Laittamattomasti sanottu. Ja päinvastoin, kun ei ole sitä ensimmäistäkään. Eli kun kummallakaan ei ole toiselle antaa yhtään ajatusta, niin kummallakin on kaksinverroin tyhjempi olo. Suunnilleen samanlainen olo kuin minulla nyt.

Olotilan kehittyminen sai alkunsa tapaninpäivän jälkeisenä keskiviikkona. Olin ottanut vastaan toisen potilaani, jolle minun piti kirjoittaa kuntoutuslähete. Käännähdin kysyttyäni jotain tähdellistä innokkaana kohti kirjoituskonetta, kun tunsin selässäni samanlaisen tunteen, kuin potilaani olivat kuvaneet satoja kertoja. Kuin olisi kuumalla puukolla isketty.

Jollen olisi istunut tuolilla olisin tippunut polvilleni. Kokosin itseäni todennäköisesti jääkarhun värisenä puolisen minuuttia, ennen kuin kykenin selvittämään potilaalleni mistä oli kysymys. Hänen mielestään näytti siltä, että parasta olisi vaihtaa minun nimeni kuntoutusanomukseen hänen sijastaan, sillä hänen tilanteensahan oli lähes permanto-voimistelijan luokkaa lääkäriinsä verrattuna.

Marttyyrimaisesti itseäni vähätellen ja kaunokirjoitusässän ryhdillä lähes kontaten taistelin tutkimuksen lausuntoineen loppuun ja hoidin vielä 18 muuta monin verroin terveempää potilasta ehkä yhtä sydäninfarktin saanutta lukuunottamatta kunnes ilmoitin, että nyt Limperi lähtee.

Tilanne paheni iltaa kohti ja lopulta konttasin . Tuska oli riittävä, ja tyydyin poikkeuksellisesti vain yhteen jääkaapin ja telkkarin väliseen täydennysreissuun. Vaimo oli maalla lasten kanssa ja olin niin yksin kuin selkäkipuinen mies tässä kovassa maailmassa voi olla. Rämmin yön yli keksien kaikenlaista ajankulua, mitä ihminen täysin liikkumattomassa tilassa voi keksiä. Uskokaa tai älkää, silloin jopa Pekka Saurin yöradio kuulostaa mielekkäältä. En kuitenkaan sortunut soittamaan sinne, sillä tuskin hän kuitenkaan olisi ymmärtänyt selkäkipuista, joka on niin yksin, niin yksin.

Seuraavana aamuna soitin töihin, ilmoittauduin sairaaksi ja pyysin sen jälkeen vaimon hakemaan minut maalle. Hän ristikuulusteli minut naisen kyynisyydellä, sillä ammatinharjoittajanahan jäisin (lue: hän ja lapset jäisivät) ilman tuloja. Varmistuttuaan kolmannen asteen syvällisyydellä tilanteesta hän lopulta suostui hakemaan minut. Saavuttuaan ja huomattuaan tilanteen vakavuuden ollessani jotakuinkin kottikärrykunnossa, sain osakseni eräänlaista pakkashuuruun verhottua hellyyttä, sillä hän tyytyi ensisanoikseen ainoastaan arvostelemaan ylipainoani ja sen selvää yhteyttä onnettomaan tilaani. Liikutuin lähes kyyneliin, sillä näin helliä hetkiä kokee pitkäaikaisessa parisuhteessa keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. Esimerkiksi vastanaineilla tätä voisi verrata vaikkapa "mitä äitin pikku pupun selälle kuuluukaan" - hehkutteluun.

Matkalla mökille soitin kaverilleni, joka oli par´aikaa Kuhmossa vaeltamassa. Minua lohdutti ja selkäkin tuntui aavistuksen rennommalta, kun sain kuulla hänen pudonneen jäihin. En ollutkaan ihan yksin. Hauskinta oli, että ensimmäinen mieleen tullut asia jäälle kiipeämisen jälkeen oli, että missä on kännykkä ! Se löytyi ja saatettiin toimintakuntoon kepin päässä leirinuotiolla kuivatellen. Tästä saisi Nokia mahtavan mainoksen.

Kun sitten vielä auto uudenvuoden aattona meni rikki, vaimo palasi kaupunkiin ja jouduin perumaan myös tulevan viikon työt tunsin oloni yhtä varmaksi kuin kuin naapurin ratsutilan nelivuotias poni Pietari ruunaamisensa jälkeen. Ei se vielä mitään, että mieheltä selkä menee, mutta että vielä autokin. Vain mies sen ymmärtää.

No, kaikkeen tottuu ja aika on hyvä lääke. Siitä on nyt toista viikkoa ja kävelen jo suorassa.. Vaimo on juuri noutanut auton korjaamosta, enkä ole vielä uskaltanut tutkia laskua. Tiedän vain, että ihmisen korjaaminen yksityissairaalassa on lähes yhtä kallista. Olen tehnyt myös uudenvuoden lupauksen, päättänyt laihduttaa, että vaimon seuraavan kerran olisi keksittävä jokin muu hellä letkautus, kun selkä taas menee.