Kodin Pellervo

HELMIKUU 21 | 2 | 2002

Riika on rikkaampi

Ennen sotia Riian Tuomiokirkossa istuttiin kasvot kohti alttaria. Sosialismin aikaan kirkko muutettiin konserttisaliksi ja yleisö kääntyi kohti urkuja. Konsertteja kirkossa pidetään yhä, mutta jälleen on seurakunta tehnyt täyskäännöksen. Riiassa on koettu niin paljon historian mutkia, että kannattaa nousta Tallinnassa bussiin ja lähteä katsomaan muutosten jälkiä.

Austrumu Robeza -klubin ovella kyse oli sattumasta. Ei meillä ollut aavistustakaan, minkälainen paikka kellarioven takana odotti; halusimme vain syödä. Emme vielä tienneet edes sitä, että suomeksi nimi merkitsee Itärajaa.

Mutta se ei ollut sattumaa, että olimme aamukahdeksalta nousseet Helsingissä m/s Nordlandiaan, eikä ollut sattumaa se lievä vanhenemisen kauhukaan, joka pian muuttui lievää suuremmaksi tyyneydeksi, kun katselimme, miten eläkeläiset jo tuohon aikaan pyörähtelivät notkein lantein tanssilattialla. Ei tässä kukaan enää nuorru, ja mitä pahaa siinä on, jos aloittaa päivänsä foxtrotilla ja lasillisella vana tallinnaa, jos sillä tavoin lykkää pyörillä varustetun potkukelkan hankintaa.

Parempi Rolling Stones kuin rollaattori, arvelimme, ja sitä paitsi aamutanssit ovat jo vakiintunutta Itämeren kulttuuria, vaikka ei olekaan varmaa, ymmärretäänkö tämä Helsingin yliopiston Studia Generalia 2002 -luentosarjassa. Muutoin siellä kyllä pitkin kevättä puhutaan viisaita siitä, onko Itämerestä tulossa Pohjolan Välimeri eli kulttuurin, kaupan ja muun rauhanomaisen rosvouksen yhtenäinen elämänpiiri.

Uuden, avautuvan talousalueen yksi kulma on Riiassa, Latvian pääkaupungissa, ja jos Mustanmäen tori ja Viru-hotelli joskus kyllästyttävät, Riiaan pääsee paitsi lentäen tai omalla autolla myös nousemalla Tallinnassa bussiin. Baltiaa on Tallinnan takanakin. Riian bussi lähtee satamasta, siinä heti oikealla puolella olevalta pysäkiltä, ja bussissa on nelisen tuntia aikaa miettiä vaikka sitä, miten pitkä ketju syntyy, kun kaksi miljoonaa balttia tarttuu toinen toistaan kädestä.

Päädyimme siihen, että tuollainen ihmisvitja hyvinkin ulottuisi Tallinnasta Välimerelle, mutta kai se tuli laskettua euroissa, koska historiankirjoituksen mukaan ns. Baltian ketju vuonna 1989 kattoi Tallinnan, Riian ja Vilnan välit. Ketju oli mielenosoitus itsenäisyyden puolesta. Tuolloin oli elokuun 23. päivä, ja oli kulunut 50 vuotta Molotovin ja Ribbentropin sopimuksesta. Siinä Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Eurooppaa, ja pelimerkkinä oli Suomikin. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa, joka taas ei ole loppunut vieläkään.

Koko historia kapakassa

Ei tuollaisesta bussimatkasta tietysti sikäli paljon kostu, että maisemakin on tasaista ja tyyntä kuin mieli Pohjanmaalla, mutta mieleen tuli, että ainut hyvä puoli tuossa Molotovin ja Ribbentropin sopimuksessa oli, että sitä on luontevaa inhoten muistaa juuri elokuisin. Riiaan ei kannata lopputalvella lähteä, jos ei hyväksy Axel Sandemosen romaanissa heitettyä ajatusta, että sää on aina hyvä.

Joten sää oli siis harmaa, kolea ja kerrassaan mainio tuona päivänä, jona kolminkertaisen hinnan ryövännyt taksikuski kyyditsi meidät linja-autoasemalta Latvija-hotelliin ja jolloin alustavalla kaupunkikierroksella äkkiä huomasimme seisovamme pienellä R. Vagnerin kadulla, vähän kanavan rannan komeasta Kansallisoopperasta itään, ja siinä se oli, ilmiselvä ravintola, vaikka ei se suuremmin itsestään ääntä ja valoa pitänytkään.

Astuimme sisään. Astuimme suoraan alas historian roskatynnyriin, josta oli tehty taidetta. Palttoot annoimme ilmeettömälle portsarille, joka vaikutti eläkkeellä tai eläkkeettä olevalta upseerilta, ja vastikkeeksi saimme kouraamme 7.62 millisen rynnäkkökiväärin luodin. Se luoti tiesi paikkansa, voisi sanoa.

Eteisessä istui toinenkin mies, joka näytti unohtuneen siihen viime sotien ajalta vartioimaan naulakollista mantteleita, kypäriä ja konepistooleja, jotka joku pakeneva armeijan osasto oli unohtanut. Mutta me olimme rauhanomaisissa ruokailuaikeissa, ja nykyaikaa tämä muutenkin oli, sillä heti hämärän salin puolella meidät otti vastaan Vladimir Putinin rintakuva. Putinilla oli päässään punainen tonttulakki. Muuta väriläiskää armeijan värein sisustetussa tuvassa ei sitten ollutkaan.

Oli Tampereellakin ennen Bunkkeri-niminen ravintola, jossa saattoi syödä hernekeittoa kenttäpakista Emma-pikakiväärin vieressä, mutta vaikka olimme taistelleet monissa juottoloissa, missään emme olleet nähneet näin sodanvastaista paikkaa. Täällä sodasta oli tehty suuri vitsi.

Vitriineissä oli natsien koppalakkeja ja rintapieliin tarkoitettua rautaromua punatähtien seassa. Siinä ne kahden viimeisen miehittäjävaltion symbolit olivatkin. Putin katsoi pöytien yli Josif Stalinin pönäkkää päätä, ja heti sisään tultuamme ystävällinen hovimestari laittoi elokuvakankaalle pyörimään jonkin vanhan latvialaisen propagandafilmin. Emme me siitä mitään ymmärtäneet, mutta sen ihanteellisuus herätti juuri sen kylmän ja äänettömän naurun kuin kai oli tarkoituskin.

Teki mieli nostaa kylmä malja Boris Pugolle. Pugo johti ensin Latvian salaista poliisia, sitten kommunistista puoluetta, nousi Neuvostoliiton sisäministeriksi ja ampui juovuspäin itsensä elokuussa 1991, kun vallankaappaus Moskovassa oli menossa kiville. Sitten ei enää tehnytkään mieli nostaa minkäänlaista maljaa, ja vaikka ruoka oli hyvää, myöhemmin oli jotenkin rattoisampaa nauttia kanipaistia Russkij Dvor -ravintolassa.

Venäläisellä pihalla saattoi käydä pyytämässä soittajasolistilta Moskovan valot ja muistella Georg Otsia. Stalinin rintakuvan katveessa soi rokki, ja vaikka Baltiassa ei ole rintamasuuntaa vaihtanut vain Tuomiokirkon konserttiyleisö, Austrumu Robezan yleisöstä tuskin on minkään suuntaiseksi rintamaksi. Siellä bailataan historian romuksi nauretun rekvisiitan keskellä.

Kohteliaisuus häkellyttää

Tämä kaikki olisi jo riittänyt matkakokemukseksi, mutta Riian vanhaa kaupunkia on tapana käydä katsomassa Pietarinkirkon tornista, jonne pääsee hissillä. Parempi paikka on Latvija-hotellin 26. kerros. Varsovassa kiertää vanha vitsi siitä, että paras paikka katsella kaupunkia on Stalinin lahjoittaman Kulttuuripalatsin huippu, koska se on ainoa paikka, jonne tuo palatsi ei näy. Vähän samasta syystä kannattaa nousta Latvija-hotellin huipulle.

Riiaa ovat 800 vuoden aikana ryöstäneet, rakentaneet ja varmaan sivistäneetkin ruotsalaiset, tanskalaiset, puolalaiset, saksalaiset ja venäläiset, ja kahden viimeksi mainitun miehityskaudesta on nyt museokin. Se seisoo Mustapäiden talon vieressä vanhalla kaupunginaukiolla, ja vaikutelma on yhtä kamala kuin jos Helsingin ns. Makkaratalo olisi rakennettu Tuomiokirkon viereen.

Talvisina arki-iltoina Riika saattaa tuntua hiukan nuopealta. Maineikkaassa Kansallisoopperassa kyllä esitetään Tsaikovskin balettia ja Mozartin Taikahuilua, mutta moni jazz-ravintola oli kiinni ja paras blues-klubi, Karaliskas Bites Bluza Klubs eli Kuningatarmehiläisen klubi puolityhjä. Kadut olivat hiljaisia ja sillä lailla hämäriä, että täällä ilmeisesti ei ole juuri nyt aietta rakentaa uutta ydinvoimalaa.

Moni pelikasino sen sijaan on auki yötä päivää, ja jos niiden jäljiltä ei itse ole auki, aina on auki jokin seuralaispalvelu, yökerho ja internetkahvila. Samanlaista kai elämä on enimmissä jälkisosialismin kaupungeissa, mutta Riiassa on myös arkkitehtuurinsa, taidegalleriansa, monet konserttitalonsa ja viehättävät keskieurooppalaiset kahvilansa. Uusi yöelämä ja vanha kulttuurielämä kohtaavat.

Kahviloissa ja ravintoloissa on erityispiirteensä. Pidättyvä ja huolehtiva kohteliaisuus häkellyttää pohjoisesta tulevan. Se myös helpottaa, sillä Riika on kallis. Kahvikupillinen tai kunnon lounas maksaa yli puolet siitä mitä Helsingissä, ja sehän on enemmän kuin Tallinnassa. Enemmän täällä on myös vanhaa, keski-eurooppalaista kaupunkiarkkitehtuuria, osin tosin uudesti rakennettua, sillä Baltia on niitä Euroopan alueita, joita valloitusarmeijat ovat saneeranneet.

Väinäjoen rannoilla ja kanavan varren puistoissa mieli alkaa kapinoida tuota aiempaa sää-teoriaa vastaan. Ehkä tänne pitää tulla kevätkesällä, vaikkapa oopperaviikkojen aikaan. Silloin nämä vanhat kujat elävät. Silloin katusoittajat eivät soita rukkaset kädessä. Nyt eli ennen kaikkea Itämeri. Aalloilla tanssitaan aina, joten sikäli Itämerestä tosiaan on tullut rauhan meri.

Mutta lyhyesti ja ytimekkäästi: Riiassa oli oikein mukava käydä.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi