Lääkäri taistelee luonnonvoimia vastaan
Olin perheen kanssa mökillä ja jo edellisellä kerralla olimme huomanneet, että meillä on hyyryläinen. Tai oikeastaan se on väärä ilmaus, sillä se ei maksanut vuokraa, vaan me maksoimme sille tai niille, sillä ei/eiväthän se/ne ole koskaan paikalla, kun saavumme. Ne käyttivät surutta talvivarastojamme ja minusta tuntui siis, että me olimme vuokralla niille.
Joka tapauksessa kaikki paikat olivat täynnä 3-4 millimetrin pituisia mustia kuivia toukkamaisia jätöksiä ja sen lisäksi kaikki mahdollinen irti lähtevä pehmeä aines, riippumatta materiaalista, oli tutkittu tarkkaan ja jälki oli sen näköistä.
Jätöksiä oli tiskialtaan alla komeroissa, pöydillä, tuoleilla, nurkissa, sänkyjen alla, vuodevaatteissa ja niin edelleen. Jopa minua, maailman ymmärtäväisintä ihmistä, tämä paheksutti. Jotain oli tehtävä.
Niin eläinrakas en edes minä ole. Hiiteen eläintensuojelijat ja muut hihhulit.
Hiirenloukut tuntuivat aluksi hyvältä ajatukselta, mutta koska tässä vaiheessa työelämän asettamia paineita pääsimme käymään mökillä kerran kuukaudessa oli mietittävä jotain muuta ratkaisua.
Pidämme nimittäin talon lämpimänä ympäri vuoden ja kuollut hiiri loukussa kuukauden ajan kypsyy tavalla, jonka seurauksia tuuletellaan kauan.
Jotain oli kuitenkin tehtävä. Kävimme läpi mökin kaikki lokoset. Tiesimme, että edellisen vuoden remontin jäljiltä vaihtoehdot hiirten kannalta olivat vähissä ja lopulta löysimmekin reiän, jota teknisissä laitteissa kutsutaan nykyään nimellä "input".
Se sijaitsi tiskialtaan alla lattiassa siinä kohtaa missä viemäriputki ja vesijohdot tulevat lattiasta läpi. Meillä oli tehty lattiaremontti edellisenä vuonna ja kyseinen kohta oli jäänyt reunoistaan väljäksi. Ja hiirihän ei kovin paljon tilaa tarvitse.
Paikka oli varsin ahdas työskennellä. Johtojen, tiskiallaskiinnitysten ja viemäröinnin takia kaapistoa oli ilman putkimiestä hankala siirtää ja minun oli työskenneltävä käsivarren mitan päässä olevan kohteen kanssa selälläni maaten toisella kädellä tunnustellen 15 cm korkeassa tilassa.
Löysin LVI-teippiä ja päätin peittää sillä avoimet lokoset. Voitte kuvitella, että ähellys on melkoinen, kun 100-kiloinen mies näpertää käsikopelolla kohtuuttoman hankalassa asennossa kohdetta, josta näkee vain kolmasosan. Tilannetta kärjistää luonnollisesti vaimon säestys ja ohjeet ja kaikki muu sellainen, joka sisältää omalääkärin luonneviat, geenivirheet, kasvatuksen, vanhempien puutteet sekä muut mahdolliset työskentelymoraaliin liittyvät seikat.
Avioliittoon näyttääkin oleellisesti liittyvän vaimon mahdollisuus liikkua turvallisesti miehen sielunelämän mustilla reuna-alueilla aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja miehen velvollisuus on kestää tämä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan, kuten ystäväni Sinuhe loihe lausumaan aika ajoin egyptiläisenä sivuillaan.
Niinpä niin. LVI-teippi, kuten miehet tietävät, on hyvin tarttuvaa luonteeltaan. Jos se esimerkiksi menee vahingossa kaksinkerroin on turha yrittää sitä sumaa enää selvittää, vaan on repäistävä uusi pala ja yritettävä uudelleen. Opinkin nopeasti, noin neljässä tunnissa, että näin käy yksikätisenä jokseenkin joka toisen palan kohdalla.
Sain urakan kuitenkin valmiiksi ja palasimme taas kaupunkiin stressaantumaan muista syistä.
Kuukauden kuluttua palasimme todetaksemme, että LVI-teippi on hiirelle lähinnä vitsi. Niinpä ostin rautakaupasta pikkupatruunan polyuretaanivaahtoa ja täydensin kohdetta tällä käsittelyllä. Input alkoi muistuttaa modernia tilataideteosta.
Kuukauden kuluttua aivojeni viimeisimmätkin hermosolut hapsuuntuivat murtumisrajoille todettuani hiiriperkeleiden pilkkaavan nykyaikaista teknologiaakin. Ohimosuonet pikkusormen vahvuisina marssin kyläkaupan rautapuolelle ja ostin teräsverkkoa, josta voisi valmistaa vaikka tomusokerisiivilän.
Voitte sielunne silmin kuvitella kun input sai viimeisen voitelun teräsverkon muodossa. Joka ainoa neulan mentävä reikäkin tukittiin polyuretaanilla ja LVI-teipillä tavalla joka herättää kunnioitustamaailman patoasiantuntijoissakin. Kyseinen kohta on onneksi silmiltä piilossa, sillä se muistuttaa miljoonabunkkeria niiltä ajoilta, jolloin siitä eivät tulleet läpi minkään valtakunnan ristiretkeläiset. Ja jos tulevat niin minä olen valmis. Haulikko kädessä.
Teksti: Leif Lindberg
| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute
| www.pellervo.fi |