taito ei siirrykään naisihmiseen
äidinmaidossa edes täällä maalla; ei edes pysy, vaikka kerran uutterasti
opettelee." Näin sanailevat Akkapakan nuoret naiset. Kysymys on tietysti
sukan kantapään neulomisesta tai kutomisesta kuten Alastarolla sanotaan. Se on
taito, jonka edellisen sukupolven naiset osasivat vaikka unissaan elämänsä kaikki
vuodet. Nuoret emännät eivät välttämättä osaa; he taitavat paljon paremmin
sähköpostin käytön.
Ajat nimittäin todella muuttuvat. Kantapään teko ei enää ole niin keskeinen
kädentaito kuin ennen, mutta opetella sekin pitää ainakin anoppien tähden ja
oman kunnian takia.
Joten Akkapakka järjesti sukankantapäädemonstraation. Älkää kysykö, vieläkö he
osaavat. Luonnollisesti. Mutta mikä on Akkapakka?
"Meidän porukkaamme voi tulla, vaikka ei osaisi yhtään mitään; ei neuloa
sitä kantapäätä, ei leipoa ruisleipää tai edes ajaa traktoria. Emme odota
kenenkään sävähdyttävän taidoillaan, paremminkin päinvastoin."
Tähän tapaan luettelevat Alastaron nuoret naisemännät muutama vuosi sitten
perustetun porukkansa toimintaperiaatteita. Joukon nimeksi tuli puoliautomaattisesti
Akkapakka, mikäpä muu.
"Me emme kokoonnu päivällä, silloin emme mielestämme ehdi. Emme yleensä
kokoonnu kenenkään kodissa, koska emme halua aiheuttaa kohtuutonta vaivaa. Lapsia,
miehiä ja koiria emme missään tapauksessa huoli mukaan. Vain imeväisillä on
osallistumisoikeus ja sekin on erittäin ohimenevä."
Pykälä kieltää liian serveerauksen
"Alastarolla on uutterasti toimiva maatalousnaisten joukko, ja lähes joka
kylässä on oma kerho. Kerhot kokoontuvat kuitenkin useimmiten päiväaikaan jonkun
kotona, ja yleensä kokousta tahtoo edeltää huikea hopeiden tuuletus ja kohtalaisen
hikinen siivous- ja leivontapäivä. Tarjoilunhan pitää olla vaikuttavaa ja joka
tapauksessa vähän suurempaa ja hienompaa kuin edellisellä emännällä", nuoret
naiset sanovat, kaikessa ystävyydessä tietenkin.
Niinpä Akkapakan perustamissopimukseen lausuttiin sellainenkin pykälä, että tarjota
saa kaikkea muuta, mutta ei välttämättä perinteistä kahvia ja pullaa. Marjakiisseli,
sienikeitto ja vaikka lämmin kakko teemukillisen kanssa kelpaa hyvin. No, kylillä kyllä
kerrotaan, että joku on saanut kahviakin Akkapakan illanvietossa, taisi olla joku
pullansiivukin kaverina. Mutta siitä ei saa kertoa pitemmälle.
"Kyllä me olemme kokouksissamme syöneet kiisseliä ja pannukakkua, mutta olemme
me nauttineet kuohuviiniäkin. Ja marenkeja."
Omaa jäsenmaksua ei ole, jäsenyys maksetaan maatalousnaisten pussiin. Ja Akkapakka on
tarkoitettu koko pitäjän "juniorikerhoksi", ei pelkästään yhden kylän.
Kyseessä on yksi Alastaron maatalousnaisten toimintamuoto ja se on tarkoitettu koko
pitäjän naisille.
Käsitöitä ei kenenkään ole pakko tehdä. Porukan naiset kertovat yhdestä
tuttavastaan, joka velvollisuudentuntoisesti aina otti kokoukseen virkkaustyön mukaansa.
Hän ei ollut mikään käsityöihminen, mutta silti vaati itseltään kaunista ja
virheetöntä työn jälkeä. Kotiin tultuaan hän itku kurkussa purki koko
aikaansaannoksensa.
"Ei meidän porukkaamme tulevalla tarvitse olla suuria viljelmiä,
kukkapurkillinen multaa riittää hyvin. Mutta mukavaa meillä on. Joka kerta on kiva
lähteä. Monien pienten lasten äitien päivät kuluvat kotosalla, työtä ja kiirettä
on paljon, mutta aikuista puhekaveria tulee joskus ikävä."
"Tässä porukassa me tapaamme kaltaisiamme; naisia, jotka ovat samassa jamassa.
Meillä ei ole puutetta puheenaiheista."
Akkapakka on monelle tärkeä henkireikä. Ja aina joukossa myös viisastuu, kun toinen
osaa sitä, missä omat taidot ovat heikot.
Aina sitä vähän viisastutaan
Ihan tarkkaa Akkapakan alkuunpanijaa on paha nimittää, mutta Helena Uikkonen
ja Eija Erelä löytyvät alkuaikojen kaavailujen takaa. Akkapakka aloitti
syksyllä 1997. Nyt kokoontumisiin tulee yleensä 1520 naista.
"Sähköpostia lähetän noin 20 naiselle, mutta meitä on vähän enemmän.
Toisaalta emme edes halua mitään pilkuntarkkaa kirjanpitoa eikä
kokoontumispakkoa", sanoo Helena.
Hyvin usein Akkapakan tytöille käy joku paikkakuntalainen kertomassa omasta
asiastaan. Toiminta aloitettiin jouluruoista, koska joulu oli tulossa. Vuosien mittaan on
perehdytty kukkien hoitoon, siemenviljan idätyskokeeseen, pankkimaailman uusiin
maksujärjestelmiin, vanhoihin ryijyihin, vanhusten palvelukotiin, työttömien
kokoontumispaikkaan.
"Ja tietysti meillä on saunailtoja niin kuin miehilläkin. Turvesauna on ollut
kaksi kertaa ja savusaunassakin on käyty. Aivan ihanalta tuntuivat. Ja torille me menemme
joskus pitämään puffettia, koska rahaakin tarvitaan."
Eija Erelä kertoo muuttaneensa Alastarolle aikanaan nuoriso- ja kulttuurisihteeriksi
tietämättä juuri mitään maataloudesta.
"Onnistuin bongaamaan täältä suurenmoisen isäntämiehen ja olen nyt tavattoman
kiinni ja innoissani tästä maataloustouhusta. Ja uudesta kotiseudustani Alastarosta.
Tämä on maailman paras paikka, ehdottomasti. Maataloudessa olen kuitenkin edelleen
pelkkä turisti. En aja edes traktoria. No, kyllähän minä alkuinnossani yritin, mutta
isäntä huomautti, että minusta voisi kuitenkin olla enemmän hyötyä täällä
keittiön puolella. Ehkä hän siinä asiassa oli oikeassa", naurahtaa Eija.
Hän on emännöinyt Erelän keittiössä pian kymmenen vuotta. Sinä aikana perheeseen
on syntynyt kolme reipasta ja nauravaista poikaa, Juho, Johannes ja Toivo.
Poikien nimet ovat suvun perintöä.
"Avustan kanalan askareissa ja ns. varsityöt ovat oikein intohimoni. Olen
kasvanut tähän niin kiinni, että en juuri enää aja edes autoa, koska en tunne
tarvetta käydä kyläkauppaa kauempana. Sinne pääsen hyvin potkukelkalla ja
polkupyörällä."
"Mutta en taida olla oikea emäntä vieläkään. En esimerkiksi pidä
eläimistä, vähän pelkäänkin useimpia", sanoo Eija ja kertoo, miten surkea
sisilisko oli keksinyt luikahtaa nuoren emännän tielle ulkosaunaan. Kumpikaan ei osannut
väistää, joten Eija soitti ikinaiselliseen tapaan isäntänsä kännykkään. Mutta
miesten tapaan isäntä ei suostunut lähtemään hernepellolta kylvötöistä kesken
päivän sisiliskoa siirtämään, piti vähän naurettavana koko hosellusta ja taisi sen
tokaistakin.
Asioista täytyy ottaa selvää
"Taidan olla niin uusavuton emäntänä, etten oikein osaa puhua edes
säästä. Olen niin monta kertaa ajattelemattomasti huokaillut, miten kaunis pelto on,
kun se lainehtii kukkamerenä ja näyttää valkoiselta vaahdolta. Siihen isäntä, oikea
viljelijä, tokaisee äkäisesti, ettei maanviljelijän vaimon sovi rikkaruohoja
ylistää", Eija kertoo.
"Muistan ikuisesti, miten yhtenä mielestäni kauniina sateisena kevätpäivänä
tokaisin isännälle, että onpa ihana sää tänään. Siihen tämä tiuskaisi: 'Eipä
ole. Nyt pitäisi päästä kylvötöihin.' Siitä lähtien olen aina ovesta ulos
mennessäni muistanut kysyä isännältä, että onko tänään muuten kaunis ilma."
Ihan tosissaan ei Eija tietenkään ole. Hän on erittäin tasa-arvoinen ja arvonsa
tunteva nainen ja tietää asioista. Hän aikoo joskus tulevaisuudessa täyttää ihan
yksin suurellisen EU-paperikasan, suunnittelee hetkittäin jopa kehittelevänsä siitä
hommasta itselleen leivän jatkoa sitten, kun pojat vähän vielä kasvavat.
"Ja periaatteessa olen vakavasti sitä mieltä, että maatiloilla sekä isännän
että emännän pitäisi tietää kaikista asioista. Isännillä on taipumusta sommitella
merkillisiä koneisiin liittyviä virityksiä, jotka voivat asiaa ymmärtämättömälle
olla jopa hengenvaarallisia. Ja kyllä miehen kuin miehen pitäisi 2000-luvulla
keittiössä ymmärtää sen verran, että saa lapsille ja itselleen syötävää, jos
emännälle tulee äkkilähtö vaikka sairaalaan."
Onko Markku Erelä muuten taitava kokki?
"Komiasti osaan sekoittaa piapon, ja munakaskin syntyy, ellei muu auta",
valistaa isäntä.
Naisen kuuluu olla kaunis
Akkapakan touhu tuntuu aika mukavalta. Nuoret naiset sanailevat keskenään
mallikkaasti. Miesväki saa kyytiä, ainakin leikisti ja rakkaudella.
"Naisen on tärkeämpää olla kaunis kuin viisas", naljailee joku, kun kuvaa
viritellään. Selitys tulee saman tien: miehen on helpompaa katsella kuin ajatella. Mitä
siihen voisi lisätä?
Juttua tehdään ruisleivän valmistuskurssilla. Auli Linjama ja muutkin ovat
retuuttaneet Alastaron Maamiesseuran talolle, Akkapakan vakituiseen kokoontumispaikkaan,
suuren määrän leiväntekovälineitä, leivinpöytää, puhtaita liinoja, taikinatiinun,
jauhoja, erilaisia työkaluja. Jokainen käy vuorollaan pitelemässä ruisleipätaikinaa
ja kokeilemassa, miltä se tuntuu käteen.
"Leivon ruisleipää vähän väliä, koska pidän näistä maaseudun
perustoiminnoista. Entisajan lämpimäisperinnekin on ihan viehättävä. Ihmiset ottavat
oikein mielellään kauniin ruislimpun, koska monikaan ei juuri ruisleipätaikinan kanssa
jaksa ruveta plutaamaan. Epäonnistumistakin pelätään ja sitä, että ei hallita
taikinaa sen käymisprosessin aikana", juttelee Auli, joka on muuttanut Alastarolle
Rovaniemeltä.
Ja tietoisku jatkuu.
"Kun taikina on valmis eli se on muhinut aikansa, ehkä pari päivää,
leivinuunin lähellä ja siihen on pikkuhiljaa lisätty jauhoja, sitä voi ryhtyä
leipomaan. Uuni on tietysti pitänyt myös muistaa lämmittää. Paistan ruisleivän aina
vanhan ajan puilla lämmitettävässä leivinuunissa, mutta kyllä sen sanotaan kypsyvän
sähköuunissakin", Auli kertoo.
"Taikinaa pitää vaivata (alastarolaisittain sotkea) niin kauan, että se puhuu.
Kypsentäminen on vielä asia erikseen, ja siitä voidaan puhua taas lisää. Miksi
leivän kuori repeää, miksi ei? Kuinka kauan leivän pitää antaa nousta, kuinka kauan
olla uunissa?"
"Ei niihin ole yksiselitteistä vastausta. Jokainen uuni on erilainen, samoin
jokainen leipuri. Mutta kokemus opettaa. Ensimmäisellä kerralla voi päästä itku,
mutta toinen sujuu jo paremmin."
"Ja Akkapakasta saa oppia, sitä vartenhan Akkapakka on." |