Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

marraskuu.gif (2488 bytes)

Istuta idea itämään

Kristiina Hurmerinta ja Juhani Hult kotimaisemissaan KonnevedelläNäyttelijä Kristiina Hurmerinta puhuu palavasti suomalaisen ruokakulttuurin puolesta, tekee ateriasta arvokkaan ja nousee vaikka saarnastuoliin maaseudun asialle.

Professori Juhani Hult tietää, että juuri niin kuuluukin tehdä. Uutta ideaa pitää lennättää, jotta se saa ilmaa siipiinsä.

Mikä sai vaasalaisen näyttelijän ryhtymään maalaiseksi?

"En edes tiennyt olevani maalainen. Piti asua kolme vuotta Ranskan maaseudulla, että ymmärsin sen. Olin asunut yli 20 vuotta kaupungissa, ja luulin olevani ihan sujuva kunnon kaupunkilainen. Ranskassa kiinnostuin lähellä tuotetusta ruuasta ja maaseudun asioista. Tiesin, että minun paikkani on maalla", Kristiina Hurmerinta selvittää.

Tämä seuraava ohje on tarkoitettu niille, jotka haaveilevat maalle muutosta: "Pitää tehdä ensin 20 vuotta teatteria, sitten voi muuttaa maalle." Virkkeestä on vitsiä vain osa. Kristiina tarkoittaa, että niin näyttelijän kuin viljelijänkin pitää irrottautua luutuneista asenteistaan – omaksi parhaakseen.

"On olemassa sellaista fakki-ajattelua, että näyttelijät ja muut, viljelijät ja muut – meillä ei ole mitään yhteistä. Kuitenkin meidän pitäisi löytää yllättäviä yhdistelmiä, koska erilaisuuden kohtaamisesta syntyy aina uutta."

Maaseudun kehittämisen merkeissä Kristiina ja professori Juhani Hult tapasivatkin ensi kerran kolmisen vuotta sitten. Heidän nykyisessä kotikunnassaan Konnevedellä pidettiin aiheesta paneelia, jossa Kristiina oli mukana. Huomattiin, että oltiin samalla asialla kahdelta kantilta. Toinen oli tutkinut maaseudun kehittämisstrategioita Pohjois-Karjalassa, toinen vetänyt Pohjanmaalla kehittämishanketta.

Yhteinen asia yhdisti ihmisetkin. Nyt he asuvat Keski-Suomessa Konnevedellä, maaseudulla. Tuntematon paikka ei ole kummallekaan, Juhanin synnyinkoti on siellä ja Kristiinan vanhemmat pitivät ennen kauppaa kirkonkylällä.

Uusia työtapoja oli pakko löytää

Näyttelijän kiinnostus maaseutuun juontaa juurensa yhteisiin lama-ajan kokemuksiin. 1990-luvun alussa teatterissa käytiin läpi samanlaista kautta kuin maatiloilla ja yrityksissä. Rahahanat menivät tukkoon, kunnat eivät enää ostaneet esityksiä eli oli pakko löytää uusia työtapoja.

"Johdin Vaasassa teatteria vuodesta 1976. Esityksiä oli ja kaikki meni ihan hyvin. Yhtäkkiä mitkään kanavat eivät enää toimineetkaan. Me olimme jo tottuneet juoksemaan itse kokoon kolmanneksen tarvittavista rahoista, mutta kaupunginteattereilla muutos oli paljon suurempi."

"Joka tapauksessa teatterimme oli menestyksekäs. Kairossa voitettiin 1991 kokeellisen teatterin festivaalit ja saatiin kriitikoitten palkinto parhaasta esityksestä. Kierrettiin maailmaa, murrettiin kieli- ja kulttuurimuureja. Arabinaiset taputtivat kätensä kipeiksi."

Sitten tultiin Pohjanmaalle. Täällä ei ymmärrettykään sitä teatteria, ajateltiin että se on jotakin symbolista eikä kuulu meille. Teatterinjohtaja ihmetteli, miksi esitys menee kaupaksi Etelä-Amerikassa, mutta ei Etelä-Pohjanmaalla. Mutta raha oli kuitenkin haettava sieltä mistä sen sai, vaikka valtameren takaa.

"En halunnut käydä töissä niin pitkän matkan päässä. Sanoin, että antakaa minulle yksi kunta. Haluan tietää, mitä on pohjalainen todellisuus, mitä ihmiset ajattelevat, mistä he haaveilevat, millaisia unia he näkevät. Älytöntä, että meillä oli menestystä maailmalla mutta ei löytynyt keinoja puhutella oman alueen ihmisiä."

Kristiina sai kuntansa, itse asiassa kahdeksan: Lappajärven, Evijärven, Kauhavan, Ylihärmän, Alahärmän, Kortesjärven, Lapuan ja Vimpelin. Alkoi hanke nimeltään Tunne itsesi Pohjanmaa.

"En minä alussa ymmärtänyt, että teatterin ja maaseudun ongelmat voivat olla hyvin samankaltaisia. Kokosin kansainvälisen teatteriryhmän, jonka kanssa kohdattiin kolmen vuoden aikana tuhansia ihmisiä. Me ei menty sinne ratkomaan maatalouden ongelmia tai neuvomaan, miten tehdään näyttävä sisääntulo sikalanovelta. Halusimme opettaa ihmisiä tuntemaan itsensä, löytämään voimavaransa ja käyttämään niitä. Se oli rohkaisua rajojen rikkomiseen."

"Alahärmäläisisäntä sanoi, että nyt se tulee taas hinguttamaan meitä. Sitä se olikin, hinguttiin elämää. Etelä-Pohjanmaalla työn arvostus on niin suurta, ettei siellä ole mies eikä mikään ellei ole kahta työtä. Laman aikana saattoivat mennä molemmat."

Uutta ideaa ei voi tuoda

Kannustaessaan pohjalaisia luovuuteen, Kristiina alkoi miettiä, missä määrin hän on itse valmis rikkomaan rajoja omassa työssään. Voisiko kolmen vuoden kokemuksista järjestää esityksen? Pohdiskelusta syntyi Pohjalaiset pidot, kunnianosoitus suomalaiselle ruualle ja sen tekijöille.

"Pitojen jälkeen en ole päässyt eroon maaseudusta enkä ruuasta. Jään varmaankin aikakirjoihin lähiruuan puolestapuhujana eikä kukaan muista, että oikeasti se olikin näyttelijä", Kristiina nauraa.

Pitoja ovat seuranneet monet ruuan ja maaseudun ympärille järjestetyt esitykset, tapahtumat, seminaarit ja kyläjuhlat. Leivän kunnioituksesta on ihan oikeasti saarnattu myös Hankasalmen kirkossa.

Juhani Hult sanoo, että maaseudun kehittäminen kompastuu usein innostajan puuttumiseen. Ideoita löytyy helpommin, mutta niiden toteuttamiseen tarvitaan uskallusta. Joensuun yliopistossa tekemässään tutkimuksessa hän on tullut siihen tulokseen, ettei maaseutua kehitetä pelkästään hallinnon päätöksillä tai viranomaisohjeilla. Tuloksia saadaan silloin, kun ajatus syntyy ihmisissä itsessään ja heillä on riittävä tarve uudistua.

"Idea syntyy korvien välissä, ei niiden välillä. Kehittämisajatusta ei voi tuoda, se on kyläläisten keksittävä. Keskeistä on silti vuorovaikutus, eri lailla pätevien ihmisten yhteistoiminta."

Toteuttamistapoja on Hultin mielestä yhtä paljon kuin hankkeitakin. Monesti vaikeutena on sekä isoissa että pienissä yrityksissä sisäinen vastus. Organisaatiosta löytyy lähes poikkeuksetta jokin voima, joka pistää hanttiin.

"Muutosten vastustaminen on merkki siitä, että halutaan pysyä turvalliseksi koetussa tavassa toimia. Vastuksella on myös taipumus levitä kuin kulovalkea, oli kysymyksessä sitten kunta, kylä, yritys tai muu organisaatio. Jos se voima pystyttäisiin ohjaamaan kehittämiseen, saataisiin ihmeitä aikaan."

Kristiina lisää: "Kysymys on siitä, että ihminen pärjää juuri sen verran kuin sietää muutosta. Se on joustavuutta, jota pitää rakentaa ensimmäiseksi omaan nuppiin. Lisäksi tarvitaan luovuutta ja rohkeutta ryhtyä toimeen."

Juhani Hultin mielestä kehittämistyössä ei kannatta perustaa suuriin yhteisöihin. Liikkeelle lähtö on aina helpompaa pienissä yksiköissä. Niissä riskitkin ovat silloin pienemmät.

"Suomessa puhutaan edelleen suurista, nykyläänien kokoisista kehittämisyksiköistä. Meille sopivan kokoisia ovat maakunta, talousalue, kunta tai kylä. EU korostaa tästä syystä maakuntien itsehallintoa. Yritystoimintakin on osaksi mitoitukseltaan maakunnallista."

"Yritysten toimintakuviot eivät kuitenkaan rakennu minkäänlaisen hallinnollisen jaotuksen mukaisesti. Sen määräävät asiakkaat, alihankkijat ja muut seikat, joissa ollaan keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Nämä yrityksen verkottumisen periaatteet on monesti opeteltava uudelleen."

Luomuruoka tulee vielä

Syömisestä puhuttaessa tästä seurasta löytyy kaksi innokasta luomu- ja lähiruuan sanansaattajaa. He uskovat luomulla olevan on tulevaisuutta sekä maaseudun yritystoiminnassa että ihmisten terveyden kannalta.

"Minä olen siitä hyvä esimerkki", Juhani innostuu. "Kun ryhdyin syömään luomukasvisruokaa, hankala psoriasis pysyy kurissa."

"Suomalaiset ovat hyvin yliherkkää kansaa. Ruoka-aineiden yhteyttä allergioihin on selvitetty perusteellisesti mutta, onko tutkittu ruuan lisäaineiden vaikutusta. Uskon, että me emme kärsi elintasosairauksista vaan elintarvikesairauksista. Vaikka lisäainemäärät ovat sallituissa rajoissa, mitä tapahtuu kun niitä syö koko ikänsä."

Professori näkee tässä laajenevat markkinat terveellisen ruuan tuottajille. Kuuluisan irlantilaisen maantieteilijän mukaan eurooppalaisten on terveytensä takia pakko siirtyä luomuruokaan. Suomalaisten olisi kiirehdittävä markkinoille, ennen kuin muut valtaavat ne kokonaan. Yrteille, esimerkiksi luomupersiljalle ja –tillille, on Juhani Hultin mukaan laajat markkinat.

"Luomuruuan hinnoittelu on nykyisellään järjetöntä. Siitä pitäisi saada arvoaan vastaava hinta. Laatutuotteen kuuluu erottua markkinoilla selvästi perusruokaa kalliimpana. Luomun tuotantokustannukset ovat suuremmat, mutta meillä on pyrkimyksenä saada sitä mahdollisimman halvalla. Kuitenkin myös niiden joukko kasvaa, joiden on pakko ostaa terveellisintä ruokaa hinnasta piittaamatta", Juhani Hult tähdentää. Hän ehdottaa, että tuottajat ja kuluttajat laatisivat yhteisen elintarvikkeiden laatuluokituksen.

Kristiina Hurmerinta kammoksuu suomalaisten suhtautumista ruokaan. Sillä ei tunnu olevan muuta arvoa kuin mahdollisimman halpa hinta. Pelottavin ajatus on, että joskus huomataan ettei täällä kannata tuottaa ruokaa lainkaan ja Eurooppa työntää tänne roskaruokansa. Suomesta tulee näin elintarvikekaupan siirtomaa.

"Kaupan hyllyt ovat täynnä hollantilaisia vihanneksia, unkarilaisia herneitä ja puolalaisia marjoja. En kuuna päivänä pistäisi suuhuni puolalaista mansikkaa, kun olen nähnyt millaisen teollisuussaasteen keskellä sitä kasvatetaan. Euroopassa aletaan jo tietää, että meille kelpaa kaikki, kunhan se vain on halpaa. Puola voi helposti tuoda tänne mansikoitaan, mutta suomalaista luomumansikkaa ei saada Pariisin hienostokauppojen hyllyille."

Suomessa usein sanotaan, että kauppias hankkii mielellään, kun tietää mitä asiakas haluaa. Ei toimi aina: suuressa kaupunkikaupassa Kristiina ohjattiin valituslaatikolle, kun hän meni kysymään myyjältä ruokatarvikkeista.

"Minä en suostu keskustelemaan laatikoiden kanssa. Joka paikasta täytyy löytyä ihminen, jonka kanssa selvittää asiansa."

Ihmisten kanssa pääsee tekemisiin, kun haluaa syödä lähellä tuotettua ruokaa. "Kannatan ajatusta, että kaiken mitä syömme on oltava nähtävissä kirkontornista. Muuta ei ihminen tarvitse. Kun muutin Konnevedelle, luulin pääseväni paratiisiin. Mutta kaupat tarjosivatkin samoja hollantilaisia vihanneksia kuin muuallakin."

Nyt lähiruokaa alkaa löytyä, perunat ovat kotoisin perunatilalta ja porkkanat porkkanatilalta. Lähikauppa tarjoaa luomutuotteita.

Kotikylälle Kristiina ja Juhani puuhaavat ruokapöytäyhdistystä. Se toimii yksinkertaisesti niin, että viljelijän ja asiakkaan kesken sovitaan että toinen tuottaa ja toinen syö. Tilausten perusteella tuottaja pystyy suunnittelemaan viljelyään ja asiakas saa sitä mitä tahtoo. Näin varmistetaan tuotteiden menekkiä ja kuluttaja tietää, mitä ostaa.

Pikaruokaa omassa seurassa

Kristiina Hurmerinta toivoo siis tarjolle parempaa ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se ei hänen mielestään kuitenkaan riitä syömisen nautintoon. Tarvitaan lisukkeeksi yhdessäolon iloa ja välillä juhlan tuntua.

"Afrikkalainen viisaus sanoo, ettei ihminen voi tulla kylläiseksi jos syö yksin. Meiltä on yhdessä syömisen perinne hiipumassa. Kauppojenkin ikkunat julistavat yksin ja nopeasti syömistä: pizzoja ja hampurilaisia. Ruokailutavatkin ovat unohtumassa."

Kristiina muistelee Ranskan maaseutua, jossa tiet hiljenivät illan tunneiksi, kun perheet kokoontuivat illalliselle. Koko kylä kokoontui kerran vuodessa syömään, eikä tilaisuuteen tarvittu muuta ohjelmaa.

Koti-Suomessa hän on kutsunut pöytään erilaisia kokoonpanoja: kyläläisiä, kokkeja ja päättäjiä. Niissä on asian ohella herätelty eloon kunniakasta ruokailuperinnettä, kohdattu ihmisiä, viihdytetty ja viihdytty.

"Suomalainen ei uskalla nauttia syömisestä. Olen ihan varma, että voimme niin huonosti, kun syömme niin paljon yksin. Ei ruokailu ole vain nälän taittamista, vaan paljon enemmän. Ennen ruokaa arvostettiin, silloin sen edessä hiljennyttiin, kiitettiin."

*Teksti: Teemu Pakarinen
*Sähköposti:


| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |