Olin kansakoulussa ensimmäisellä luokalla, kun tämä tapahtui. Olimme rakentaneet Helsingin Pohjois-Haagaan puistoon koijan. Me rakensimme sen sodanaikaiseen ilmatorjuntabunkkeriin, niin muistelen.

Meitä oli 4–5 poikaa ja johtajanamme oli Kari, joka oli muita muutaman vuoden vanhempi. Kuulimme joskus vanhempiemme kutsuvan häntä pikku-Kariksi, koska hän oli ikäisiään pienikokoisempi, mutta meidän keskuudessamme hän oli normaalin pituinen.

Joku oli tuonut kotoaan isän pakkilaatikosta puolentoista tuuman nauloja ja toinen pieniä laudanpätkiä. Muistan, kun naulat lyhyytensä takia eivät pitäneet lautaa puussa kiinni, vaan puuhun naulattujen tikkaiden oli toimittava vain rekvisiittana. Se harmitti. Lisäksi kaikki naulat menivät ensimmäiseen askelmaan.

Kehitimme myös salakielen joka perustui numeroiden ja kirjaimien korvaamiseen toisillaan hiukan hämäävästi. Järjestelmä oli vain niin hankala, ettei sitä pystynyt lainkaan käyttämään. Tarpeellinen, mutta käyttökelvoton, kuten monet komiteamietinnöt, joissa on liian monta kokkia.

Kaikki perustui siihen, että salainen koijamme oli suuri salaisuus. Jokaista vannotettiin moneen kertaan olemaan mainitsematta siitä kenellekään. Kaikki vannoivat kautta kiven ja kannon.

Olin siis koijasta innoissani. Kävimme siellä päivittäin ja pidimme istuntojamme ja pelasimme jopa pokeria. Kari tietysti opetti, ja me muut opimme. Kari oli ilmeisen ovela, sillä hän johdatteli meidät hankkimaan uhkapelin vaatimia panoksia. Minäkin pönttöaivo vein kerran isän Mount Blanc -merkkisen kultakärkisen säiliömustekynän ja hävisin tietysti. Enhän erottanut ässähaita värisuorasta. Nykyään kyllä, mutta ei ole tuottanut tulosta sekään.

Omat tyttäret astelevat samoja polkuja ja pelaavat Ruotsin laivoilla automaateissa isin markat ihan loppuun. Kynä saatiin vanhempien huomattua kyllä takaisin, mutta Silja Linelle en ole kehdannut mennä saataviani perimään.

Niinpä sitten kävi kerran niin, että vannottu vala unohtui ja koijan salaisuus lipsahti minulta väärässä yhteydessä. Tieto levisi niin kuin vain miehiä kiinnostava salaisuus voi levitä. Luottamuksella suusta suuhun jokainen omat varmat taustatietonsa lisäten. Ehkä tässä suhteessa olemme naistemme kaltaisia. Vai oliko se päinvastoin.

Muistan hyvin, mitä tästä seurasi. Yhtä hyvin kuin ensimmäisen hitaan tanssini erään neitosen "kaa" – ja mitä siitä taas seurasi.

Seisoin välitunnilla aamupäivällä pukkitappelua varten rakennetulla puisella puomilla, joita ainakin 40 vuotta sitten oli vielä koulujen pihoilla. Näin, kuinka pikku-Kari käveli määrätietoisena Tolarin kansakoulun portista sisään ja suoraan minun luokseni.

En tajunnut mistä oli kysymys, koska en edes muistanut hölöttäneeni koko salaisuudesta, jonka jo kaikki tiesivät. Kaikki tapahtui nopeasti. Kari siirsi painonsa oikean jalan varaan koukistaen sitä polvesta, vei nyrkkinsä taakse ja kumautti minua vasempaan poskeen ja marssi pois mafiatyyliin.

Minä jäin hölmönä seisomaan. Hetken kuluttua kaverit kertoivat, että tilanne oli jollain tavalla järjestetty. Kari oli selvittänyt välitunnin ajankohdan, ja itse asiassa suuri osa kavereista tiesi, mitä tuleman piti. Petturille ansionsa mukaan ja vähän niin kuin varoitukseksi muille.

Seisoin siinä "tippa linssissä" ja tajusin, mitä oli tapahtunut. En ollut enää koijaporukassa, ja kun Karin toimintamalleja mietin, ei se oikein mielenkiintoiselta enää tuntunutkaan.

Myöhemmin kotona selvitettiin turvonnutta poskea ja ymmärsin, että isä kävi asian selvittämässä. Tuskin paljon erehdyn, jos sanon että tiettyyn mafiatyyliin hänkin. Sen verran pippuria oli häntä tehtäessä ripoteltu mukaan. En tiedä tänä päivänä, mitä tapahtui, mutta Kari kiersi minut sen jälkeen.

Tuo tapahtuma kävi varmasti hyvästä opista tulevaisuutta ajatellen. Luottamus ja vaitiolokyky ovat tämänhetkisen työni kulmakiviä. Olisikin kiusallista, jos joku ulkopuolinen saisi tietää potilaani koijahankkeesta. Voisin vaikka saada uudelleen kiukkuisesta oikeasta.