Vähän aikaisemmin muuan toinen mies toisessa kirkonkylässä ampui ensin lapsensa, sitten itsensä. Myös hänen tuttavansa kertoi, että miestä oli aina pidetty mukavana ja vastuuntuntoisena ihmisenä.

Nämä kaksi alkuvuoden tapahtumaa olivat sytykkeenä tavata Pekka Roponen, psykiatri ja HUS:n apulaisylilääkäri. Tuntuu nimittäin, että maahan on levinnyt Villin lännen tauti.

Sillä nimellä kutsuttiin 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa vähän käsittämätöntä ilmiötä. Miehet saattoivat äkisti ryhtyä järjettömän tuntuiseen ammuskeluun. Siihen aikaan ei vielä puhuttu paniikkihäiriöstä.

Nyt on syytä olla tarkkana. Ei väkivallassa mitään uutta ole. Erilaisia häjyjä on Suomessakin aina riittänyt. Ei ole myöskään mitään järkeä, eikä ole edes oikeutta, ryhtyä pohtimaan, mikä paria, vain uutisista tuttua miestä mahtoi vaivata. Ei sitä sivullinen voi tietää.

Tämä ei ole estänyt asian pohtimista silloin, kun julkisuus on suurta. Kun sattuu näyttäviä veritekoja, aina marssitetaan asiantuntijoita esiin tekemään kaukodiagnoosejaan. Roponen vähän kärjistää ja epäilee, että juuri tässä ns. psykosektorin tehtävä on. Diagnoosit luovat harhan, kuvitelman järjestä ja järjestyksestä, markkinavoimien kaaoksen päälle.

"Kun joku poliisimurhaaja julkisesti diagnostisoidaan, tuntuu taas paljon paremmalta. Todetaan, että se on hullu, ja kun ilmiölle annetaan nimi, se on hallinnassa."

Asiaa auttaa, kun maailmasta lisäksi poistetaan syyllisyys. Parhaiten syyllisyys poistuu, kun epämiellyttävä selitetään perimäksi, geenivirheiden seuraukseksi. Kun on huonoa sukua, minkäs sille mahtaa.

"Tämän kulttuurin keskeinen piirre on, että kenellekään ei saa aiheuttaa epämukavaa oloa syyllistämällä häntä mistään. Kukaan ei ole syyllinen. Asiat vain tapahtuvat, eikö niin?"

Yksin preerialla

Sukupolvi sitten asioihin haettiin järkeä, järjestystä ja vähän syyllistäkin yhteiskunnasta, ei perintötekijöistä. Nyt sellainen näkökulma ei ole kovin muodikas. Jo siksikin se vaihteeksi on hyvä näkökulma.

Tässä jutussa Pekka Roponen ei siis niinkään mieti, mikä tämän maailman hurjistuneita miehiä vaivaa kuin mikä tätä maailmaa vaivaa. Roposen näkökulma on hoitavan lääkärin. Hän on tekemisissä ahdistuneiden miesten paniikin kanssa työkseen mm. Peijaksen sairaalassa Vantaalla. Peijas kuuluu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, HUS:n, organisaatioon.

Villin lännen tautia on pidetty historiallisten murroskausien ilmiönä. Kun yhteiskunnan rakenteet murtuivat, moni murtui itsekin. "Takana on kai ajatus, että yksin preerialla alkaa ahdistaa. Kun olet täysin omillasi, etkä tiedä, minkä voimien armoilla olet, saattaa iskeä paniikki."

Paniikki voidaan ymmärtää äärimmäisenä stressitilanteena. Kun villieläin on vastassa, ihminen joko taistelee henkensä edestä tai pakenee henkensä edestä. Ehkä pelkkä preerian yksinäisyys ja kaikki sen näkymättömät uhkat vaikuttivat tällä tavoin. Ehkä viime vuosikymmenten rajut muutokset vaikuttavat nyt vähän samoin.

"Tuleeko näille miehille tässä yhteiskunnassa samanlainen olo, että he eivät hallitse tilannetta? On niin paljon asioita, joita ei ymmärrä, ja kun ei ymmärrä, ei voi ennakoida vaan kokee olevansa jatkuvan uhkan alaisena?"

Roposen vastaukset ovat usein pikemminkin kysymyksiä. Se on hyvä siksikin, että uhan alaisuus koskee meitä kaikkia. Sikäli kaikki ovat nykyisin samalla viivalla, tai samalla preerialla, että kukaan ei oikeastaan ymmärrä, miten nykymaailma toimii. Tekniikka ja talous ovat villejä, uhkaavia alueita, ja jotakin villiä näyttää liittyvän myös miesten ja naisten suhteisiin.

Roponen epäilee sitä, mitä on epäilty joskus ennenkin. Mies on varsinkin avioeroissa hyvin heikoilla. Vielä heikommilla mies on, kun lähestymiskiellolla on tehty lasten tapaaminen vaikeaksi. "Miehiä pystytään lähestymiskiellolla aika pitkälle pomputtelemaankin."

"En halua väittää, että lähestymiskielto on huono asia, mutta nainen on tässä monimutkaistuvassa, lain käyttöön perustuvassa systeemissä vahvemmilla. Naisilla kielellinen puoli ja vallankäyttö kielen kautta on paljon kehittyneempää. Miehet eivät niillä keinoilla pärjää. He reagoivat suoralla toiminnalla."

"Ja epätoivoisia miehiä riittää. Välttämättä he eivät tee epätoivoisia tekoja, mutta on paljon niitä, jotka suunnittelevat vaikkapa kiväärin käyttöä. Tähän törmää työssä jatkuvasti, ja siinä mielessä lähestymiskiellot tietysti ovat perusteltuja."

Kaipuu preerialle

Roposen ajatukset menevät suurin piirtein niin, että vielä muutama vuosikymmen sitten maailmassa vallitsi pieni määrä vapautta. Oli töitä, joihin kaikki kelpasivat. Epäonnistumisen jälkeen oli vielä mahdollista aloittaa jossakin toisaalla uudelleen. Helsingissä siipeensä saaneet ylioppilaat saattoivat lähteä opettajiksi Lappiin, eikä metsätöissä tai sataman aamuhuudossa tehty soveltuvuustestejä.

"Nykyisin esimerkiksi psyykkisesti vajaakuntoisten työllistämisen mahdollisuudet ovat olemattomat, koska kaikki työt ovat niin vaativia."

"Toisaalta jos sinulla on pikku yritys ja epäonnistut siinä ja velat kaatuvat niskaan ja luottotiedot menevät, siitä ei enää pääse karkuun. Ei ole mahdollisuutta aloittaa uudelleen paitsi ehkä velkasaneerauksen kautta, joka on melkoinen prosessi sekin."

"Tätä hienosyistä, elektronista kontrollia ei enää voi paeta. Jos muutat jollekin paikkakunnalle ja haluat työtä ja asunnon, on pirusti systeemejä, joilla sinun taustasi voidaan tarkistaa. Ennen ei tarvinnut muuta kuin seistä siellä aamuhuudossa, ja rahat sai palkkakuoressa."

Jatkuva elektroninen valvonta ahdistaa, ehkä vähän samoin kuin preeria, Roponen uskoo. Toisaalta ahdistus voi olla kaipuuta juuri preerialle, omaan rauhaan tai uuteen mahdollisuuteen. "Kyllä suomalaisen ahdistuksen yksi lähde todella voi olla, että ei ole mahdollisuutta häipyä ja aloittaa jossakin muualla alusta."

Myös luuserin, järjestelmästä pudonneen, leima ahdistaa. Miehellä tappio voi kiteytyä siinä, että armeija hylkää. Ennen jotkut hakivat psykiatrilta hullun papereita välttääkseen armeijan. Nyt moni hakee terveen papereita päästäkseen armeijaan.

"Ennen armeijaan raahattiin vaikka väkisin, mutta Mika Murasen tapauksen jälkeen on oltu tilanteessa, että moni tulee pyytämään lausuntoa, että pääsisi armeijaan, kun armeija ei huoli. Ja kun armeija on jonkinlainen menestyksen mittari, on vapautuksen tarjoaminen joillekin kauhea paikka."

Irtaantumisen maaseutuelämästä, perheen ja suvun yhteydestä, piti vapauttaa yksilö. Roponen ei vapautumisesta näe merkkejä, päinvastoin, eikä vapautta ole vienyt vain kattava valvonta. Myös ihmisistä itsestään on tullut ulkoa ohjautuvia, ei omien arvojensa toteuttajia. Tietotekniikkaan perustuvassa kulttuurissa trendit ja muodit viskelevät yksilöitä tavalla, joka saa Roposen miettimään aivopesun käsitettä.

Hän epäilee, että ei rikkaitakaan kadehdita rahan vuoksi. Pikemminkin kadehditaan suuren rahan tuomaa asemaa ja huomiota. Ehkä ei ole sattuma, että menestyksen yhdeksi merkiksi tuli auto, Lamborghini. Helsingin rotulevottomuuksienkin aikaan muuan suomalaismies lähiössä valitti, että naapurin somaleilla on parempi autokin kuin hänellä.

Miehellä itselläänkin oli siis auto, mutta ei riittänyt, että se kuljetti hänet paikasta toiseen. Kyse on jostakin enemmästä.

Ehkä tämä jatkuva oman paikan arviointi on kasvattanut myös yliherkän kriisitietoisuuden, alituisen huolen mielen järkkymisestä. Kun muutama hiihtäjä jäi Lahdessa kiinni dopingista, papit ja psykologit olivat heti liikkeellä. Kansallista onnettomuutta verrattiin jopa Estonian uppoamiseen. Kun tällaisia vertailuja vakavissaan tehdään, jossakin epäilemättä vähän viiraakin.

"Se on tätä psyykkistä uusavuttomuutta. Olen itse käynyt kolme vuotta trauma- ja kriisipsykoterapian koulutusta läpi ja olen ihmetellyt, että jos omainen kuolee, vaikka äkillisessä kolarissa, niin onko se tosiaan sairaus jota pitää hoitaa. Onko se, että suree omaisen kuolemaa, patologinen tila joka tarvitsee hoitoa, apua, kriisiryhmiä? Vai onko se normaalia?"

Roponen uskoo, että juuri tässä näkyy suvun ja läheisen yhteisön puute. Kun luonnollisia lohduttajia ei ole, tarvitaan kriisipuhelimia. Roponen määrittelee mielenterveyden itsensä hyväksymiseksi, mutta markkinoitten vertailevassa maailmassa siihen näyttää kuuluvan myös autonsa hyväksyminen. Ehkä siihen voisi kuulua myös oman työnsä hyväksyminen.

"Yksi olennainen piirre tässä yhteiskunnassa on, että rehellistä työtä ei enää arvosteta. Sairaala-apulaiset tekevät rankkaa työtä pienellä palkalla. Miksi he eivät ole sankareita? Miksi ihmiset eivät pysty arvostamaan itseään vain sen kautta, että tekevät rehellistä työtä? Miksi se ei riitä?"

Vitsi tuli todeksi

Vaikka rehellinen työ ei ehkä olekaan kunniassa, on kaikesta työstä pidettävä kiinni. Pelko syrjäytymisestä on muuttanut lääkärin työn luonnetta. Ropostakin painavat sairaslomien ja eläkehakemusten hylkäämiset.

"Siitä ei pääse mihinkään, että jos lääkärin työn joskus piti olla sellaista, että parannetaan sairauksia, ja jos ei pystytä, ainakin lievennetään kärsimystä, niin nyt työssä on myös tuotannollinen näkökulma."

"Tässä työssä on jatkuva paine. Kun tietää, että eläkehakemus voidaan hylätä ja että silloin ihmiset menettävät luottokelpoisuutensa ja asuntolainansa, tuo se painetta saada ne ihmiset työkykyisiksi hinnalla millä hyvänsä. Muutoinhan niiltä menee kaikki alta."

Hallinnon ja talouden maailma on tehnyt ihmisistä entistä haavoittuvaisempia. Kaikki rahoitetaan lainoilla eli tulevaisuudella, aivan samoin kuin firmojen osakearvo lasketaan tulevaisuuden odotuksista, ei tämän hetken tuloksesta. Sellaisessa järjestelmässä kriisit ja sairastumiset ovat pahoja häiriöitä. Ne uhkaavat psykiatri Roposen asiakkaita, potilaita, ja hiukan ne tuntuvat vaivaavan tohtoria itseäänkin.

Roponen muistelee televisiosketsiä 1970-luvulta. Metsurit Lapin tukkikämpässä kuuntelevat radion pörssikursseja. Kun jokin osake on pudonnut rajusti, metsurit vaipuvat epätoivoon, ja yksi miehistä marssii ulos. Hetken päästä kuuluu laukaus.

"Silloin tämä oli vitsi, mutta mitäs se nyt on? Minun kymmenvuotias poikanikin kyseli yhtenä päivänä, että mitä isä luulet, miten nasdaqin indeksin pörssissä nyt mahtaa käydä."

"Vanha vitsi on nyt muuttunut todellisuudeksi. Ja kuitenkin sillä, mitä jonkin firman osake maksaa pörssissä, on ainoastaan psykologinen merkitys. Todellisessa maailmassa sillä ei ole mitään merkitystä."

Tätä harhaista, katteettomien toiveitten ja käsittämättömien uhkien maailmaa vasten myös lääkärit tekevät työtänsä. Roposta naurattaa Stockmannin alennusmyyntikauden nimi Hullut päivät. Psykiatrin kannalta ilmaisulla olisi ilmeisesti käyttöä laveammaltakin.

"Käsittämätön on hyvä sana. Kapitalismi on käsittämätöntä, aivan niin kuin se että joulun alla myydään kalliilla ja joulun jälkeen halvalla. Eivät nämä ilmiöt ole järjellä tajuttavissa. Ei näillä ole mitään tekemistä järjen kanssa", sanoo lääkäri, jonka työnä on palauttaa ihmisiä järkiinsä, kuten sanonta kuuluu.

Roposesta ilmeisesti tuntuu, että hänen työnään on palauttaa heitä takaisin näille jatkuville hulluille päiville, jatkuvaan alennusmyyntiin.

Liukuhihnalla

Hullut päivät ovat täällä sikälikin, että psyykkisesti sairaat ovat palaamassa kaduille. Tämä saa Roposen muistelemaan 1970-lukua, jolloin taisteltiin kaikenlaista pakkovaltaa vastaan.

"Vielä 50-luvun mielisairaslakiin oli suoraan kirjattu, että B-sairaalat ovat loppusijoituspaikkoja. Luonnonkauniille paikalle, terveelliseen ilmastoon pannaan hullut pois silmistä niin, että he eivät aiheuta harmia."

1970-luvulla herättiin siihen, että Suomessa oli kovin paljon mielisairaaloita, enimmillään 20 000 vuodepaikkaa. Se tuntui väärältä. Vaihtoehdoksi haluttiin avohoitoa. "Nyt laitospaikkoja lienee 7 000–8 000, ja nyt purnataan, että hullut ovat kaduilla ja häiritsevät muita ihmisiä."

Mielisairaslaki on muutettu myönteisemmäksi Mielenterveyslaiksi, mutta muutoin järjestelmä on rapautunut. Samaa tahtia on pudonnut siinä töitä tekevien merkitys. Roponen arvelee, että HUS:n apulaisylilääkärin virka kuulostaa enimpien korvissa yhä hienolta, mutta…

"…miten sitten on selitettävissä, että esimerkiksi Lohjan sairaalan apulaisylilääkärin virka on ollut täyttämättä jo kohta vuoden? Hakijoita ei ole. Kuka tahansa psykiatrian erikoislääkäri saisi sen viran, mutta kukaan ei halua. Käytännössä minun virkani suhteen on sama tilanne. Kukaan ei halua tällaista työtä."

Roponen ei valita palkkaansa. Hän vain näkee työnsä liukuhihnatyönä. Hänen tehtävänään on pitää Vantaan psykiatriset akuuttiosastot toiminnassa, hihna pyörimässä.

"Hulluja sisään ja hulluja ulos, ahdistuneita itsemurhan yrittäjiä sisään ja ahdistuneita itsemurhan yrittäjiä ulos. Pahimmillaan se on sitä, että yritän tehdä puolipäiväisessä virassa kahden lääkärin työt, ja silloin työn laatu ilman muuta kärsii."

"Yksilötasolla työssä on tietysti se järki, että joitakin ihmisiä onnistuu hyvinkin auttamaan, ja se on palkitsevaa. Kokonaisuutena kysymys ei ole muusta kuin rapistuvan julkisen terveydenhuollon pystyssä pitämisestä. Jotenkin systeemi on pidettävä toiminnassa, ettei nyt hirveitä vahinkoja sattuisi."

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara on puhunut siitä, että lasten ja nuorten psykiatrinen hoito on täysin riittämätöntä. Soininvaaralla on aihettakin, sillä kyse on itse asiassa lain vastaisesta tilanteesta. Kymmenen vuotta vanhassa mielisairaslaissa sanotaan, että nuoria ei saa hoitaa aikuisten osastolla.

"On jännää, että yhteiskunta ei noudata omia lakejaan. Tätä lakia ei Vantaalla ole ikinä voitu noudattaa. Pahimmillaan se tarkoittaa, että 14-vuotiaita nuoria hoidetaan aikuisten suljetuilla osastoilla."

"Laki ohitetaan, koska muutakaan ei voida tehdä. Vantaan kaupunki, HUS, lääninhallitus, kaikki viranomaistahot tietävät tämän, totta kai. Hoitopaikkoja ei ole, joten lääkäri asetetaan sellaiseen asemaan, että joko jätät potilaan heitteille tai hoidat paikassa, joka on laiton."

Urheilu on mielikuvien ja harhojen epätodellinen maailma, viihdettä joka otetaan tosissaan. Roponen epäilee, että sama epätodellisuus vaivaa eduskuntaakin, joka säätää hyvää tarkoittavia lakeja, joita ei ole tarkoituskaan noudattaa. Koko julkinen terveydenhuolto on muuttumassa kulissiksi, ja "todellisuudessa, kulissien takana sitä ajetaan alas niin, että yhä enemmän siirrytään yksityisten palvelujen varaan".

"Tehdäänkö näin tarkoituksella? Sellaisia huhuja liikkuu. Näinkö jossakin Niinistön kabinetissa on päätetty? Kukaan poliitikko ei tällaista koskaan myönnä, mutta tosiasiallisesti näin on tapahtumassa."

"Ja samalla tavalla kuin markkinavoimat ajavat välttämättömyyden pakkoa, niin aina voidaan sanoa, että pakkohan näin on tehdä, kun on lääkäripula ja muuta. Ei tässä muu auta."

"Nuorisopsykiatriassa tämä tarpeen ja resurssin välinen ristiriita näkyy räikeimmin. Koskaan ei ole yritettykään rakentaa sellaista järjestelmää, joka vastaisi tarpeita. Vantaalla tämä tietysti osittain perustuu maassamuuttoon. Väkeä muuttaa koko ajan niin, että julkiset palvelut eivät pysy perässä."