Diabetes on kasvava kansantauti

Sokeritaudin sairastaminen on ammatti, johon täytyy saada ammattikoulutus, sanoo ylilääkäri Tero Kangas. Lääkärit ja hoitajat ovat Kankaan mukaan pelkkiä neuvonantajia. Ainoa joka hoidossa saa tuloksia aikaan, on potilas itse.

Toiveikkuus näyttää vallanneen diabetesta, sokeritautia, käsittelevän julkisuuden. Ehkä se johtuu vuosituhannen vaihtumisesta, ehkä lujasta uskosta lääketieteen uusiin tekniikoihin, ehkä paljosta rahasta, joka ympäri maailmaa sijoitetaan tutkimukseen.

"Uskon, että jo viiden vuoden kuluttua tiedetään, mikä aiheuttaa nuoruusiän diabeteksen", ennusti Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja Jussi Huttunen Iltalehdessä alkuvuodesta. Huttunen uskoi myös rokotteen virukseen löytyvän viidessätoista vuodessa – sikäli kuin juuri virus on taudin aiheuttaja.

Samanlaista toiveikkuutta on esimerkiksi Pekka Häyryn, elinsiirtokirurgian professorin, arvioissa. Ämpärillisellä haiman betasoluja pystyttäisiin hoitamaan koko maailman diabeetikot, hän laskeskeli taannoin Suomen Kuvalehdessä. Kyseessä ovat niinsanotut solusiirrot, jotka ovat ehkä verrattavissa verensiirtoon. Varsinaisissa haimansiirroissa on omat ongelmansa, mutta lähivuosina voidaan kenties tuottaa niitä haiman soluja, joiden toimintahäiriö aiheuttaa sokeritaudin.

On tietysti syytä rukoilla, että oppineet tutkijat ovat oikeassa, ja myös Tero Kangas sanoo, että voisi nostaa katseensa vasemmalle yläviistoon ja heittää jonkin vuosilukuennusteen, "mutta en katso olevani profeetta, ja vähiten omalla maallani."

Lääkärinä Kangas on kulkenut diabeteksen kanssa pitkän matkan. Hänen ensimmäinen kirjansa aiheesta ilmestyi 1972, ja viimeisin, jonka tekemisessä hän oli mukana, pari vuotta sitten. Näinä vuosina sekä tutkimus että hoito ovat kehittyneet niin rajusti, että kyllä Kankaallakin olisi perspektiiviä ja pohjia toiveikkuuteen. On kuitenkin kahdenlaisia ihmisiä. Toiset kokemus tekee varovaiseksi sanomaan mitään ehdotonta asioista joista ei voi mitään ehdotonta tietää.

Ja toistaiseksi kukaan ei tosiaan tiedä, mikä aiheuttaa nuoruusiän diabeteksen eli mikä tekijä laukaisee haimassa taipumuksen insuliinia tuottavien betasolujen tuhoutumiseen. Asian lääketieteellinen merkitys sen sijaan tiedetään eli Kankaan sanoin: "Se, joka vastauksen keksii siihen, miksi elimistö alkaa hylkiä ja tuhota omia solujaan, on seuraavan Nobelin saaja."

"Vaihtoehtoina on esitetty viruksia ja lehmän maidon valkuaisen tiettyjä osia, jotka muistuttavat rakenteeltaan itse siinä solussa olevia valkuaisaineita ja voisivat toimia laukaisijoina. On myös esitetty joitakin ruokaan lisättyjä aineita kuten savustetun ruuan nitriittejä ja nitraatteja, mutta mitään näistä ei ole yksiselitteisesti voitu osoittaa syylliseksi."

Kun elinsiirtojen yhteydessä on tutkittu kudostyyppien yhteensopivuutta, on havaittu, että taipumus sairastua diabetekseen on peräti 10–15 prosentilla ihmisistä. Kuitenkin vain pieni osa heistä todella sairastuu. "Vihjeitä on sinne, ja vihjeitä on tänne", Kangas sanoo, mutta Nobel odottaa yhä noutajaansa.

Toiveikkuuteen saattaa olla myös tiettyä painetta: diabetekseen sairastuu yhä useampi. "Ykköstyypin diabeteksesta tiedetään, että se on yleisintä Suomessa, ja se näyttää olevan jossakin määrin yleistymässä."

Toinen trendi on, että nuoruuden eli ykköstyypin diabetes puhkeaa yhä nuoremmille ihmisille, ja kolmas että se puhkeaa yhä vanhemmille. Tämän aikuisena ilmenevän diabeteksen englanninkielinen lyhenne on Lada, ja "se mitä ilmeisimmin on ainakin lopputulokseltaan täsmälleen sama sairaus kuin nuoruudessa tai lapsuudessa ilmaantuva diabeteskin eli insuliinia tuottavat haiman solusaarekkeitten betasolut tuhoutuvat. Ne vain tuhoutuvat hitaammin ja tauti ilmaantuu myöhemmässä vaiheessa."

Sokeritauti ei olekaan mikään salamanisku. Betasolut tuhoutuvat hitaasti, ja tauti ilmenee vasta, kun insuliinia tuottavista soluista on jäljellä ehkä 20 prosenttia. Ajatus alttiudesta sairastua ja ajatus piilevästä, omia aikojaan kehittyvästä tuhosta tuovat tietysti mieleen seulonnan mahdollisuuden, mutta Kangas pysäyttää ajatuksen asettamalla sille eettiset ja käytännöllisetkin rajat.

"Niin kauan kuin meillä ei ole selkeää konstia, millä estää alttiuden puhkeaminen sairaudeksi, seulonta on eettisesti kyseenalaista. Se aiheuttaa vain ahdistusta, ja sitten ei ole mitään muuta tehtävissä kuin odottaa kädet ristissä, koska pamahtaa."

Tutkimuksellisesti on Suomessakin tehty isoja seurantoja, joissa on selvitetty alttiutta sairastua, mutta yleinen seulonta on Kankaan mukaan sekä eettisesti väärin että taloudellisesti kannattamatonta.

Elinsiirtokirurgian kehitys tuottaa automaattisen ajatuksen, että jos haima on rikki, vaihdetaan uusi haima. Suomessa haimansiirtoja ei kuitenkaan ole tehty, ja Kangas upottaa ajatuksen vastaansanomattomalla tavalla. Jokaista siirrettyä haimaa kohti tarvitaan kuollut ihminen, varaosahaiman luovuttaja, joten Suomen 30 000 nuoruuden diabeteksen sairastajaa tarvitsisivat 30 000 kuollutta, vähintään. Usein ihmisruumis myös hylkii vierasta elintä. Itse operaatio sinänsä saattaa olla toimivakin.

"Tiedän kyllä, että maailmalla on siirrettyjä haimoja, jotka ovat toimineet hyvinkin pitkään, kunnes sitten pisimpään uuden haiman kanssa elänyt päätti olla käyttämättä suojalääkkeitä ja pääsi hengestään. Mutta ei haimansiirto potilasmäärien vuoksi voi koskaan olla ratkaisu diabetekseen."

Alaspäin kulkevalla johdonmukaisuudella haimansiirroista voidaan laskeutua solusiirtoihin: jos ei voida korvata koko haimaa, korvataan ne solut, jotka ovat tuhoutuneet. Kankaan mukaan tämä voi olla ratkaisu, jos opitaan hallitsemaan soluja ja niiden kehittymistä oikeaan suuntaan eli kantasoluista insuliinia tuottaviksi betasoluiksi. Silloinkin ongelmaksi jää vielä viljely: pitkälle erikoistuneet solut eivät hevin lisäänny tai lisääntyvät vain nimeksi.

"Ja sitten kantasoluissa täytyy vielä kyetä hallitsemaan immuunireaktiot", Kangas listaa edistyksen esteitä. "Päätutkimus menee huikeaa vauhtia eteenpäin, mutta älä kysy minulta aikataulua, sillä siihen en pysty vastaamaan."

Maallikosta tuntuu usein, että moderni geeniteknologia on ihan kohta ratkaisemassa elämän arvoituksen, ja avaria näköaloja Kangaskin avaa. "Geeniteknologialla me pystymme rakentamaan erilaisia valkuaisaineita jotka ovat yhtä kuin elämä meissä. Ne vievät viestiä sinne, tuovat viestiä täältä, ja kun ensin katsotaan, mitä geenejä ihmisellä on ja kun pystytään paikallistamaan jokin tietty tapahtuma tiettyyn geeniin, silloin se geeni voidaan eristää. Nykyteknologialla voidaan sitten hyvinkin helposti rakentaa valkuaisaineet jotka se geeni tuottaa, ja kun niitä on rajattomasti käytössä, on helppo tutkia, miten se homma hoituu, ja miksi se hoituu. Tässä mielessä teknologia on ihan huikeasti edistynyt ja vauhti on aivan toista kuin10 vuotta sitten."

Tämä voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta karkeasti sanoen kyse on siitä, että teknologialla kyetään ikään kuin jäljittelemään itse elämää – ainakin jos elämän ytimeksi ymmärretään valkuaisaineet, joista geenit, perintötekijät, rakentuvat.

Kehitys ei ole ollut nopeaa vain sokeritaudin tutkimuksessa vaan myös hoidossa. 1980-luvun alku toi hoitoon sokerihemoglobiinin eli pitkäaikaissokerin ja verensokerin omaseurannan. Ja insuliiniakin on opittu käyttämään huomattavasti fysiologisemmin, käyttöön ovat tulleet monipistoshoidot ja insuliinipumppuhoidot. Yhden ratkaisevan askeleen Kangas kuitenkin löytää aivan toisaalta.

"On tajuttu se, mikä minusta on aivan oleellista: ainoa ihminen maailmassa, joka saa hoitotuloksen aikaan, on se yksilö jolla se sairaus on. Lääkärit, hoitajat, kaikki muut, ovat pelkkää neuvonantajaporukkaa. Toteutus jää aina ja ainoastaan yksilölle itselleen. Jos hänellä on riittävästi tietoa, jos häntä on riittävästi ammattikoulutettu, niin kuin minä haluan asian ilmaista, silloin syntyy tulosta, muuten ei. Jos ei ole ymmärtämystä, tai ei ole halua, tai ei ole kykyä, ei synny mitään.

"Ilman tietoa, ilman riittävää tiedon saamista, on vaikeaa, jopa mahdotonta saada hyviä tuloksia aikaan. Tässä mielessä hoidon ohjaus ja sopeutusvalmennus on kaiken diabeteksen hoidossa hyvin keskeistä. Et sinä korjaa omaa autoasi, ellet ole saanut automekaanikon koulutusta etkä korjaa kenkiäsi kunnolla, ellei sinulla ole suutarinkoulutusta. Diabetekseen sairastuminen on ammatti, johon täytyy saada ammattikoulutus. Tässä suhteessa vanhanaikainen käytäntö, jossa lääkäri käski ja potilas totteli, ei toimi."

Komentosuhteen murtuminen ja potilaiden itsenäistyminen on avannut toisaalta tietä myös oudoille vaihtoehdoille, Kankaan sanoin on "kaikennäköisiä muotivirtauksia, joskus tekisi mieli sanoa huuhaata, ja jos ne otetaan ilman kritiikkiä, ilman tietoa siitä, mitä hyvää ja pahaa ne todellisuudessa tekevät, ollaan hakotiellä."

"Olen valmis kunnioittamaan potilaslähtöistä ajattelua siinä tapauksessa, että potilaalla on riittävästi tietoa eikä niin, että hänestä vain tuntuu siltä, että tämä on mukavaa. Jätetään insuliinipiikki pois, kun se on mukavaa, eikä ymmärretä, että sitten on 48 tuntia elinaikaa jäljellä."

Paljon tällaista ei tapahdu, mutta Kangas tietysti muistaa hyvin sen kuhnehoitajan, joka muutama vuosi sitten lopetti viisivuotiaan pojan insuliinihoidon, ja siihen poika kuoli.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |