Pellervo

Veikko Hursti

Kun suomalaiset 1950-luvulla levensivät leipäänsä, huolehti Veikko Hursti sirkushuveista. Sitten viihdemaailma jäi, ja Hursti vie nyt leipää ja Herran sanaa niille, joilla tässä hyvinvoinnin sirkuksessa on nälkä.

Veikko Hursti on väsynyt, eikä ihme. Hän on juuri järjestänyt köyhille itsenäisyyspäivän juhlat. Takana on myös viikkojen työ köyhien joulujuhlan vuoksi. Kontteja on jo pakattu Helsingin Kisahallin tapahtumaa varten: kun koolla ovat ne, joilla ei enää juuri ole menetettävää, jaossa on oltava ruokaa ja vaatteita.

Ehkä asvalttipastoriksi ja pultsareitten apostoliksi nimetty Hursti on vähän väsynyt myös siksi, että julkisuutta on taas riittänyt. Sydäntalvella omatunnot hetkeksi heräävät. Joulukadut kaipaavat tummia sävyjä vastakohdakseen. Nyt julkisuutta on lisännyt tuore sosiaalineuvoksen titteli – asia josta Hursti aiemmin ehti kolmasti kieltäytyä.

Ei Hursti tunnu olevan oikein sinut arvonimen kanssa nytkään. Hänessä on kyllä maakuntamatkailijaa sikäli, että hän näyttää liikkuvan yhtä sujuvasti presidentinlinnassa kuin siltojen allakin, mutta kovin neuvoksen oloinen hän ei tukevissa toppahaalareissaan ole.

Eivät häntä liioin vakuuta puheet siitä, miten neuvokselle saattavat jotkut ovat avautua helpommin: "Ne ovet jotka eivät avaudu itse asian ja Jeesuksen nimen vuoksi, saavat kiinni pysyäkin."

Nyt joulukuisen harmaa iltapäivä on Hurstin tukikohdassa Helsingin Harjutorilla kuitenkin hetkeksi hiljentynyt. Vielä eilen tilat olivat täynnä ruokaa ja vaatteita; tänään Hurstia avustavat sisaret ovat ehtineet siivota, ja vain joku satunnainen kulkija käy oven takana kyselemässä ruoka-apua. Juuri tämän oven takaa uutiskuvat leipäjonoista aikanaan levisivät maailmalle.

Hallitukset vaihtuvat, nousukaudet tulevat ja menevät, mutta pohjalle ja pohjan läpikin pudonneitten kohtalo ei muuksi muutu. Hurstin joulujuhlilla onkin jo nelikymmenvuotinen perinne. Myös käytännön ongelmat tuntuvat pysyviltä.

Kun viimeksi haastattelin Hurstia lähes 20 vuotta sitten, häneltä puuttuivat kunnolliset toimitilat. Ne puuttuvat yhä. Paavo Lipponen niitä vaalien alla lupaili, mutta kai hän unohti asian. Martti Ahtisaari on tukenut toimintaa kuukausittaisella avustuksella omasta palkastaan, ja nyt Hursti, joka ei ole "minkään puolueen orja eikä minkään seurakunnan orja", kuten hän itse luonnehtii, panee toivonsa Esko Ahon menestykseen ja mahdolliseen mittavuuteen.

Hurstilta ilmeisesti puuttuu byrokraatin pilkun muotoinen sielu, sillä avustuksilla hän ei halua pelata:

"Penniäkään en ole pyytänyt raha-automaattiyhdistykseltä. En halua pelata rahojen kanssa. Minä olen vapaaehtoinen työntekijä. En ota tästä palkkaa, koska minulla on eläke jolla elän. En halua puuttua valtion rahoihin; haluan vain että ne antavat toimitilat ja hoitavat vuokrat siltä momentilta miltä tahtovat."

"Mutta minusta tuntuu, että sosiaaliala ei tahdo myöntää, että siellä ei ole tehty työtä niin hyvin, etteikö minun työlleni olisi tarvetta. Jos he antaisivat toimitilat, he samalla joutuisivat sen myöntämään."

Tarpeen suuruuden voi Helsingin osalta tarkistaa jouluaattona Kisahallissa. Tupa on taas täynnä, kun naiset ja miehet kylmästä kokoontuvat hurstiin joulunviettoon, jonka syvin poliittinen sanoma taatusti jälleen kerran kiteytyy käheään karjahdukseen:

"Veka presidentiksi, jumalauta!"

Maahan lyöty mies

Veikko Hursti on seitsemänkymmentä ja risat, tarkkaa ikäänsä hän ei välitä edes kertoa, mutta hän ei kuulu niihin, jotka ovat rakentaneet egolleen pehmeän pesän muistoihin ja menneisyyteen. Monet viisikymmenluvun tapahtumat, joista hän on kertonut kirjassaan Sillä minun oli nälkä, tuntuvat hänestä joulukiireitten keskellä vähän turhilta muistettaviksi.

"En minä tiedä, onko se nyt semmoisen arvoinen. Se on niin pitkäveteinen juttu ettei siinä ole oikeastaan iskuvoimaa", hän nyt kommentoi muuatta joulutapahtumaa raitistumisensa alkuajoilta. Tässä Hursti on väärässä. Kyllä tarinassa iskuvoimaa on, ja samalla se kertoo, miten kadun kansan auttaminen on ollut hänellä verissä alusta asti. Niin se oli hänen isälläänkin, metodistipapilla.

Hurstin joulujuhlien perinne virisi itse asiassa yli 40 vuotta sitten. Raitistunut Hursti oli lähtenyt vaimonsa kanssa AA-ryhmän joulujuhlaan saman tapaisessa tilanteessa kuin ihmiset nyt tulevat Kisahalliin. Rahaa ei ollut, ei edes ratikkaan, ja paljon joulusta taisi pelastua, kun he voittivat juhlien arpajaisissa kalakukon.

Sitten aattoaamuna ovikello soi. Lapset avasivat oven; vanhemmat olivat asioilla. Kun he palasivat, tupa oli täynnä asunnottomia AA:n kavereita, joilla ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Ei heitä uloskaan voinut jouluyöksi laittaa. Sillä porukalla pidettiin joulujuhlat, ja kun tutut saivat kuulla tästä, seuraavana päivänä alkoi tulla ruokalahjoituksia, ja juhlat jatkuivat.

1950-luvulla Hurstit olivat kokeneet kadun elämän itsekin. Oli ollut huonoja aikoja. Oli tullut häätö ja perhe joutunut vuokralautakunnan asuntojonoon. Lapset olivat hetken lastenkodissa. Veikko ja vaimo nukkuivat milloin sukulaisissa, milloin yhteismajoituksissa, pahimmillaan teltassa, rapuissa, kellareissa ja vinteissä. Aivan samoissa paikoissa asutaan yhä.

Parhaimmillaankin 1950-luku Helsingin työläiskaupunginosissa oli vuokrasäännöstelyn ja ahtaan asumisen aikaa. Lahja-vaimo kävi töissä Arabialla, Veikko maalasi tauluja ja mainoskilpiä. Sodan jälkeen ihmiset kaipasivat huvia: 1950-luku oli vilkastuvan viihteenteon aikaa, ja siinä nousussa oli Veikko Hursti taiteellisena ihmisenä voimaperäisesti mukana. Kuvataide oli hänen varsinainen alansa, mutta hän oli tehnyt uraa myös esiintyvänä taiteilijana, laulajana ja sirkusvoimistelijana. Kaikki viihde ei vielä tullut televisiosta, joten nuo ajat olivat Sirkus Sariolankin menestyksen vuosia.

Hursti perusti myös oman ohjelma- ja mainostoimiston ja järjesteli suuria yleisötilaisuuksia, jossa esiintyi sirkusystäviä, voimisteluryhmiä ja tanssiryhmiä. Jotkut ehkä muistavat Madame Luskcan baletin Pariisista ja taikuri Solmu Mäkelän. Kaikki muistavat Tapio Rautavaaran, Niilo Tarvajärven, Jaakko Jahnukaisen, Toivo Kärjen, Olavi Virran. Hursti järjesti Miss Sulosääri -kilpailut Kauppakorkeakoululla, Koomikkokilpailut Kulttuuritalolla, iskelmä- rock- ja kuplettikilpailuja missä milloinkin. Hän maalasi urheilumainoksia ja sirkusmainoksia, ja joulun aikaan olivat vuorossa joulukatukulkueet erään kauppaketjun kanssa.

Ja juuri joulun alla muutamaa vuotta myöhemmin tämä viihdeura katkesi. Koko perhe tuli uskoon yhtä aikaa, ja muutos oli niin ehdoton, että Hursti tarttui puhelimeen ja perui kaikki joulukeikkansa, nuo nyt jumalattomilta tuntuneet laulukiertueet. Hän oli rahaton, laskut olivat maksamatta, ja hän oli myös "loppuun saakka väsynyt. Olin täydellisesti maahan lyöty mies, syntinen perkeleen ja alkoholin pettämä boheemitaiteilija." Näin hän muistelmissaan myöhemmin kirjoitti.

Kutsu kävi Veikolle

Sirkushuvit vaihtuivat leipään ja Herran sanaan. Hurstien uskoontulo sisälsi tehtävän: lähes siltä istumalta he lähtivät Lauttasaaren siltojen alle, nuotioilla talvipakkasessa värjöttelevien nälkäisten miesten luokse ja toivat heitä kotiinsa. Samalla alkoivat ensimmäiset viralliset vaate- ja ruokakeräykset.

"Kutsu oli Veikolle käynyt, ja niin taide jäi, kun oli taivuttava Korkeimman tahtoon", Hursti muistelee nyt noita aikoja.

"Isä ja äiti jo sanoivat, että sinä tulet olemaan se, joka meidän perheestä tähän työhön on valittu. Minä ajattelin, että ei ikinä. Ja siinä se elämäni taistelu oli, kun jouduin taipumaan Jumalan tahtoon, jota en olisi halunnut, en millään. Olin taiteilija. Halusin elää taiteelle, maalata ja veistää kuvia, ja siitä luopuminen oli kipeä asia."

"Mutta ymmärrän, että mun piti käydä se koulu, löytää oma paikkani, ja nyt minä pysyn tässä vaikka kuolisin. Sen koulun takia kestän tämän, enkä muutoin kestäisikään. Kyllä tämä niin rankka homma on ollut, että enemmän näkyvää olisi saanut aikaan kuvanveistossa kuin mitä näkyy näitten ihmisten auttamisessa."

"Mutta silloin oli nuori ja silloin jaksoi puhua ja selittää ja kertoa elämästään ja itsestään. Nyt on tullut jo ikää ja työpaineet ovat kasvaneet, kun kärsiviä ja alkoholismiin sortuneita on yhä enemmän ja nuorempia."

Veikko Hursti tuskin on edes ajatellut joutilaita eläkepäiviä. Hän aloitti omalaatuisen auttamistyönsä yhdessä vaimonsa kanssa ja jatkaa sitä nyt yksin. Vaimo kuoli pari vuotta sitten, ja "silloin kyllä putosin melkein kelkasta. Töitä tosin tein rankimman mukaan, koska hukutin surun ja murheen työntekoon."

Ja työtä riittää. Hurstia pyydetään nykyisin puhumaan pitkin Suomea. 50-luvun nouseva mutta vielä sisäsiittoinen maa on avautunut sekä maailman mahdollisuuksille että suuremmille murheille. Ainakin murheet Hursti näkee aina astuessaan toimipaikastaan ulos vanhoille kotikulmilleen, Helsinginkadulle ja Hämeentielle. Siinä ne vaeltavat, Meidän Herramme murheenkryynit.

Ja ehkä me todella elämme työnjaon yhteiskunnassa niin, että hallitus hoitaa kylläisiä, tai peräti yltäkylläisiä, ja Veikko Hursti hoitaa niitä joilla on nälkä ja jano (Matteus 25:31–46).

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski