Kodin Pellervo

TAMMIKUU 17 | 1 | 2002

Turve ei ole isänmaa

Pitkään ulkomailla olleet sanovat aina kaipaavansa erityisesti suomalaista luontoa. Kumma kyllä kaipuun voi tyydyttää keskellä Siperiaa.

Lopulta puuton ja loputtomalta tuntunut aro loppuu, ja äkkiä maisema on niin tuttu, että olo alkaa tuntua vieraalta. Nämä koivikothan ovat aivan kuin kotona Suomessa, vaikka nimissä on vanhaa, pahaenteistä kaikua. Ulan Ude! Irkutsk! Krasnojarsk! Siperia totisesti opettaa.

Kuukausien ajan mieli on sopeutunut Itä-Aasian vuoristoihin ja riisitasankoihin, jotka eivät muistuta mistään tutusta ja koetusta. Nyt olemme tulleet junalla Pekingistä läpi kuivuuden koettelemien arojen, joilla haukat ja myyräparvet käyvät omaa, epätasaista taisteluaan ja joilla ei juuri muuta näe kuin satunnaisen jurtan, kamelin, jeepin tai ratsastajan matkalla tässä tyhjyydessä herraties minne. Myös Mongoliassa maaseutu autioituu, kun paimentolaiset muuttavat ankean harmaaseen mutta täynnä diskoteekkeja olevaan Ulan Batoriin.

Mutta sitten on ympärillä syystalvinen sekametsä juuri niin kuin olisi Pohjanmaan junassa Parkanon vaiheilla. Ei se ole niin komea kuin eteläisen Kiinan vuoret, eikä niin avara kuin riisipeltojen lakeus; itse asiassa se on syystalvisen alastomana ruma ja ankea, mutta se on tuttu. Vähemmästäkin tulee mieleen, että se suomalainen kansallismaisema, josta kansakoulussa niin paljon puhuttiin, on vain Sakari Topeliuksen vilkkaan mielikuvituksen tuote. Samaa metsää tämä kaikki on Pohjanlahdelta Ohotanmerelle ja Japaninmerelle saakka.

Tietysti metsiinkin rajoja vedetään, ja sellaisen veti jo vuonna 1837 kasvitieteilijä J.E.A. Wirzen, joka huomasi, että Suomen luonnonvaraisten kasvien itäraja oli Vienanmerellä, Äänisellä ja Syvärillä. Myöhemmin poliittinen ajattelu teki sellaisen loikan, kielitieteilijöiden avustamana, että Wirzen oli löytänyt myös kansakunnan luonnolliset rajat.

Oksalta ylimmältä

"Turve ei ole isänmaa", tokaisi J.W. Snellman, jota ärsytti J.L. Runebergin tuore Maamme-laulu. Snellman ei kaivannut kasvioppia kansallisuusaatteensa tueksi. Ei Runeberg kuitenkaan ihan turpeesta runoillut vaan järvi-idyllistä, jonne Euroopan vallankumousten melskeet eivät juuri kuuluneet. Snellman taas oli poliittinen ihminen ja arvosteli Runebergia yhteiskunnallisen edistysaatteen puuttumisesta.

Hannu Syväoja on tutkinut, miten luontokuvauksilla tehtiin 1800-luvulla politiikkaa. Suomen luonto sai kansallisen roolin nimenomaan maalaustaiteessa 1840-luvulta lähtien, ja maamme ensimmäiseksi maisematunnukseksi tuli korkealta nähty järviluonto. Oksalta ylimmältä Topeliuskin Kangasalan seljänteitä katseli. Tällä tavalla aina Ruotsin ja Venäjän vallan alla eläneet suomalaiset keksivät itselleen isänmaan, eikä se huono keksintö ollutkaan.

Sittemmin nimenomaan kirjallisuuden luonto suojasi ihmistä: erämaahan pääsi pakoon vihollista, joka usein oli kruunu, joka tarvitsi sotamiehiä tai lukkari, joka vaati ABC-kouluun, ja samaan tapaan kuin Reino Helismaan lauluissa myöhemmin, erämaassa otettiin miehestä mittaa.

Nyt metsiä ei enää asuteta, vaan ihmiset palaavat saloilta keskuksiin, ja on ihmisen vuoro suojella luontoa. Toisaalta vanhenevat helsinkiläiset haikailevat maaseudulle, ehkä erämaahankin, mutta siellä ei taistella; siellä nuollaan haavat ja levätään taistelujen jälkeen. Mitat otettiin kaupungissa, ja kansallispoliittisesta maisemasta on tainnut tulla eläkepoliittinen.

Kulttuurihyödyke?

Vanha järvinäkymä, kansallismaisema on myös laajentunut kulttuurimaisemaksi, jonka säilyttämiseen on tarvetta. Snellmanin haikailema edistys onkin jo niin kiihkeää, että se uhkaa tuhota viimeisetkin todisteet siitä, että on täällä ennenkin eletty.

Mutta ei menneisyyttä pakko ole kokea vain rikokseksi, jonka jäljet pitää peittää. Kun WWF, Maailman Luonnonsäätiö, vuosi sitten valitsi vuoden luontokirjaksi valokuvaaja Tapio Heikkilän teoksen Suomalainen kulttuurimaisema (Tammi 2000), oltiin ihmisten tekemässä maisemassa. Heikkilän mielestä luonnon monimuotoisuus oli lisääntynyt, vaikka havumetsäinen taiga oli joutunut väistymään ihmistyön edessä.

"Maaseudun kulttuurimaisemat ovat yksi maatalouden tuote, ravinnon oheishyödyke. Niiden säilyttäminen on koko yhteiskunnan etu. Samoin vastuu niiden säilyttämisestä kuuluu kaikille, tuottavathan ne kaikille meille suomalaisuuden sisällön, identiteettimme kulmakivet."

Varmaan tuottavatkin, vaikka hyödyke kuulostaa vähän vähän samanlaiselta lattean tuotemaailman asialta kuin hammasproteesi tai Nokian kännykkä, jonka myös sanotaan kovasti tuottavan suomalaisille identiteettiä.

Junamatka läpi Mongolian ja Siperian kertoo toisenlaisista eroista ja samuuksista. Aroilla eivät ihmiskäden jäljet juuri näy. Paimentolaiset elävät kevyesti ja kykenevät kokoamaan kotinsa kamelien selkään tunnissa; niin vapaassa elämässä Nokiasta saattaisi todella olla apua.

Siperian kylät taas näyttävät kovasti samanlaisilta kuin kylät Venäjän Karjalassa niin, että tulee mieleen, että tännekö Suomen heimoja aikanaan hajasijoitettiin. Vaikutelma on vähän voimaton, kun luonto lahottaa ja ottaa takaisin omaansa.

Mutta sekametsäalueella myös junan ravintolavaunu on vaihtunut kiinalaisesta venäläiseksi ja kiinalainen keittiö votkaksi ja borsch-keitoksi, ja sillä hetkellä jo ymmärtääkin, että yksi Heikkilän mainitsemista identiteetin kulmakivistä sijaitsee kitalaessa.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi