Maan rakentajat

Kun nuoripari Perämaa, Alma ja Niilo, ryhtyi 1940-luvun lopulla rakentamaan kotia sodan runtelemaan Suomeen, talo piti pystyttää hirrestä. Nauloja ei kerta kaikkiaan ollut saatavana. Puuttuvat rakennustarpeet korvasi valtava innostus ja kiire, suunta oli ylöspäin, kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Yli 50 vuotta myöhemmin talo on edelleen Alma ja Niilo Perämaan koti Lapinlahdella. Naapurit samalla peltoaukealla rakensivat uutta elämää 1940- ja 1950-luvulla yhtälailla toiveikkaina, vaikka lähtökohdat eivät kenelläkään olleet kaksiset; kylmät tilat raivattiin metsään.

"Suomen hyvinvointi lähti nousemaan kurjasta alusta. Silloin auttoi tieto, että parempaa on tulossa, kun aikansa jaksaa", Niilo Perämaa kertoo.

Millaisessa maisemassa yhteistä taivalta päästiin aloittamaan? Mitä Suomen valtiolla oli tarjottavana siirtolaispojan ja lapinlahtelaisen tytön elämän eväiksi?

"Tässä oli pelkkiä kantoläjiä. Metsä oli hakattu ja juurakot työnnetty katerpillarilla suuriin kasoihin."

Yhteiskunta oli auttanut näitä uudisraivaajia sen verran, että teetti järeillä koneilla alkutyöt. Katerpillarin jäljiltä paistoi paljas savikko, johon peltoa piti ryhtyä tekemään.

Nykyihmisen silmin näkymä tuntuisi lohduttomalta, mutta tuona aikana se oli merkki paremmasta. Asutus- ja rintamamiestiloilla oli pula rahasta, tavarasta ja ajasta. Motivaation puutteesta ei kärsitty.

"Kiertämisestä sai tarpeekseen sotien aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Jokainen toivoi vihdoin pysähtymispaikkaa, kotia. Koti oli kullan kallis silloin ja on sitä vieläkin", Niilo Perämaa sanoo.

Hänen lapsuudenkotinsa jäi Salmin pitäjän Miinalan kylään, ja heidän perheelleen osoitettiin asutustila Pohjois-Savosta Lapinlahdelta.

Sotien jälkeistä Suomea rakennettaessa luotettiin maahan ja maanviljelykseen. Valtio lunasti maata yhteisöiltä, yrityksiltä sekä yksityisiltä ja luovutti asutustiloiksi Karjalan siirtolaisille sekä rintamamiestiloiksi sodassa olleille ja kaatuneiden perheille.

Usein puhutaan, että maatilat saatiin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä valtion velalla ne pääasiassa rakennettiin. Siirtolaisille myönnettiin tosin korvaus menetetystä omaisuudesta. Siitä valtaosa pidätettiin tilan kauppahintana ja loput annettiin valtion obligaatioina.

Kalle Heikkinen toimi jälleenrakennuksen vuosina ensin Kymi-yhtiössä ja myöhemmin Lapinlahden metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana. Hän on varmasti käynyt jokaisella Lapinlahden asutus- ja rintamamiestilalla.

"Innostus rakentamiseen oli suurta. Sodasta oli selvitty, säilytetty itsenäisyys ja olot olivat vakiintumassa. Ihmiset ryhtyivät sellaiseen ponnistukseen, johon tuskin löytyisi nykyaikana tekijöitä."

Asutus- ja rintamamiestilat luovutettiin uusille omistajille hallintasopimuksella, ja pisin maksuaika oli 20 vuotta. Heikkinen kertoo, että lähtökohdat olivat ankarat useimmilla uusilla tilallisilla. Kaikki liikenevät varat menivät rakentamiseen, ja valtio valvoi tarkasti vähäistäkin rahankäyttöä.

"Varsinkin rintamamiestiloilla oli todella vaikeaa, koska näillä ei ollut käytössään menetetystä omaisuudesta saatuja korvauksia. Elintarvikkeet olivat kortilla, verot tuloihin nähden ankarat eikä pankeista saanut pitkäaikaisia lainoja."

Erona tähän aikaan on, ettei silloin ruikutettu edes sotakorvauksista. On laskettu, että sotakorvaukset ovat nykyrahassa 17 miljardia markkaa, kolmannes 50 miljardin pankkitukituhlauksesta. Jälleenrakennuksen vuosina se oli valtava summa, vaikka teollisuus sen ansiosta piristyikin.

Suuria unelmia eivät esimerkiksi Niilo ja Alma Perämaa sano noina aikoina viljelleensä. "Se oli sitä aikaa, oli elettävä sen mukaan", Alma virkkaa. Ihmiset olivat tyytyväisiä, kun saivat katon päälleen, ruokaa suuhunsa ja vaatetta lämpimikseen.

Suomen jälleenrakentajat tiesivät, mihin paremman elämän perusta pohjautui – maahan. Pieni, muttei merkityksetön tapaus Perämaan asutustilalla kertokoon tuon ajan arvoista:

Alma muistaa halunneensa alkuvuosina vähän koristella uuden kodin pihapiiriä. Hän meni juurakkokasoille, karisteli niistä multaa ja ryhtyi laittamaan kukkapenkkiä. Ukki piti sitä tuhlauksena ja torui nuorikkoa: "Kyllä nyt varmaan Alman taikina sakenoo." Niin arvokasta tavaraa kuin multaa ei sopinut haaskata kukkapenkkiin, jokainen kourallinen olisi pitänyt jättää pellon rakennusaineeksi.

Peltojen saaminen kasvukuntoon ja karjan lisääminen olivat Kalle Heikkisen mukaan uudistilojen työssä ensimmäisellä sijalla. Metsään ei vielä 1950-luvulla kiinnitetty yhtä paljon huomiota. Puunmyyntiin ei ollut suuria mahdollisuuksiakaan, sillä valtio valvoi tiukasti, mitä metsässä tehtiin.

"Puukaupat olivat pieniä ja hakkuu tuli luonnottoman kalliiksi. Yksityismetsälaki määräsi, että puuta sai myydä vain vuotuisen kasvun verran, vaikka myytävää olisi ollut enemmänkin. Tilallisille tuli tappioita, kun vanhoja hakkuukypsiä kuusikoita ei saanut muuttaa rahaksi."

Silloinen metsänhoitolautakunta valvoi puukauppaa. Jos havaittiin, että kirvestä on käytetty liikaa, langetettiin hakkuukielto.

"Yli satavuotiasta järeää kuusikkoa saatettiin hakata harventamalla, mikä ei ole nykyoppien mukaan ollenkaan järkevää. Puunmyyntirajoitukset olivat kuitenkin niin ankarat, ettei järkeä voinut käyttää vaikka olisi ollut kuinka viisas."

Rajoitukset eivät loppuneet vielä tähän. Jos puunmyyjällä oli velkaa valtiolle, hänelle annettiin suosiolla vain hakkuutulot. Kantoraha piti tallettaa pankkiin. Sitä sai nostaa, kun antoi selvityksen rahan käytöstä rakentamiseen tai peltojen kunnostukseen.

Niilo Perämaan mukaan byrokratian kanssa tuli toimeen, kun sen kanssa oppi elämään. "Rajoituksilla haluttiin kai jarruttaa, ettei rahankäyttö ryöstäydy käsistä."

Suurempaa iloa metsästä koitui asutus- ja rintamamiestiloille 1950-luvun lopulla, kun Korean konjunktuurit nostivat puun hintaa. Noususuhdanne nosti puun nopeasti arvoonsa: kilo puuta maksoi yhtä paljon kuin kilo leipää. Arvokkainta oli kuusikuitu.

"Paita oli märkä, oli kesä tai talvi", Niilo Perämaa kertoo. Tärkein muisto ajasta on ankara työnteko. Hän hankki lisätuloja rakennuksilla jo 1940 ja 1950-luvulla ja jatkoi rakentamista eläkkeelle asti. Uutteralta talo valmistuu nopeastikin, mutta metsän muuttaminen pelloksi on toinen juttu.

"15 vuotta siinä menee. Ensimmäisinä vuosina tila ei tuottanut yhtään mitään, rehua riitti hädin tuskin yhdelle lehmälle."

Sotien jälkeen työt tehtiin hevosella ja pokasahalla. Ensimmäisiä helpotuksia maatiloille alkoi tulla, kun Suomea oli rakennettu kymmenkunta vuotta. Vuosikymmen oli vaihtumassa 1960-luvuksi, kun traktori ja moottorisaha mullistivat työn sekä pellolla että metsässä.

"Päästiin korjaamaan elintasoa. Siihen asti elämä oli taistelua leivästä", Niilo Perämaa kertoo.

1960-luvulla talot oli saatu valmiiksi, pellot raivattua ja velat maksettua. Vuosikymmenen alussa annettiin rintamamiestilallisten loput velat anteeksi. Suomen piti olla valmiiksi rakennettu ja sodan jäljet korjattu. Alkoikin uusi puhuri, joka vei mennessään väkeä kaupunkeihin ja Ruotsiin, ensimmäiset asutus- ja rintamamiestilat alkoivat tyhjentyä.

Välillä tuuli tyyntyi, mutta jälleen puhaltaa.

Teksti: Teemu Pakarinen

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |