Pellervo

Suutarin lapsen kukat

Vanha kansa tietää. Suutarin lapsen kengät ovat kurjassa kunnossa, vaikka isä päivät pitkät paikkaa muitten kenkiä. Tämän viisauden koko totuus avautui minulle, kun työtoveri neuvoi piilottamaan työhuoneeni viherkasvit, jos tulee vieraita! Puutarha-asioissa neuvovan kirjoittajan uskottavuus nimittäin katoaisi lopullisesti, jos omat kasvit pääsisivät ihmisten silmäiltäviksi.

Ilmiö on varmasti tuttu monelle muullekin. Kokki tai keittäjä lämmittää perheelleen maksalaatikkoa, koomikko on työnsä ulkopuolella totinen torvensoittaja ja ompelija ostaa kaupasta kaikki vaatteensa.

Kysymys on työn ja vapaa-ajan erottamisesta. Moni haluaa työnsä vastapainoksi tehdä jotakin aivan muuta, mielellään sellaista, mikä vie ajatukset muualle. On tietysti paljon myös niitä, joille työ ja harrastus ovat sama asia.

Erityisesti maalla asuvien osalta työn ja harrastuksen välistä rajaa on joskus vaikea vetää. Pitkien keväisten peltotyöpäivien jälkeenkin vielä tilalla joku jaksaa ahertaa pihaa kunnostaen tai puutarhatöiden kimpussa.

Ja tätä tapahtuu joka kevät yhä enemmän. Parissa kymmenessä vuodessa maaseudun pihojen ilme on vuosi vuodelta kaunistunut. Surullista asiassa on, että mitä kauniimpia asuttujen tilojen pihat ovat, sitä alakuloisemmaksi tulee lukuisten tyhjien kylien rappiota katsellessa. Silloin oikein ymmärtää miten kaunis hyvin hoidettu ja asuttu maaseutu onkaan.

Ja taas omia nuutuneita viherkasveja katsellessa nousee mieleen sama maaseudun asukkaiden arvostus kuin muinakin vuosina. Kiitollisuus siitä, että maaseudulla asuu yhä joukko luonnon kanssa yhteiselämää viettäviä ihmisiä, jotka jaksavat kovan leipätyönsä ohessa kiinnittää huomiota kauneusarvoihin. Tuskin kukaan kiistää, etteikö nimenomaan asuttu, eletty maaseutu ole myös ohikulkijan ilo.

Mutta vuosi vuodelta ymmärrän paremmin myös niitä, jotka eivät aina jaksa. Ihmisellä on sentään oikeus jonkinlaiseen vapaaehtoisuuteen.

Teksti: Kaisu Räsänen
S-posti: kaisu.rasanen@pellervo.fi