Pellervo

Juureton ja kotona kaikkialla

Ritva Simola oli 4-vuotias, kun karjalainen kansa lähti toistamiseen evakkotaipaleelle. Kaikkien evakkoon joutuneiden tavoin Ritvan perhekin sai mukaansa vain välttämättömimmän, koti oli jätettävä Muolaan pitäjään. Se lähteminen ei jäänyt ainoaksi.

Pienen tytön mieleen on jäänyt montakin tapausta matkan varrelta, tässä niistä yksi:

"Meillä oli kaksi hevosta. Toista ohjasti isäni isä, karjalaisittain vaija, toista äitini. Pysähdyimme muutamien muiden kanssa lepäämään ja syöttämään karjaa, äitini oli hyvin väsynyt ja halusi nukkua vähän aikaa. Hän kehotti minua pysymään vieressään. Minua ei nukuttanut yhtään ja kun näin tätini perheen pellolla, lähdin tapaamaan heitä. Muistan miten ihanasti kullerot kukkivat. Poimin niitä kimpun ja pyysin serkkuani saattamaan minut takaisin äidin luo. Serkku oli kuitenkin sitä mieltä, että osaan mennä pienen matkan itsekin. Kuljin harhaan, kuulemma kaksi kilometriä Suomeen päin. Joku mies oli minut löytänyt metsätieltä itkemästä."

Löytäjä meinasi viedä tytön Antrean asemalle, kun ei nimilappuakaan ensi hätään havaittu. Joku onneksi tunnisti Ritvan. "Tunnistaja oli sanonut, että älkää ihmeessä viekö tyttöä mihinkään. Hänen äitinsä on kuullut huhuja miehensä kaatumisesta rintamalla. Jos tyttökin katoaa, nainen ei kestä", Ritva kertoo.

"Nimilappu kyllä oli, mutta se oli jäänyt mekon alle. Sen jälkeen se oli aina päällimmäisenä."

Perhe asettui väliaikaisesti Luopioisiin. Siellä Ritvan äiti sai surulliselle huhupuheelle vahvistuksen: hänestä oli tullut sotaleski.

Taas matkaan

Ritvan äiti oli taitava ompelija, Viipurissa oppinsa saanut. Äiti ja tytär päätyivät Hattulaan, saivat asunnon ja hyvälle ompelijalle riitti työtä Hämeenlinnaa myöten.

"Äitini kiersi kotiompelijana ja oli paljon poissa. Minä vietin pitkiäkin aikoja mummolassa. Se ei tuntunut mitenkään vastenmieliseltä, koska suhde mummoon oli lämmin ja läheinen."

Jälleen muutettiin, kertoman mukaan kylmään mökkiin. Samaan ahtauteen sujuttautuivat myös muutamat sukulaiset. Kuuden nuoren kolhoosissa Ritvan äiti oli vanhin, 27-vuotias. Ja miten paljon noihin vuosiin jo olikaan elämä kiemuroitaan kirjonut.

Ritvan äiti avioitui uudelleen, mutta Hattulaan hän ei tahtonut jäädä. Maalaistalon tyttärenä ja sittemmin Muolaassa emäntänä hän tiesi, mitä nälän keskellä merkitsee omavaraisuus. Ruokaa ei nimittäin kaupungissa ollut, vaikka olisi ollut rahaa millä maksaa. Siinä oli selkeä syy jälleen lähtemiseen. Tähtäimessä oli oma maatila. Ja ennen kaikkea vihdoinkin oma koti. Kesällä 1947 Ritvan perhe asettui Humppilaan.

"Aluksi asuimme Laurilan talossa, oikeammin aitan ylisillä. Huoneessa oli ainoana lämmön lähteenä Högforsin hella: illalla saattoi olla 30 astetta lämmintä ja aamulla viisi. Perheeseemme oli syntynyt vauva, jo senkin vuoksi kylmyys oli hankalaa, mutta se oli äitini mielestä kuitenkin hiukan vapaampaa kuin suoranaisesti toisten nurkissa oleminen."

Ritva kävi Kirkonkulman koulua. Matkaa oli viisi kilometriä. Tyttö taivalsi ensin yksin toista kilometriä ja sitten kaverin kanssa lopun matkaa. Tämän päivän mukavuuksien keskellä on ehkä aivan mahdotonta tajuta tuon matkan vaivalloisuutta, edes teitä ei silloin aurattu.

Vihdoinkin kotiin

Kesä 1948 oli hienoa aikaa, silloin rakennettiin omaa taloa Poittensuolle. Elämä kaartoi siitä eteenpäin täynnä toiveikkuutta. Oli kaksi lehmää, hevonen, possuja, lammas ja kanoja. Oli siis perusturva.

"Vanhempani olivat työteliäitä. Äitini ompeli pientilan emännyyden ohella, isä teki tiiliä ja oli metsätöissä. Talous oli tolallaan.

"Naapureina meillä olivat muun muassa Hyytiäiset ja Jääskeläiset . Ja kun molemmissa perheissä oli paljon lapsia, minulla oli riittävästi leikkitovereita." Hyytiäisen perheen isä on jäänyt Ritvalle mieluisana ihmisenä mieleen: "Matin kainalossa oli hyvä istua, pikku tyttö vaistosi olevansa hyväksytty."

1950-luvulla elämä oli vähän sellaista kuin vanhoista kotimaisista elokuvista näkyy. "Oli hauskaa, kun oli paljon porukkaa. Leikittiin kaikkia vanhoja leikkejä ja kesällä isot pojat rakensivat meille oikein kunnon karjalaisen keinun. Minulla oli kotona omat velvollisuuteni, työt tehtävänä ja pikkuveli hoidettavana. Usein Hyytiäisen lapset tulivat auttamaan, jotta pääsisin pikemmin toisten mukaan."

Lukeminen olisi ollut mieluista, mutta tuohon aikaan sellaista pidettiin ajanhukkana, hyvä ettei peräti syntinä. Mutta koulunkäynti oli toinen juttu. Siitä Ritva piti ja tyttö pistettiinkin oppikouluun.

Se merkitsi lähtöä Forssaan ja siellä kortteerin hankkimista. "Äitini oli avoin ja ihmisten kanssa hyvin toimeentuleva. Hänen suhteillaan asuntoasiatkin järjestyivät."

Ihmeiden aika

"Olin sillä tavoin huolehtivainen, että aina kotiin mennessäni vein jotakin pientä tuliaisiksi sisaruksilleni. Kerran ostin persikoita. Ne eivät olleet kummoisen makuisia, koska olivat ihan raakoja, mutta mistäpä me olisimme voineet tietää, miltä persikan kuuluu maistua", Ritva muistelee.

Mitä muita ihmeellisyyksiä tuolta sodan jälkeiseltä ajalta tytön mieleen jäi?

"Yksi Hyytiäisen lapsista oli Ruotsissa sotalapsena ja sikäläinen perhe lähetti joulupaketteja Suomeen. Kyläillessäni naapurissa sain minäkin osani aarteista: kaksi luumua. Ne olivat elämäni ensimmäiset, ja ai että, miten makeita ne olivat!"

"Rippikoulun käytyäni sain polkupyörän, se oli hienoa. Ja keskikoulun viimeisellä luokalla pääsin ulkomaille. Muutaman tytön kanssa olimme laivamatkalla Tukholmassa. Se oli yhtä suurta ihmettä kaikki: kaupunki valtavine tulppaani-istutuksineen ja ihmisetkin hienommin pukeutuneita kuin sodan jälkeisessä Suomessa."

Ritva palaa muisteluissaan takaisin arkeen. Ihmiset elivät sittenkin terveellistä elämää, vaikka se nykynäkökulmasta saattaa vaikuttaa vaatimattomalta. Ruoka oli yksinkertaista ja puhdasta. Herkuiksi luokiteltiin porkkanaraaste tai raaputettu lanttu. Ritvan äiti oli tomera talousihminen. Perheen vitamiinit hän varmisti hapankaalilla ja puolukoilla. Työtä opetettiin tekemään, vastuuta annettiin paljonkin. Ja mihin se johti: terveeseen itsenäistymiseen nuorella iällä.

"En sure tippaakaan niitä hankalia koulumatkoja. Siinä tuli liikuntaa ja luusto sai vahvuutta", Ritva sanoo.

Ura ja sen loppu

Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Ritva meni naimisiin ja piakkoin hän muutti perheineen Helsinkiin. Jo 23-vuotiaana hän oli kahden lapsen äiti. Perheeseen hankittiin kotiapua, kun Ritva meni pankkiin töihin. Hän ehti tehdä erittäin vastuullisen ja näyttävän uran Työväen Säästöpankissa. Kunnes eräänä päivä pankki meni myyntiin, ja se surullinen, sotkuinen tarinahan on Suomen kansalle tuttu.

Monen muun tavoin Ritva Simola jäi työttömäksi, mutta ei taidottomaksi. Hän perusti välittömästi entisen esimiehensä ja muutaman työtoverinsa kera tukikohdan entisille pankkilaisille, ryhtyi vetämään atk-kursseja ja muuta ajantasalla pitävää koulutusta, sillä suurinta murhetta hän kantoi entisistä alaisistaan. Herkälle, myötäelämiseen kykenevälle ihmiselle pankin alamäki oli raskasta.

"Se oli niin surullista, niin koskettavaa. En ollut koskaan kirjoittanut runoja, mutta niiden paineenalaisten päivien aikana syntyi seitsemän tuntoja kuvaavaa runoa."

Sielun rauha

Ritva Simola on pitkään harrastanut joogaa. Siitä löytyi tämän vuosikymmenen puolivälissä uusi ammatti, oikeastaan elämäntehtävä.

"Olen jooganohjaaja. Kursseillani käy suunnilleen sata työttömäksi jäänyttä ihmistä."

Työ on palkatonta, mutta Ritvalla onkin oma näkemyksensä asiasta: "Haluan tehdä näin ikään kuin yhteiskuntapalveluksena."

Jokin kummallinen, kiehtova piirre Ritvassa saa kuulijan melkein lumoutumaan. Onko se jooganohjaajan taitavuutta vai mitä? Ainakaan se ei ole sitä, mitä karjalaisista ja ilon pintaan nostamisesta märkänevän sydämen kustannuksella sanotaan. Kenties se on ihmisen elämänkokemus ja jonkinlainen rauha levottoman maailman keskellä.

"Olen tyytyväinen elämääni, mutta jollakin tavalla olen ainiaaksi juureton – ja kotona missä vain."

Teksti: Kaisu Räsänen
Sähköposti: kaisu.rasanen@pellervo.fi