Kodin Pellervo

TAMMIKUU 17 | 1 | 2002

Kun kansallistuntoa kerrytettiin

Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on itsenäisenä valtiona nuori. Kansallistunnon kasvattajina ovat olleet oma kieli, oma raha, oma lippu, urheilusaavutukset. Miten lienee tulevaisuudessa?

Ensimmäisten Suomeen saapuneiden ihmisten kieli ei ollut tämän päivän suomea, mutta luultavasti jotain sukukieltä. Kieli murteineen onkin epäilemättä suomalaisen kulttuurin omaperäisintä ainesta.

Syntyi hyvin pieniä, omavaraisia yhteisöjä, kyliä. Sen suurempaa yhtenäisyyden tunnetta eri sukujen, klaanien ja heimojen välille ei syntynyt.

Ruotsin vallan aikana Suomesta alkaa hahmottua kokonaisuus: ensimmäinen virallinen itäraja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Kansallinen tietoisuus alkoi herätä 1500-luvulla. Suomen kielen luojan ja suomenkielisen kirjallisuuden perustajan, Mikael Agricolan tavoitteena oli saada kirkonmenot kansankielelle.

Aapinen ja Uusi Testamentti kuluivat pääosin pappiskoululaisten ja sivistyneistön, eivät rahvaan käsissä. Ensiaskeleet suomenkielisen väestönosan sivistämiseksi ja samalla kansallisen identiteetin herättämiseksi oli kuitenkin otettu.

"Agricolan merkitystä ei pidä aliarvioida. Jos hän ei olisi luonut suomen kielen perusteita, olisivatko 1800-luvun suuret tekijät, Lönnrot, Runeberg, Topelius ja Kivi pystyneet tuottamaan omia teoksiaan", kysyy Antero Heikkinen, Joensuun yliopiston Suomen historian professori.

1600-luvulla suurin osa kansasta oli edelleen lukutaidotonta. Suurvaltakaudella ja 1700-luvulla Suomen ruotsalaistuminen kiihtyi, jolloin muutamat fennofiilit alkoivat kiinnostua Suomen historiasta, kielestä ja kansanrunoudesta.

Henrik Gabriel Porthan tutustui Saksassa valistusaatteisiin ja alkoi tutkia suomen kielen sukujuuria sekä pani alulle kriittisen historiantutkimuksen. Kirkkoherra Antti Lizelius ryhtyi 1776 toimittamaan ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä Suomenkieliset Tieto-Sanomat.

Kansallinen tietoisuus syvenee

Suomalaisuusaatetta alettiin kehittää voimaperäisemmin vasta vuoden 1809 jälkeen, kun maa sai autonomisen aseman Venäjän yhteydessä. Alussa Venäjän oli luontevaa tukea pyrkimyksiä erityisen suomalaisen kulttuurin luomiseksi, koska sen katsottiin eristävän suomalaiset Ruotsista.

Suomi sai senaatin johdolla oman keskushallinnon, oman rahan ja painovapauden; virkakuntakin koostui kotimaisista miehistä. Aleksanteri I julisti Porvoon valtiopäivillä 1809, että "Suomi on nyt nostettu kansakuntana kansakuntien joukkoon".

"Ajatus sai alkuun kannatusta pienessä sivistyneistöpiirissä. Talonpoikaisväestöä alkoi tulla mukaan 1800-luvun loppupuolella. Joukkoliikkeeksi aate laajeni vasta 1900-luvun puolella", Heikkinen muistuttaa.

Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan, Suomen kansalliseepoksen, merkitystä kansallistunteen, suomen kielen ja kulttuurin nousuun ei pidä aliarvioida.

Kalevala, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Topeliuksen Välskärin kertomukset loivat paremmat edellytykset kansallisen identiteetin luomiselle ja ideoiden leviämiselle kansan keskuuteen.

Rahvas ei vain suuremmin osannut lukea ja kirjoittaa suomen kieltä. 1866 luotiin Uno Cygnaeuksen ansiosta kansakoulujärjestelmä, ja samalla vuosikymmenellä Snellman sai läpi kielilain, jossa suomen ja ruotsin kieli saivat tasavertaisen aseman.

Urheilu rahvaan herättäjänä

Jo autonomian ajalla suomalaiset urheilijat osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin. Menestys olympiakisoissa sai väestön kansallistunteen heräämään.

Tukholman olympiakisoissa 1912 Suomi juostiin maailmankartalle.

"Tuon muuttaisin mieluummin muotoon Hannes Kolehmainen juoksi Suomen suomalaisten mielissä maailmankartalle. Rahvas alkoi hahmottaa Suomea urheilumenestyksen kautta", Heikkinen arvioi.

Sotien välisenä aikana urheilu ja nationalismi olivat Heikkisen mukaan läheisessä suhteessa toisiinsa.

"Sanomalehdistö hehkutti kansallistunnetta jo 1920-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä lehtiin tulivat erityiset urheilusivut. Hyvä menestys arvokisoissa oli omiaan ruokkimaan ja vahvistamaan kansallistunnetta."

Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi. Urheilumenestys hiipui. Suomalaisille jäivät vain muutamat menestyslajit.

"Munchenin olympiakisat 1972 oli eräänlainen vedenjakaja. Lasse Virenin ansiosta saatiin menestystä entisessä paraatilajissa, pitkän matkan juoksussa. Tästä lähtien urheilusankareilla alkoi olla yhä enenevässä määrin merkitystä omalla kotiseudullaan, kuten Virenillä Myrskylässä. Mika Häkkisestä tuskin tulee samanlaista koko kansan sankaria", Heikkinen pohtii.

Talouden merkitys korostuu

Viime vuosikymmeninä joukkuelajit ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa yksilölajien rinnalla. Samalla urheilun taloudellinen merkitys on korostunut. Kuitenkaan samanlaista kansalliskiihkoa kuin esimerkiksi jalkapallo herättää monissa maissa, ei Suomessa joukkuelajien ympärillä ole syntynyt.

"Jääkiekon maailmanmestaruus Tukholmassa 1995 herätti joksikin aikaa aika vahvoja tunnetiloja suomalaisissa. Tässä painoivat varmasti vanhat historian perinteet, sillä olihan Suomi satoja vuosia osa Ruotsia. Tämä näkyi aikoinaan jo Hannes Kolehmaisen Tukholman voittojen suuressa julkisuudessa. Eivät sellaiset asiat niin vain takaraivosta unohdu", Heikkinen miettii.

Kisojen seuraaminen TV:n välityksellä tuo yhtenäisyyden tunteen vain sillä nimenomaisella hetkellä. Heikkisen mielestä sillä ei ole pidemmän päälle sen suurempaa merkitystä.

"Viime vuosina urheilun merkitys kansallistunteen voimistajana on vähentynyt, kun kansainvälinen kanssakäyminen on tavallistunut ja arkipäiväistynyt. Rahvas ei ollut juurikaan käynyt ulkomailla 1920-luvulla, jolloin urheilun merkitys kansallisen itsetunnon kohottajana oli toista luokkaa."

Olympiakisat eivät nykyään näytä herättävän yhtä voimakkaita tuntoja kuin sotien välisenä aikana. Urheilumenestys ei ole enää samanlaista kuin aiemmin, ja toisaalta Suomi on jo vakiinnuttanut paikkansa kansakuntien joukossa.

Sen sijaan Ruotsi–Suomi-maaottelut melkeinpä lajista riippumatta saavat kansakunnat syttymään lähes entiseen malliin.

Kallellaan suuntaan ja toiseen

Vuosisatojen saatossa Suomi on ollut Ruotsin maakuntana reilut 600 vuotta, autonomisena alueena Venäjän yhteydessä hieman toistasataa vuotta sekä maailmansotien jälkeisenä aikana todistettavasti pitkälti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä aina 1980-luvulle saakka.

Itä-Euroopan myllerrysten myötä Neuvostoliitto lakkasi olemasta, mutta ei kulunut montakaan vuotta, kun suomalaiset päättivät liittyä Euroopan Unioniin. Onko suomalaisilla taipumus tukeutua, jos ei naapurivaltioihin, niin EU:n kaltaiseen katto-organisaatioon?

Antero Heikkinen ei näe Suomen EU-jäsenyyttä oman, kansallisen ajattelun hylkäämisenä, vaan oikeastaan tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi.

"Unioniin liittyminen oli silloisten Suomen päättäjien mielestä välttämättömyys. Turvallisuuspoliittiset argumentit olivat keskeisellä sijalla. Olihan Venäjän tilanne tuolloin melkoisen sekava. Euroopan yhdentyessä Suomessa ei haluttu jäädä sivustaseuraajiksi."

Heikkisen mielestä Suomi ei voinut tehdä Norjan kaltaista ratkaisua, koska Suomen kansallisvarallisuus on sen verran pienempi. Hänen mielestään Norjassakin asenteet unionia kohtaan ovat tulleet myönteisemmiksi.

Suomalaisten kansallistunne ja identiteetti on Heikkisen mukaan päinvastoin kasvanut EU-aikana.

"EU ei ole jyrännyt Suomea. Monissa unionimaiden välisissä vertailuissa Suomi on sijoittunut keskimääräistä korkeammalle, mikä on omiaan vahvistamaan suomalaista identiteettiä. Monessa kansainvälisessä tilaisuudessa suomen kieltä kohdellaan tasavertaisena muiden kielien kanssa."

Tietyllä tavalla asiat ovat nyt kääntyneet Heikkisen mielestä päälaelleen: "Aikaisemmin sivistyneistö rummutti suomalaisuuden ja oman kulttuurin puolesta, josta rahvas oli usein täysin tietämätön. Nyt EU-päätöksen teki valtakunnan eliitti. Kansanäänestyksessä monet maaseudun ja vanhemman ikäpolven suomalaiset olivat EU-jäsenyyttä vastaan."

Teksti: Reijo Karttunen
Sähköposti: