Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Kuvapalvelu
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

elokuu.jpg (5712 bytes)

Että mikä Akkapakka?
Alastarolla kokoontuu sekalainen seurue. Yksi osaa yhtä, toinen toista. Ja mukaan mahtuu, vaikkei mitään erityistä osaisikaan. Vain miehiltä ja koirilta on portti suljettu.

"Se nyt vaan tahtoo jäädä oppimatta. Ja jos joskus kirjan kanssa yhden tekee, ei toista enää
– muutamaa viikkoa, kuukautta tai vuotta myöhemmin – muistakaan. Suureksi hämmästykseksemme

akkap.jpg (27719 bytes)
Akkapakkalaisia leipätiinun äärellä. Vasemmalta Elina Kekki, Eija Erelä, Asta Punki, Helena Uikkonen ja Auli Linjama. Kuva Kimmo Torkkeli
taito ei siirrykään naisihmiseen äidinmaidossa edes täällä maalla; ei edes pysy, vaikka kerran uutterasti opettelee."

Näin sanailevat Akkapakan nuoret naiset. Kysymys on tietysti sukan kantapään neulomisesta – tai kutomisesta kuten Alastarolla sanotaan. Se on taito, jonka edellisen sukupolven naiset osasivat vaikka unissaan elämänsä kaikki vuodet. Nuoret emännät eivät välttämättä osaa; he taitavat paljon paremmin sähköpostin käytön.

Ajat nimittäin todella muuttuvat. Kantapään teko ei enää ole niin keskeinen kädentaito kuin ennen, mutta opetella sekin pitää – ainakin anoppien tähden ja oman kunnian takia.

Joten Akkapakka järjesti sukankantapäädemonstraation. Älkää kysykö, vieläkö he osaavat. Luonnollisesti. Mutta mikä on Akkapakka?

"Meidän porukkaamme voi tulla, vaikka ei osaisi yhtään mitään; ei neuloa sitä kantapäätä, ei leipoa ruisleipää tai edes ajaa traktoria. Emme odota kenenkään sävähdyttävän taidoillaan, paremminkin päinvastoin."

Tähän tapaan luettelevat Alastaron nuoret naisemännät muutama vuosi sitten perustetun porukkansa toimintaperiaatteita. Joukon nimeksi tuli puoliautomaattisesti Akkapakka, mikäpä muu.

"Me emme kokoonnu päivällä, silloin emme mielestämme ehdi. Emme yleensä kokoonnu kenenkään kodissa, koska emme halua aiheuttaa kohtuutonta vaivaa. Lapsia, miehiä ja koiria emme missään tapauksessa huoli mukaan. Vain imeväisillä on osallistumisoikeus ja sekin on erittäin ohimenevä."

Pykälä kieltää liian serveerauksen

"Alastarolla on uutterasti toimiva maatalousnaisten joukko, ja lähes joka kylässä on oma kerho. Kerhot kokoontuvat kuitenkin useimmiten päiväaikaan jonkun kotona, ja yleensä kokousta tahtoo edeltää huikea hopeiden tuuletus ja kohtalaisen hikinen siivous- ja leivontapäivä. Tarjoilunhan pitää olla vaikuttavaa ja joka tapauksessa vähän suurempaa ja hienompaa kuin edellisellä emännällä", nuoret naiset sanovat, kaikessa ystävyydessä tietenkin.

Niinpä Akkapakan perustamissopimukseen lausuttiin sellainenkin pykälä, että tarjota saa kaikkea muuta, mutta ei välttämättä perinteistä kahvia ja pullaa. Marjakiisseli, sienikeitto ja vaikka lämmin kakko teemukillisen kanssa kelpaa hyvin. No, kylillä kyllä kerrotaan, että joku on saanut kahviakin Akkapakan illanvietossa, taisi olla joku pullansiivukin kaverina. Mutta siitä ei saa kertoa pitemmälle.

"Kyllä me olemme kokouksissamme syöneet kiisseliä ja pannukakkua, mutta olemme me nauttineet kuohuviiniäkin. Ja marenkeja."

Omaa jäsenmaksua ei ole, jäsenyys maksetaan maatalousnaisten pussiin. Ja Akkapakka on tarkoitettu koko pitäjän "juniorikerhoksi", ei pelkästään yhden kylän. Kyseessä on yksi Alastaron maatalousnaisten toimintamuoto ja se on tarkoitettu koko pitäjän naisille.

Käsitöitä ei kenenkään ole pakko tehdä. Porukan naiset kertovat yhdestä tuttavastaan, joka velvollisuudentuntoisesti aina otti kokoukseen virkkaustyön mukaansa. Hän ei ollut mikään käsityöihminen, mutta silti vaati itseltään kaunista ja virheetöntä työn jälkeä. Kotiin tultuaan hän itku kurkussa purki koko aikaansaannoksensa.

"Ei meidän porukkaamme tulevalla tarvitse olla suuria viljelmiä, kukkapurkillinen multaa riittää hyvin. Mutta mukavaa meillä on. Joka kerta on kiva lähteä. Monien pienten lasten äitien päivät kuluvat kotosalla, työtä ja kiirettä on paljon, mutta aikuista puhekaveria tulee joskus ikävä."

"Tässä porukassa me tapaamme kaltaisiamme; naisia, jotka ovat samassa jamassa. Meillä ei ole puutetta puheenaiheista."

Akkapakka on monelle tärkeä henkireikä. Ja aina joukossa myös viisastuu, kun toinen osaa sitä, missä omat taidot ovat heikot.

Aina sitä vähän viisastutaan

Ihan tarkkaa Akkapakan alkuunpanijaa on paha nimittää, mutta Helena Uikkonen ja Eija Erelä löytyvät alkuaikojen kaavailujen takaa. Akkapakka aloitti syksyllä 1997. Nyt kokoontumisiin tulee yleensä 15–20 naista.

"Sähköpostia lähetän noin 20 naiselle, mutta meitä on vähän enemmän. Toisaalta emme edes halua mitään pilkuntarkkaa kirjanpitoa eikä kokoontumispakkoa", sanoo Helena.

Hyvin usein Akkapakan tytöille käy joku paikkakuntalainen kertomassa omasta asiastaan. Toiminta aloitettiin jouluruoista, koska joulu oli tulossa. Vuosien mittaan on perehdytty kukkien hoitoon, siemenviljan idätyskokeeseen, pankkimaailman uusiin maksujärjestelmiin, vanhoihin ryijyihin, vanhusten palvelukotiin, työttömien kokoontumispaikkaan.

"Ja tietysti meillä on saunailtoja niin kuin miehilläkin. Turvesauna on ollut kaksi kertaa ja savusaunassakin on käyty. Aivan ihanalta tuntuivat. Ja torille me menemme joskus pitämään puffettia, koska rahaakin tarvitaan."

Eija Erelä kertoo muuttaneensa Alastarolle aikanaan nuoriso- ja kulttuurisihteeriksi tietämättä juuri mitään maataloudesta.

"Onnistuin bongaamaan täältä suurenmoisen isäntämiehen ja olen nyt tavattoman kiinni ja innoissani tästä maataloustouhusta. Ja uudesta kotiseudustani Alastarosta. Tämä on maailman paras paikka, ehdottomasti. Maataloudessa olen kuitenkin edelleen pelkkä turisti. En aja edes traktoria. No, kyllähän minä alkuinnossani yritin, mutta isäntä huomautti, että minusta voisi kuitenkin olla enemmän hyötyä täällä keittiön puolella. Ehkä hän siinä asiassa oli oikeassa", naurahtaa Eija.

Hän on emännöinyt Erelän keittiössä pian kymmenen vuotta. Sinä aikana perheeseen on syntynyt kolme reipasta ja nauravaista poikaa, Juho, Johannes ja Toivo. Poikien nimet ovat suvun perintöä.

"Avustan kanalan askareissa ja ns. varsityöt ovat oikein intohimoni. Olen kasvanut tähän niin kiinni, että en juuri enää aja edes autoa, koska en tunne tarvetta käydä kyläkauppaa kauempana. Sinne pääsen hyvin potkukelkalla ja polkupyörällä."

"Mutta en taida olla oikea emäntä vieläkään. En esimerkiksi pidä eläimistä, vähän pelkäänkin useimpia", sanoo Eija ja kertoo, miten surkea sisilisko oli keksinyt luikahtaa nuoren emännän tielle ulkosaunaan. Kumpikaan ei osannut väistää, joten Eija soitti ikinaiselliseen tapaan isäntänsä kännykkään. Mutta miesten tapaan isäntä ei suostunut lähtemään hernepellolta kylvötöistä kesken päivän sisiliskoa siirtämään, piti vähän naurettavana koko hosellusta ja taisi sen tokaistakin.

Asioista täytyy ottaa selvää

"Taidan olla niin uusavuton emäntänä, etten oikein osaa puhua edes säästä. Olen niin monta kertaa ajattelemattomasti huokaillut, miten kaunis pelto on, kun se lainehtii kukkamerenä ja näyttää valkoiselta vaahdolta. Siihen isäntä, oikea viljelijä, tokaisee äkäisesti, ettei maanviljelijän vaimon sovi rikkaruohoja ylistää", Eija kertoo.

"Muistan ikuisesti, miten yhtenä mielestäni kauniina sateisena kevätpäivänä tokaisin isännälle, että onpa ihana sää tänään. Siihen tämä tiuskaisi: 'Eipä ole. Nyt pitäisi päästä kylvötöihin.' Siitä lähtien olen aina ovesta ulos mennessäni muistanut kysyä isännältä, että onko tänään muuten kaunis ilma."

Ihan tosissaan ei Eija tietenkään ole. Hän on erittäin tasa-arvoinen ja arvonsa tunteva nainen ja tietää asioista. Hän aikoo joskus tulevaisuudessa täyttää ihan yksin suurellisen EU-paperikasan, suunnittelee hetkittäin jopa kehittelevänsä siitä hommasta itselleen leivän jatkoa sitten, kun pojat vähän vielä kasvavat.

"Ja periaatteessa olen vakavasti sitä mieltä, että maatiloilla sekä isännän että emännän pitäisi tietää kaikista asioista. Isännillä on taipumusta sommitella merkillisiä koneisiin liittyviä virityksiä, jotka voivat asiaa ymmärtämättömälle olla jopa hengenvaarallisia. Ja kyllä miehen kuin miehen pitäisi 2000-luvulla keittiössä ymmärtää sen verran, että saa lapsille ja itselleen syötävää, jos emännälle tulee äkkilähtö vaikka sairaalaan."

Onko Markku Erelä muuten taitava kokki?

"Komiasti osaan sekoittaa piapon, ja munakaskin syntyy, ellei muu auta", valistaa isäntä.

Naisen kuuluu olla kaunis

Akkapakan touhu tuntuu aika mukavalta. Nuoret naiset sanailevat keskenään mallikkaasti. Miesväki saa kyytiä, ainakin leikisti ja rakkaudella.

"Naisen on tärkeämpää olla kaunis kuin viisas", naljailee joku, kun kuvaa viritellään. Selitys tulee saman tien: miehen on helpompaa katsella kuin ajatella. Mitä siihen voisi lisätä?

Juttua tehdään ruisleivän valmistuskurssilla. Auli Linjama ja muutkin ovat retuuttaneet Alastaron Maamiesseuran talolle, Akkapakan vakituiseen kokoontumispaikkaan, suuren määrän leiväntekovälineitä, leivinpöytää, puhtaita liinoja, taikinatiinun, jauhoja, erilaisia työkaluja. Jokainen käy vuorollaan pitelemässä ruisleipätaikinaa ja kokeilemassa, miltä se tuntuu käteen.

"Leivon ruisleipää vähän väliä, koska pidän näistä maaseudun perustoiminnoista. Entisajan lämpimäisperinnekin on ihan viehättävä. Ihmiset ottavat oikein mielellään kauniin ruislimpun, koska monikaan ei juuri ruisleipätaikinan kanssa jaksa ruveta plutaamaan. Epäonnistumistakin pelätään ja sitä, että ei hallita taikinaa sen käymisprosessin aikana", juttelee Auli, joka on muuttanut Alastarolle Rovaniemeltä.

Ja tietoisku jatkuu.

"Kun taikina on valmis eli se on muhinut aikansa, ehkä pari päivää, leivinuunin lähellä ja siihen on pikkuhiljaa lisätty jauhoja, sitä voi ryhtyä leipomaan. Uuni on tietysti pitänyt myös muistaa lämmittää. Paistan ruisleivän aina vanhan ajan puilla lämmitettävässä leivinuunissa, mutta kyllä sen sanotaan kypsyvän sähköuunissakin", Auli kertoo.

"Taikinaa pitää vaivata (alastarolaisittain sotkea) niin kauan, että se puhuu. Kypsentäminen on vielä asia erikseen, ja siitä voidaan puhua taas lisää. Miksi leivän kuori repeää, miksi ei? Kuinka kauan leivän pitää antaa nousta, kuinka kauan olla uunissa?"

"Ei niihin ole yksiselitteistä vastausta. Jokainen uuni on erilainen, samoin jokainen leipuri. Mutta kokemus opettaa. Ensimmäisellä kerralla voi päästä itku, mutta toinen sujuu jo paremmin."

"Ja Akkapakasta saa oppia, sitä vartenhan Akkapakka on."

 

*Teksti: Leena Teinilä-Huittinen
*Sähköposti:


| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |