Jotta ymmärtäisitte, minun on kerrottava millainen tyyppi olen, se selventää tuonnempana kuvaamaani.

Minä olen varsin rauhaton sielu. Jos työssä tulee minuutin tauko, niin se täytyy täyttää jollakin. Lähden yleensä kävelylle lääkäriasemalle, joka on kahdessa kerroksessa.

Etsin käsiini milloin kenetkin ja alan keskustella milloin mistäkin. Luulen, että osaa heistä ottaa päästä tällainen, mutta kun minä satun olemaan pomo, niin he teeskentelevät kiitollista tästä huomionosoituksesta ja keskustelevat sitten kanssani siitä milloin mistäkin aiheesta.

Luulen, että kävelen näitä kierroksia ehkäpä tuollaiset 15–20 kertaa päivässä ja osansa saavat niiden aikana lähes kaikki työtoverit. Tässä on kyllä sellainen hyväkin puoli, että pysyy kärryillä, missä mennään ja saa ensimmäisenä kuulla parhaimmat juorut ja muuta mukavaa. Niillä voi taas ruokkia seuraavaa tarinatuokiota. Tällainen siis olen, seurallinen, itseeni tyytyväinen, mutta rauhaton ihminen.

Voitte siis kuvitella, että joulun tienoon selkäsairasteluni oli minulle henkinen koettelemus muutenkin kuin vain kipujen puolesta, joita en tässä nyt jaksa enää vatvoa, vaikka erittäin kovilla poikkeavasta kipukynnyksestäni huolimatta olin…

No, asiaan. Vaimo oli siis kaupungissa ja lapset lähtivät aina aamulla ratsastamaan ja saapuivat illalla myöhään hevoselta haisten ja niiltä saappailtaan nukkumaan kaatuen. Tohtori Lindberg oli kovin yksinäinen.

Tässä tilanteessa ymmärsin hyvin vaikkapa Irakiin vangiksi joutunutta ihmistä, joka yrittää pysyä selväjärkisenä mielen matkoilla eri puolille maapalloa. Olin hiukan vastaavassa tilanteessa vaikkakin omassa sängyssä.

Löysin erään vanhan näytelmän sanat, jossa oli kahdeksan sivua pitkä yksinpuhelu. En tiedä mikä minuun meni, mutta siinä tilassa tekee mitä vain säilyttääkseen mielenterveytensä.

Niinpä aloin opetella tuota litaniaa ulkoa. Siitä on ainakin 36 vuotta, kun edellisen kerran koulussa opettelin asioita ulkoa. Siis sanasta sanaan, joka on aivan eri juttu kuin omaksua asian ydin ja kertoa se omin sanoin. Sanasta sanaan vaatii ihmiseltä huomattavasti enemmän.

Ihmisen päässä tapahtuu ilmeisen paljon kangistumista tässä ajassa. Ensimmäisen vuorokauden aikana tankkasin tekstiä sana sanalta kuin papukaija, mutta lopputuloksena oli, että kun ennen nukahtamista yritin solkata tekstiä ilman kirjaa, en muistanut miten monologi alkoi tai miten se loppui. Puhumattakaan siitä, mistä se oikein kertoi.

Tällainen on oppineelle ja mielestään muuten fiksulle ihmiselle kamala isku. Tuntea itsensä aivottomaksi maitohinkiksi, jonka pohja on hakattu reikiä täyteen. Mikään ei pysy sisällä.

Omalääkärinne on kuitenkin tarvittaessa sitkeä tyyppi. Olenhan maratonin juossut ja saman naisen kanssa 23 vuotta elänyt. Tarvitseeko sitkeyttään paremmin perustella ?

Seuraava päivä osoitti valoa tunnelin päässä. Yritin kehitellä erilaisia muistisääntöjä ja syventää asiaani miettimällä tekstin sisältöä ja jatkamalla jo kansakoulussa ensimmäisenä päivänä opettaja Karjalaiselta oppimaani sääntöä, että kertaus on opintojen äiti. Muutama sana alkoi jo jäädä mieleen.

Näin sujuivat päiväni, mutta aina kylkeä kivuliaasti kääntäessäni tunsin, kuinka kangella aivoihin väännetty pätkä ulkoa opittua sai kimmokkeen ja katosi jonnekin aivorungon ytimeen lymyyn löytymättä sieltä enää koskaan. Mutta vähitellen pirunnyrkki aivojeni kuorikerroksessa aukeni.

Pienestä ihminen tulee onnelliseksi, kun ei ole runsauden pulaa. Ikivanha näytelmä, jota todennäköisesti edes paikallinen nuorisoseurakaan ei suostunut esittämään sata vuotta sitten, aukeni ja tunsin syvällistä onnea pelkästä ulkoa oppimisen riemusta.

Muutamassa päivässä opin koko tekstin ulkoa ja tajusin, että aivoille tekee hyvää nostaa ne kopastaan, ravistella pölyt pois ja antaa niille liikuntaa. Pelkkä monen sivun ulkoa opetteleminen tuotti suurta tyydytystä huolimatta näennäisestä tarpeettomuudestaan. En ollutkaan ihan ruosteessa.

Loppuviikosta sain kammettua itseni pystyyn. Kun kivut sallivat ähelsin jo pian selkä "ässänä" metsätietä koirani Papun riehuessa tsiljoonan hajun perässä. Näillä retkillä esitin sitten tuon yksinpuhelun hallitusti, retoriikalla, syvällisesti, oivaltaen, nyanssien riemusaatossa Nummijärven Pentjärven takametsien ikihongille ja kuusille. Niin kuin vain täydellinen amatööri osaa.

Tunsin kuinka ikivanhat puut kiinnostuen kumartuivat minua kohti ja tunsin ehkäpä telepaattista yhteyttä niihin. Ne eivät tuntuneet ollenkaan pilkkaavan, vaan kuuntelivat tarkkaan. Ajattelin ensimmäisen kerran, että ei ole sielunikaan ruosteessa ja että ehkä ei isäni sittenkään ole aivan pöhkö, vaikka käykin viikoittain halaamassa puita. Taidan kulkea kohta samoja polkuja hänen kanssaan. En olisi ikinä uskonut.