Kehitys käy Pesosten hiehojen perskärpäsenä

Suurkaupungissa on miljoona tarinaa, sanotaan, mutta muutama tarina löytyy vielä Anttolan kunnan Maljalan kylästäkin. Kun tietä ei puoli vuosisataa sitten vielä ollut, eikä ollut puhelinta tai sähköäkään, Pesosen Raili ja Viljo muuttivat saareensa jäitä myöten.

Jos olette sattuneet veneilemään suvisella Saimaalla Saukonsalon ja Hirvensalon välitse, ohi Kuvavuoren, olette vähän ennen Luonterin selkää nähneet harvinaisen näyn.

Vasemmalla puolella, Miekkaniemessä, avautuu järvelle perinteinen maatalousmaisema. Täällä, repaleisen lomamökkisaariston keskellä, maatiloja on enää vähän, ja vielä vähemmän niitä avautuu järvelle, mutta Miekkaniemen rinteessä laiduntaa kymmenkunta hiehoa, ylempänä on navetta ja moderni asuintalo, ja vielä ylempänä, korkealla kalliolla, vaikka sitä te ette ole veneestä voineet nähdä, on vanha maalaistalo.

On helppo päätellä, että siinä on asuttu aiemmin. Sitten on rakennettu uusi talo, ja myöhemmin on tehty vielä lisäsiipi, kuin uhmakas sivujuoni autioitumisen historiaan.

Tarkkaan ottaen olette nyt Anttolan kunnassa, Maljalan kylässä, mutta jos kuljette tätä reittiä ensi kesänä, olettekin Mikkelin kaupungin laidalla. Silloin kuntaliitos on toteutunut. Anttolan keskustaan on matkaa 25 kilometriä, paitsi talvella, jolloin jäätie lyhentää matkan kahdeksaan kilometriin. Mikkeli on 50 kilometrin päässä.

Saukonsalosta Miekkaniemeen ehdittyänne olette myös kulkeneet saman matkan, joka oli aikanaan Viljo Pesosen muuttomatka. Viljo syntyi Saukonsalossa, osti vaimonsa Railin kanssa talon Miekkaniemestä syksyllä 1951, ja uuteen paikkaan he muuttivat jääkelien aikaan 1952. Saareen ei ollut tietä, ei sähköä, ei puhelinta, ja siksi on pakko uskoa, kun Viljo sanoo jääneensä tänne painavista syistä:

"Minä vissiin olin niin kotiseuturakas etten osannut lähtee. Täällä oli tutut immeiset ja tuttu ympäristö, ja jotenkin sitä oli niin paljon sittoutunna siihen… Vai oliko se sitten ymmärryksen puutetta?"

Jos kyse oli siitä, mistä Viljo nyt vitsailee, eniten ymmärrystä puuttui hänen äidiltään, Anna Pesoselta, joka 1970-luvun alussa innokkaimmin ajoi lähtöä. Silloin Pesoset tosissaan katselivat maalaistaloa muualta, mutta "onneksi ei sattunu sellasta vastaan että ois lähtennä, sillä nyt kun on saatu tie ja sähköt, ei oo mittään tarvetta lähtee."

Vuonna 1974 aloitettiin uuden talon rakentaminen. Sähköt oli saatu vuotta aikaisemmin ja tie oli tulossa; rakennustarpeet tosin vielä piti tuoda talvella jäitä myöten. Niin meni kymmenen vuotta. Sitten taloon rakennettiin "tämä nitrosiipi", kuten Raili lisärakennusta kutsuu.

Nimellä on taustansa. Raili oli ohitusleikkauksessa viime talvena, Viljo vuotta aikasemmin. Leikkaus oli kova kokemus, mutta se muutti elämän paremmaksi. Jäi pelivaraakin:

"Monet sanoivat, kun ruvettiin rakentamaan, että menkää Anttolaan. Minä sanoin, että minä kun en istu kaljabaarissa, mitä minä siellä teen? Tänne sieltä pitäisi kuitenkin aina tulla jotakin tekemään ja kahtelemmaan, joten parempi on, että assuu täällä niin kauan kuin kykenee. Kerkiää sinne menemään sittenkin. Ja kymmenen vuotta jo tässä on oltuna, jotta elettyhän se on sekkii aika", Viljo sanoo.

Sukupolvenvaihdos Pesosilla tehtiin vuonna 1984. Silloin Viljo pääsi eläkkeelle. Muutamaa vuotta myöhemmin myös Raili tuli eläkeikään.

"Sitten meidän nuoret keksivät Lauttakahvilan, että on jotakin lisäansiota, ja nyt on neljäs vuosi menossa", Raili kertoo. Tänä kesänä kahvilassa ovat tehneet työtä Railin sisar ja tämän miniä:

"Sisko on kartanpiirtäjä Mikkelissä ja on muuttanut takaisin tänne. Ensin hän rakensi kotitilalleen kesäasunnon ja kun huomasi, että täällähän on mukava olla, rakensi talviasuttavan."

"Minä yritin pelotella, että älä hyvä immeinen ala tänne rakentammaan. Kun tullee syksyn pimmeet ja liukkaat niin miten sie täältä töihin lähet", kertoo Viljo. Varoituksen sanat eivät tainneet tulla sydämestä.

Muutoin paluumuuttoa ei juuri näy. Jotkut kesäasukkaat siitä puhuvat, jotkut haikailevat lähettyviltä työtä, mutta "ei tässä saaressa ole vakituisia asukkaita kuin Railin sisko ja myö, mutta kesämökkejä on nelisenkymmentä."

Kuparovirran lossilta on yksityistietä Miekkaniemen suuntaan vajaa yhdeksän kilometriä. Koko tien varrella on neljässä talossa vakituiset asukkaat. Tieosakkaita on 89. Tämä kertoo mökkiläisten merkityksestä näillä seuduilla.

Kulunut puoli vuosisataa näyttää Miekkaniemessä tiivistäneen viime vuosisadan kehityshistorian. Kun tie, sähköt ja puhelin oli saatu ja asuminen modernisoitu, olikin menossa jo se vaihe historiaa, että uutta tietä pitkin oli houkuttelevaa muuttaa pois.

Heikki Pesonen, Railin ja Viljon poika, näyttää perineen saman ymmärryksen puutteen kuin vanhempansakin. Hän on jäänyt ja asuu nyt Eija -vaimonsa ja lasten – Piian , Anne-Maaritin ja Simon – kanssa talon toisessa osassa. Joroisten maatalousoppilaitoksen jälkeen Heikki oli pari vuotta töissä Mikkelissä ja teki kotitöitä sen ohella, mutta kun valintatilanne tuli, hän valitsi maatyöt.

"Oon siihen sotkeutunna jollain lailla…"

Näinkin asian voi ilmaista, ja näin Viljo Pesonen yhteiskunnallisen aktiivisuutensa ilmaisee. Sotkeutuminen tarkoittaa 28 vuotta kunnanvaltuustossa ja kahdeksaa vuotta sen puheenjohtajana. Nyt vanha työmaa on katoamassa. Anttola liittyy Mikkeliin.

Kansanäänestyksen numerot olivat samat kuin ne nykyisin ovat kaikissa äänestyksissä: 52– 48. Niukka enemmistö kannatti liittymistä, "ja ei kait siinä mittään, jos päättäjät nyt muistaisivat syrjäkylätkin… Aika näyttää."

Pesosen mielestä pieni kuitenkin on kaunista. Se on demokraattisempaa: "Täällä yksityisen ihmisen mielipitteet paremmin tulloo huomioitua kuin suuressa massassa. Jos hyvin on äänet keskitetty, Anttolasta on Mikkelissä pari kolme valtuutettua, ja eppäilen vaan, minkälainen painoarvo niitten mielipitteillä siellä on. Näkkeehän sen valtakunnan politiikasta. Kehä-Kolmosen ulkopuolella ei oo mittee ennee."

"Nyt suuruus on muotia. Hyvä esimerkki on noissa pankkiloissa, kun säästöpankkikin ajettiin siihen issoon pankkiin, niin mitä siitä tul… Ei mittään."

Tyhjä suuruuden ihannointi vaikuttaa Pesosen mukaan niin ihmisten mielissä kuin aluepolitiikassa. Nykyisin muuttajilla yleensä on ammatti, mutta "aikasemmin lähettiin ison rahan ja makkeen elämän perrään, ja kun ei ollu ammattia, siinä sitten oltiin kuin joutava lesti suutarin säkissä. Ja kuitenkin kun loma-aika tulloo, kaivataan tänne rauhaan ja hiljaisuuteen…"

"Eikö sitä vois vähän jakkoo? Täällä vois olla vähän enemmän immeisiä ettei kaikki olis siellä samassa? Kyllä kai verotuksella voisi tätä tasapainottaa, mutta hirmuinen kiire vaan on valtionvelan maksulla."

"Siitä minä olen hiukan ollut…en katkera mutta kuitenkin, kun aikoinaan pienellä tilalla piti talvella käydä sivuansioissa ihan jatkuvalla syötöllä, ja sieltä ei minkäänlaista eläkettä karttunut. Nyt on eläke 3 000 markkoo kuussa. Tuntuu että kun kansanedustajista lähtien pamautettaan muutama tuhat entisen palkan päälle, jossakin ois korjoomisen varroo."

"Sitten vastataan, että viiskymppiä saattaa eläkkeet nousta. Miusta se on melekein ku pilkantekoa. Samaa ovat nämä kerräykset veteraaneille ja sotainvalideille. Kerätään listojen kanssa eläkettä ja herrat ellää ku siat vatukossa."

Jos jatkatte veneellänne ohi Miekkaniemen, näette hetken päästä rannassa vasemmalla Lauttakahvilan. Jos poikkeatte, tapaatte ehkä Hanna Ulmasen , Railin siskon miniän. Häneltä saatatte ostaa kahvin kanssa palan kotitekoista mustikkapiirakkaa ja mukaan vielä leivän, maitoa, olutta ja makkaraa.

Kahvila on sillä kohdalla, johon lähisaarien mökkiläiset jättävät autonsa. Anttolan keskustaan on tästä veneiltävä vielä parin pienen selän yli. Keskustassa tuntua elinvoimaisuudesta antaa tekeillä oleva ja kiistelty koulurakennus. Koulu on saaristossa iso asia. Viljo sai mittansa niin täyteen heti lapsena, että ei vieläkään kannata pitkää koulumatkaa Mikkeliin saakka.

"Miun mielestä järki voitti. Pien koulu on parempi kuin isot, ja parempi on, jos yksi opettaja kulkoo Mikkelistä tänne kuin että kulkoo sata oppilasta täältä Mikkeliin."

Viljon kokemukset vaikuttivat ehkä jopa ammatinvalintaan. Aikanaan häntä yllytettiin opettajaseminaariin, joka oli väylä nousuun kansakoulupohjalta, mutta läksyjen ja kelirikon yhdistelmä ei ollut kasvattanut motivaatiota.

"Se tympäs se koulunkäynti niin tasan tarkkaan. Oli niitä vaikeuskertoimiakin jonkin verran. Lyhyen kaavan mukaan matka oli seitsemän kilometriä, mutta kelirikon aikaan reilut kymmenen… En tiiä minkä hitsin takia ei kunta sillon kulettana?"

Jonkun hitsin takia koulukyydit keksittiin vasta, kun kyyditettävät vähenivät. Aavistus motivaatiosta löytyi, kuten usein, myöhemmin: "Joskus jälkeenpäin savottametässä tuli mieleen, että jos olis menny sinne seminaariin, niin ei ois ainakaan housut märkänä iltasella."

Siihen aikaan kansakoulu oli täällä vasta aloittanut vuokratiloissa maalaistalossa. Viljo oli kahdeksanvuotias, mutta oppilaissa oli kuutisen vuotta vanhempiakin, ja "niiden turvissa sitä paremmin kulki. Oli tuulellakkii vahvemmat soutumiehet ja talvella ne teki paremmin latua. Jos olis joutunut yksinään kulkemaan, eihän siitä olis mittään tullunna. Jonkun yön yritin olla evvään kans täällä lähempänä koulua, mutta miel teki kottiin."

Kymmenen vuotta myöhemmin sota hipaisi läheltä. Syntymän ajankohta, 2. tammikuuta 1926, ratkaisi. "Kaksi päivää jaksoi mummo viirata niin ettei täytyny mennä sottaan. 1925 syntyneet sinne joutuivat, ja minäkin olin 18-vuotiaana joutunut armeijaan Haminaan. Juhannuksen jälkeen 1944 odotettiin Kannakselle lähtöä, mutta sitten vietiinkin pojat Pohjanmaalle."

Uusi kansakoulurakennus saatiin 1950-luvun alussa. Raili muistaa tarkkaan, että vihkiäiset olivat Kallen päivänä 28. tammikuuta 1951. Samana päivänä C.G. Mannerheim kuoli. Seuraavan vuosikymmenen lopulla koulu lakkautettiin. Tietä ei tuolloin vielä ollut, ja nyt väki syrjäkulmilla alkoi vähetä.

Muuttoliike täältä on ollut kahdenlaista. Monet viljelijätkin muuttivat, mutta he ostivat maatilan mantereelta. Myöhemmin voimistui muutto keskuksiin. Saaristossa kaikki on tapahtunut nopeutetusti: meijeri oli vasta tulossa, kun moni asukas oli jo menossa.

"Aluksi myökin kermana vietiin se Railin kotipaikan veljesten kanssa Anttolaan kaks kolme kertoo viikossa. Sitten 60-luvulla kerättiin porukka ja meijeri rupesi kulettaan. Kuus-seitsemän lehmää meillä oli siihen aikaan. Sitten piti navettaa laajentaa ja vuokrata peltoja."

Peltoa Pesosilla on 10 hehtaaria, vuokramaiden kanssa 18. Nyt navetan neljätoista paikkaa ovat tyhjillään. Toissa keväänä Pesoset luopuivat lypsykarjasta ja Eija, Heikin vaimo, alkoi käydä Mikkelissä töissä. Hiehoista osa on siemennetty ja menossa myyntiin, osa kasvatetaan teuraaksi. Mutta vielä ne hoitavat maisemaa.

"Ilman eläimiä maisema muuttuis äkkiä. Ei sitä jaksa vesurilla ja viikatteella hoitaa. Mikkelistä kävi maisemanhoidon neuvoja kartottamassa alueita. Siitä voi saada vähän kustannuksia takaisin, ja omallekin silmälle näyttää hyvältä, että paikat on niin kuin ne on tottunut näkemään", sanoo Heikki Pesonen.

Hyvältä vanha maatalousmaisema näyttää järvellekin, ohikulkijankin silmään. Ellei olisi näyttänyt, ei olisi tullut mieleen poiketa ja tehdä tätä juttua.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |