekin, yhteistyölle.

Osuuskunnissakin on jokapäiväiset työt nyt suoritettava suuresti vähentynein työvoimin. Niinkuin maataloudessa on niissäkin ollut turvauduttava entistä enemmän naistyövoimaan, ja myös hallintoelimien vanhemmat jäsenet ovat saaneet entistä aktiivisemmin puuttua käytännölliseen johtoon.

Sota vallitsee nyt jokaista askartamme myös kotirintamalla. Jos virallisiin säännöstely- ym. määräyksiin oli välirauhankin aikana alistuttava, niin nyt se on ehdoton laki. Osuuskunnat tietävät tässä suhteessa velvollisuutensa, jonka ne myös täyttävät ja siten lujittavat omaakin tulevaisuuttaan.

Talvisodasta lähtien on yhteistoiminta eri muodoissaan ja siten myös osuustoiminta tullut aivan kuin iskusanaksi; siihen on ollut suorastaan pakko turvautua jälleenrakennustyötäkin suoritettaessa. Maanraivaus, talkoot, keräilytoiminta - kaikissa on vedottu yhteistoimintaan ja yhteishenkeen, eikä turhaan. Tuskin koskaan aikaisemmin nykyisen talousjärjestelmän vallitessa on niin järjestelmällisesti koetettu käyttää hyväksi kansamme muinaisia yhteistoimintamuotoja ja niiden puolesta myös julkisuudessa puhuttu kuin juuri nyt. Ja osuustoiminta - sehän on vain nykyiseen talousjärjestelmään sovellettua muinaista yhteistoimintaa.

Siten me saamme, sodan päätyttyä, myös entistä lujemman pohjan osuustoimintatyömme jatkamiselle, mikäli me itse voimme vapaasti olomme järjestää. Eikä mikään viittaa siihen, ettei näin kävisi. Saksan nykyisestä talousjärjestelmästä on meillä paljonkin varteenotettavaa, mutta tämä voi tapahtua omalla kotoisella pohjalla. jo Saksassakin on maatalouden tuotantotaistelussa maataloudellisella osuustoiminnalla tärkeä asema' meillä aivan ratkaiseva. Meillä on myös osuuskauppaliike ulottanut vaikutuksensa puhtaalle maaseudulle, mitä ei Saksassa ollut tapahtunut, jopa se huomattavalta osalta on saanut maataloudellisen luonteenkin. Toiselta puolen osuuskauppamme ovat kaikkien väestöpiirien omaksumia yhteisyrityksiä, jotka näyttelevät ensiarvoista osaa koko talouselämässämme, minkä tervehdyttäminen sodan koettelemuksien jälkeen vaatii kaikkien osuuskuntain tehokasta toimintaa. Siten osuustoimintaväen ponnistukset yhteisissä yrityksissä kantavat jatkuvasti hedelmää siinä uudessa Suomessa, johon Karjala jälleen pystytettävine satalukuisine osuuskuntineen pian liittyy. Näin kotirintama taistelee omilla työsaroillaan, vähentynein työvoimin, Mutta tulevaisuuteen lujasti luottaen. Suokoon kohtalon kaitsija, että me uudessa koettelemuksessa entistä enemmän karaistuneina, entistä tiiviimmin yhteen liittyneinä voimme turvata tuleville sukupolville onnelliset elinehdot.

| Takaisin | Sivun alkuun |