 |
"Ihmiskunnan kehitys perustuu yhteiskunnan oppimiseen eikä kilpailuun"
ANARKISTIPRINSSI
haastoi darwinismin
Osuustoiminnan historiaan Peter Kropotkin on jäänyt etenkin darwinismin vastaisella teoriallaan, jossa hän korostaa kilpailun sijaan keskinäisen avun ja yhteistoiminnan ensisijaisuutta sekä luonnon että ihmiskunnan kehityksessä eli evoluutiossa. Nämä ajatukset saivat innostuneen vastaanoton aikansa osuustoimintaväen keskuudessa, mutta unohtuivat myöhemmin.
 TOISINAJATTELIJAN TIE. Peter Kropotkin oli oman aikansa venäläinen toisinajattelija ja vallankumouksellinen, jonka ajatuksia myös kansainvälinen osuustoimintaväki oppi arvostamaan. Suurimman osan elämästään hän joutui viettämään maanpakolaisena pääasiassa Englannissa. |
Siperia opetti - ja vapautti ajattelun
Peter Kropotkin syntyi Moskovassa vanhaan venäläiseen ruhtinassukuun, mutta hän toimi koko elämänsä oman aikansa sovinnaisuussääntöjä vastaan. Hän sai koulutuksen Pietarin aristokraattisessa paashikoulussa, joka valmisti sotilas- ja hoviuralle. Hän tutustui myös nousussa olleisiin luonnontieteisiin ja kiellettyyn yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen.
19-vuotiaana Kropotkinista tuli Aleksanteri II:n kamaripaashi, joten hän tunsi Venäjän keisarin henkilökohtaisesti. Tämän hämmästykseksi Kropotkin ei halunnutkaan uraa hovissa, vaan upseeriksi nimityksen jälkeen varhaiskypsä, laajasti lukenut nuorukainen pyysi päästä toimeenpanemaan keisarin uudistuksia Siperiaan.
Kropotkin, joka ei koskaan ollut halunnut sotilasuralle, valitsi palveluspaikakseen Amurin ratsastavat kasakat. Hän toimi 1862-67 Itä-Siperiassa sekä yksikkönsä upseerina että hallinto- ja tutkimustehtävissä. Siperia oli Kropotkinille, toisin kuin monille muille, vapauttava kokemus.
Siperiassa hän myös astui rinnakkaiselle uralleen toisinajattelijana. Hallintouudistukset, joiden suunnittelussa ja alkuun saattamisessa hän oli mukana, hautautuivat lopulta Pietarin virastojen hyllyille. Hän sai havaita vakiintuneen korruption, joka vallitsi valtion virkamiesten keskuudessa.
Pettyneenä viiden vuoden aikana saavuttamiinsa laihoihin tuloksiin hän lähti Venäjän maantieteellisen yhdistyksen tutkimusretkelle Itä-Siperiaan. Mahdottomuus saada aikaan mitään todellisia uudistuksia sai Kropotkinin omistautumaan lähes kokonaan tutkimusretkiin. Hän siirtyi samalla siviiliuralle ja niin hänestä kehittyi merkittävä maantieteilijä, eläintieteilijä ja geologi.
Suomi muutti elämän suunnan
Vuonna 1871 Kropotkin osallistui tutkimusretkikuntaan, joka suuntasi Suomeen. Tutkimuskohteena oli Suomen maaperä ja jääkauden jäljet. Erityisesti harjut kiinnostivat tutkijoita. Havaintoja Kropotkin teki eri puolilla Suomea, mutta erityisesti Hämeessä. Siellä oli harjuja ja rataosat maan kummastakin tuolloisesta rautatiestä. Rataleikkaukset olivat avanneet harjut valtaviksi ulkolaboratorioiksi. Siksi Hämeenlinnan ja Helsingin välin Kropotkin taivalsi koko matkan jalkaisin.
Niin Suomen luonto kuin kansa tekivät häneen suuren vaikutuksen: ”Suomi on köyhä maa, mutta se on hieno maa, ja siinä on alkuperäisyyden leima.”
Kropotkin ilmaisi ihailunsa suomalaisia kohtaan, joita hän piti - huolimatta näiden ”ajattelun hitaudesta ja välinpitämättömyydestä” - älykkäinä, itsenäisinä ja paljon venäläisiä rehellisempinä. Koska feodalismi ei ollut ulottunut Suomeen, eivät suomalaiset myöskään olleet kasvaneet nöyristelijöiksi. Pietarin ja Moskovan korruptio oli Suomessa tuntematonta. Köyhimpiinkin yhteiskuntaluokkiin oli piintynyt siisteys, josta ”ei puuttunut esteettistä vivahdusta”.
| ”Elämänsä viime vuosina Kropotkin näki osuuskunnat vastavoimana autoritääriselle valtiolle ja valtiososialismille. Hän oli vakuuttunut, että osuuskunnat kasvaisivat massojen joukossa ja muuttaisivat yhteiskunnat vapauden yhteisöiksi.” |
Kaikkialla näkyi kurjuutta. Mitä paremmaksi talonpoika sai peltonsa, sitä suurempia veroja hän sai maksaakseen. Maamies perheineen järsi vain kahdesti vuodessa leivottuja kovia ruisleipiään, söi tönkkösuolattuja silakoitaan ja joi kurria.
Suomen kansa oli kuitenkin opinhaluista, ja talonpojalla oli silmää myös luonnonkauneudelle. Tunteensa hän ilmaisi laululla. Sivistyshaluista huolimatta talonpojalle ei kirjoista olisi mitään apua, ellei hän olisi itsenäinen viljelijä.
Tieteellisen työn sekä kansan köyhyyden ja alkeellisten olojen välinen ristiriita ahdisti Kropotkinia. Vastaisuudessa hän halusi tehdä vain sellaista tiedettä, jonka tulokset hyödyttäisivät kansan pohjimmaisia kerroksia. Lapsuudenkodissaan Kropotkin oli nähnyt maaorjuuden julmuuden. Hänen isälläänkin oli ollut tiloillaan lähes 1200 ”sielua”.
Siperiassa Kropotkin oli turhautunut hallituksen uudistushaluun ja -kykyyn sosiaalisten olojen parantamisessa. Ankeat kokemukset Suomesta olivat lopullinen sysäys ruhtinaanpojan muuttumisessa julkivasemmistolaiseksi. Hän luopui tiedeurastaan ja hänestä tuli yhteiskunnallinen aktivisti. Kropotkinista kehittyi ensin vallankumouksellinen sosialisti ja sitten anarkisti. Se merkitsi kasvavia vaikeuksia hänelle.
40 vuodeksi maanpakoon
Kropotkin alkoi avoimesti arvostella Venäjän poliittista järjestelmää, ja 1874 hänet passitettiin vankilaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän onnistui pakenemaan ja siirtyi Sveitsiin. Siellä hänen radikaalit ajatuksensa johtivat maastakarkotukseen, mitä seurasi 1881 muutto Ranskaan. Ranskassa viranomaiset vangitsivat hänet 1883 vallankumouksellisesta toiminnasta, mistä hän joutui istumaan vankilassa vuoteen 1886.
Vapauduttuaan Kropotkin muutti Englantiin, missä hän sai nauttia maan sallivasta ja vapautta rakastavasta ilmapiiristä. Koko 1890-luvun hän keskittyi pääasiassa kirjoittamiseen.
Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 - vietettyään peräti neljä vuosikymmentä maanpakolaisena - Kropotkin viimein palasi kotimaahansa.
Keskinäinen apu selittää evoluution
Englannissa Peter Kropotkin julkaisi 1902 pääteoksensa Mutual Aid: A Factor of Evolution (Keskinäinen apu: evoluution tekijä). Kirja oli aikansa myyntimenestys, ja se innosti ja ruokki osuustoimintapiirien ajattelua. Siitä tuli Englannissa eräänlainen osuustoimintaväen oppikirja. Paljolti sen ansiosta Kropotkin on saanut paikkansa myös osuustoimintakirjallisuudessa.
Kirjassaan Kropotkin hyökkäsi darwinisteja vastaan, jotka esittivät evoluution perustuvan aina vahvimman voimaan ja rajoittamattomaan kilpailuun. Tällainen olemassaolon taistelu tuotti darwinistien mielestä sekä luonnossa että yhteiskunnissa muka parhaan tuloksen.
Kropotkin sen sijaan väitti, että keskinäinen apu ja yhteistoiminta ovat normeja sekä luonnossa että yhteiskunnissa. Ne ovat jopa päätekijä ihmiskunnan evoluutiossa. Lajien sisällä korostuu yhteistyö, joka johtaa monimutkaisten yhteiskuntien syntyyn. Ihmiskunnan keskinäinen apu on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Kropotkin esitti, että kilpailun asemesta nimenomaan yhteistyön oppiminen on vaikuttanut ihmisen ja hänen älynsä kehitykseen. Hän jäljitti keskinäisen avun ja yhteistoiminnan aina primitiivisiin heimoihin saakka, joista ne ovat siirtyneet historiassa eteenpäin ja kehittyneet eri muotoihinsa.
Kirjansa johtopäätöksissä Kropotkin toteaa:
”Eläinmaailmasta olemme nähneet, että valtaosa lajeista elää yhteisöissä. Yhteenliittymisessä ne löytävät parhaat aseet kamppailussa elämästä sen laajimmassa darwinilaisessa merkityksessä: ei kamppailussa vain olemassaolosta, vaan kamppailussa kaikkia lajeille epäsuotuisia olosuhteita vastaan. Lajit, joilla kamppailu yksilöinä on rajoitettu vähimpään mahdolliseen ja keskinäinen apu on saavuttanut korkeimman kehitysasteen, ovat poikkeuksetta runsaslukuisimpia, kukoistavimpia ja avoimimpia lisäkehitykselle. Keskinäisyyden antama suoja, mikä merkitsee mahdollisuutta korkeaan ikään ja kokemuksen kerryttämiseen, korkeampaan älylliseen kehitysasteeseen ja sosiaalistavien tapojen kasvuun, varmistaa lajien säilymisen, laajentumisen ja jatkuvan kehittymisen. Epäsosiaalistuneet lajit sitä vastoin ovat tuomittuja rappeutumaan.”
Desentralismissa kestävin tulevaisuus
Kropotkin oli vallankumouksellinen sosialisti ja anarkisti, mutta hänet tunnettiin rauhanomaisista ja humaaneista, yhteistyötä korostavista painotuksistaan. Hänen näkökulmansa oli kommunalistinen, yhteisöjen ja yhteisöllisen yhteiskunnan keskeisyyttä korostava. Hänen ihanneyhteiskuntansa rakentui alhaalta ylös. Se koostui paikallisista, yksilönvapauden ja vapaaehtoisuuden perusteella muotoutuneista ja itsenäisesti toimivista yhteisöistä, esimerkiksi kyläyhteisöistä ja osuuskunnista. Ne tekisivät yhteistyötä keskenään federatiivisesti.
Kropotkinille anarkia merkitsi autoritäärisen ja byrokraattisen valtion ja sen valtaa keskittävän keskushallinnon poissaoloa. Hänen mukaansa pelastus löytyy ainoastaan hajauttamisesta, vapaasti käyttäytyvien ja yhteen liittyvien ryhmien spontaanisuudesta ja niiden tuottamasta energiasta. Kyläyhteisöjen ja muiden vapaaehtoisten yhteenliittymien autonomia on yhteiskunnallisen elämän ideaali.
Kropotkin uskoi, että modernien yhteiskuntien suunta oli kohti pieniä, itsenäisiä, hajautettuja ja epäpoliittisia yhteistoiminnallisia yhteisöjä, joissa ihmiset voivat elää omaehtoista elämää ilman johtajien, sotilaiden, pappien ja muiden auktoriteettien käskyvaltaa. Varsin lähellä ihanneyhteiskuntia olivat keskiajan kaupungit, joissa vapauden ja keskinäisen avun periaatteet toteutuivat.
Pilattu vallankumous
Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 jo 75-vuotias Kropotkin pääsi palaamaan kotimaahansa neljän vuosikymmenen maanpaosta. Hänelle tarjottiin opetusministerin paikkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi.
Kropotkinin vallankumouksellinen innostus vaihtui kuitenkin pettymykseksi. ”Tämä hautaa vallankumouksen”, hän totesi. Hänen mielestään bolshevikit olivat näyttäneet, miten vallankumousta ei pidä tehdä. ”Leniniä ei voi verrata mihinkään vallankumoukselliseen hahmoon historiassa. Vallankumouksellisilla on ihanteita, Leninillä ei ole.” Näin kuului eräs Kropotkinin elämään jääneistä lausumista.
Kropotkinille vallankumouksen tuli merkitä vapautumista autoritäärisestä, byrokraattisesta ja keskitetystä hallinnosta, sekä kukoistuksen alkua ihmisten paikallisyhteisöille ja yhteisöllisyydelle. Nyt hän sai käytännössä havaita, että tilanne ei muuttunut kansan kannalta yhtään. Järjestelmän valtaapitävät vain olivat vaihtuneet.
Vapauden yhteisöjen menetetty vapaus
Professori V. Totomianz kuvaa, kuinka Kropotkin elämänsä loppuvaiheissa liittyi kansainväliseen osuustoimintaliikkeeseen ”palavuudella, joka tuntui miltei siltä kuin hän olisi halunnut saada takaisin pitkän ajan menetettyä aikaa tai olisi imenyt itseensä lisää elinvoimaa”.
Vallankumoukseen pettynyt Kropotkin näki osuuskunnat vastavoimana autoritääriselle valtiolle ja valtiososialismille. Hän oli vakuuttunut, että osuuskunnat, nämä ”ei-valtiolliset elämänmuodot”, kasvaisivat massojen joukossa ja muuttaisivat yhteiskunnat vapauden yhteisöiksi.
Kotimaahansa palaamisen jälkeen Kropotkin ei enää elänyt pitkään. Hän kuoli vuonna 1921, mutta ehti surukseen nähdä, kuinka osuuskunnista - vapauden yhteisöistä - tehtiin osia Neuvostoliiton keskitettyyn ja autoritääriseen valtiokoneistoon, mitä hän nimenomaan vastusti.
Kari Inkinen
| Sivun alkuun |