Hannu Taanila ja Urho Kekkosen kierrätysviikot
Muisti on ihmeellinen asia. Hannu Taanila muistaa Poijärven toimikunnan mietinnön marraskuulta 1966, ja hän muistaa, millä kellonlyömällä (klo 12.25!) pikajuna n:o 1 tuona vuonna lähti Helsingistä. Itse asiassa hän muistaa vieläkin unohdetumpia asioita: hän muistaa Urho Kekkosen ajan poliittiset saavutukset. Niistä suurin oli suomalainen sivistysvaltio. Jos haluatte, hyvät ihmiset, matkustaa esimerkiksi vuonna 1914 junalla Torniosta Dresdenin kautta Roomaan, mutta ette tiedä, milloin juna lähtee, ottakaa ihmeessä yhteyttä Hannu Taanilaan. Taanilalla on Suomen Turisti tuolta vuodelta, vaikka ei hän sitä tarvitse.	Hannu Taanila suunnittelee virsi- kirjauudistusta yhdessä kanttori Pekka Suikkasen kanssa.
Hän lukee nimittäin vanhoja aikataulujakin ja osaa niitä myös ulkoa. Kaupan päälle hän saattaa vielä kertoa, minä vuonna hankittuja ja Brysselissäkö kenties prässättyjä ratakiskoja on Lieksan aseman kuudennella raiteella, tai Kelloseljän kakkosraiteilla, sikäli kuin juuri nämä asiat ovat kovasti mieltänne vaivanneet.

Ja jos Hannu itse ei sattuisi kaikkea muistamaan, hänen 16-vuotias Olli-poikansa muistaa. Itse asiassa perheessä on työnjako. Isä keskittyy aikatauluihin, poika kalustoihin.

"Rautatiethän ovat jokaisen sivistyneen perheen ehdoton harrastamisen ja opiskelun kohde. Ihmisen täytyy pitää itsensä kunnossa. Joku pelaa golfia, minä opiskelen rautateiden eri vuosien aikatauluja. Meidän Olli taas tietää kaiken kalustoista."

"Olen raahannut poikaa reissussa ympäriinsä, riistänyt hänet äitinsä rinnoilta, ja kun me menemme Kemijärvelle tai Sallaan tai mihin tahansa, aina me katsomme sivuraiteet. Minä vuonna ja missä kiskot on prässätty? Tällaiset asiat vain jäävät mieleen…"

"Tästä myös oppii. Jos luet kesäkauden aikatauluja vuodelta 1914, ja sehän oli viimeinen aikataulukausi ennen kuin maailmansota syttyi, voit katsoa, minkälaisia yhteyksiä on merkitty eli mitä pidettiin itsestään selvinä. Suomen Turistista näet, miten pääset Torniosta Dresdenin kautta Roomaan. Suomi oli Euroopassa, kun se vielä oli ryssän sorron alla..."

"Muistan esimerkiksi entisen pikajuna ykkösen, nykyisen P5:n lähtöajat Helsingistä muutamina eri aikataulukausina… On jännää, miten tällaiset jäävät ihmisen kalloon. Kyllä ihminen on hullu."

Ja diagnostisoituaan näin itsensä, ja ihmiset ylipäätään, Taanila nauraa päälle tuon unohtumattoman naurun, joka on raivostuttanut monia, eikä se eikä vilpittömän hämmästelevä katse näytä juuri muuttuneen niistä 1960-luvun vuosista joina Taanila Lenita Airiston kanssa veti Jatkoaikaa, oman aikansa järisyttävää talk show'ta.

Sivistys-Suomi lahtipenkissä

Ihminen yleensä tekee sitä mihin kykenee ja nauttii siitä. Taanila on niitä, jotka eivät tarvitse puhelinmuistiota. Hän muistaa muutenkin. Junaliikenteen opiskelu saattaa silti kuulostaa yhdeltä hulluimmista ihmisen ikäväntorjunnan keinoista, mutta ehkä siinä on salattu mielensä.

Junista nimittäin on lyhyt matka, vain yhden aasinsillan verran, Taanilan toiseen suureen intohimoon, porvarilliseen sivistysvaltioon, ja se taas liittyy rautateihin läheisesti.

Oma raha, kansansivistys ja kansallinen kapitalismi kehittyivät samalla aikakaudella kuin rautatie, sanomalehdet ja lennätinkin, ja kaikki ne tarvitsivat toisiaan, sillä mitenkä muutoin kansa olisi niin syvästi ymmärtänyt kuuluvansa Suomen maahan ja kansaan ellei olisi sitä lehdistä lukenut ja junien ikkunoista nähnyt.

Sivistysvaltio oli puolentoista sadan vuoden savotta, ja Taanila on pysynyt sille niin uskollisena, että moni toivottaakin hänet vaikka jarrumieheksi juuri siihen junaan joka on lähdössä vuonna 1914 Torniosta Roomaan. Siihen ehtii; se oli Brysselin juna joka uhkasi jättää. Junavertauksia on piisannut, joten kyllä Taanila jonkin olennaisen äärellä taitaa olla.

Pariinkin otteeseen Taanila siteeraa, saksaksi tietysti, Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä, Karl Marxin ja Johan Wilhelm Snellmanin oppi-isää, joka sanoi, että historia on suuri teuraspenkki. Lahtiaika on taaskin menossa, juuri alkamassa: "Hegelin sanoissa on traaginen sävy, ja minusta näyttää, että nytkin täytyy monen ojanpohjan kautta vielä kontata."

"Mietipä, kuinka kauan kesti vanhasuomalaiselta puolueelta, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen puolueelta, ja myöhemmin työväenliikkeeltä, ajaa lävitse yleinen äänioikeus, kansanopetuslaitos ja sosiaalipolitiikka."

"Ja huomaatko, miten nopeasti kaikki kyetään hävittämään, ja hävittäjinä ovat Sauli Niinistö, joka historiallisesti katsoen on snellmanilainen, ja Paavo Lipponen joka on vanhaa työväenliikettä. Silti siinä ei kauan nokka tuhise, kun he sivistysvaltion hävittävät."

"En minä näe mitään keinoja vastustaa tätä kehitystä. Olen hyvin pessimistinen. Me olemme helvetin esikartanoissa; tässä golfissa me olemme vasta toisella reiällä, ja siellä on 16 reikää edessä."

Paratiisi lähellä ja kaukana

"Erhetys sanoi siili kun harjan päältä nousi", kirjoitti Jouni Lompolo, pakinoitsija Origo joskus 1950-luvulla: Sitaatti tulee Taanilan mieleen, kun hän ajattelee Yleisradiota, työnantajaansa.

Kun sivistysvaltiota tehtiin ja kun haluttiin keskustelussa antaa suun vuoro kaikille, Yle oli avainasemassa. Taanilakin suhtautui Yleen toiveikkaasti, mutta siitä on jo aikaa. "Nyt minulla ei ole mitään illuusioita. Nauran itselleni, että miten saatoin olla niin kauan niin sinisilmäinen."

Tapahtui siis erhetys. Se poliittinen julkisuus, jossa vastustajaa kunnioitettiin väittelemällä hänen kanssaan, on kadonnut, ja enää korkeintaan miehet riitelevät, koska asiaa ei ole. Kukaan ei tietysti vastusta sivistysvaltiota, aivan kuten kukaan ei kannata kansan kahtiajakoakaan; kaikki vain soljuu siihen suuntaan, että sivistysvaltio katoaa ja kansa jakautuu. Ihmisten avuttomuutta kutsutaan asioitten monimutkaisuudeksi, ja väittelyn asioista korvaa henkilöjulkisuus.

Taanila, julkisuuden ammattilainen, tietysti inhoaa itseensä kohdistuvaa julkisuutta, kuten toimittajan pitääkin. Tämä lähtökohta tekee haastattelusta hiukan erityisen. Kun puhumme niitä näitä maaseudusta, ja tulen kysäisseeksi, että etkös sinäkin ole maalta, Taanila lataa heti: "Kaikkihan me olemme. Ei sillä ole mitään merkitystä. Mene nyt jo asiaasi."

Taitaa kuitenkin olla parasta mennä Taanilan asiaan. Sitä helpottaakseen hän, joka sivumennen sanoen on syntynyt Ylivieskassa, on tuonut muutaman oman tekstinsä. Ne ovat hyviä, perspektiiviä antavia tekstejä, mutta koska jokaisen on leipänsä eteen tehtävä työnsä, lukija voi etsiä ne toisaalta.

Esko Seppäsen EU vai EI? -kirjasta löytyy Taanilan kirjoitus apostoli Paavalista ja Maastrichtin sopimuksesta, ja Marxia Taanila pelastaa Neuvostoliiton pahoinpitelyn jäljiltä muutaman vuoden takaisessa Marx-seminaarissa, jonka tulokset on painettu kirjaksi.

"Saarnamies olen minäkin", Taanila sanoi, kun sai takavuosina kirkon tiedonvälityspalkinnon, ja saarnamiehen taidot olivat hyvin esillä, kun hän alusti kaksi vuotta sitten Lahden diakoniapäivillä.

Lahdessa Taanila ratkoi ihmeellistä yhtälöä. Koskaan ennen ei ole ollut yhtä suuria aineellisia mahdollisuuksia järjestää maailman kaikille kuudelle miljardille ihmiselle ihmisarvoinen elämä. Toisaalta koskaan ennen ei tämä todellinen mahdollisuus ole ollut poliittisesti ja ideologisesti niin mahdotonta kuin nyt.

Koskaan me emme siis ole olleet niin lähellä paratiisia kuin nyt, ja koskaan me emme ole olleet niin kaukana paratiisista kuin nyt.

Tämä on se ihmeellinen ja yksinkertainen peruskysymys, jota harva viitsii nykyisin miettiä, ainakaan ääneen, mutta Taanila ei ole erityisen kouliutunut vaikenemaan mahdottomista asioista. Juuri niistä hän radio-ohjelmissaan saarnaa, usein tosin vähän niin kuin narri ja koomikko saarnaa.

Saadessaan kirkon tiedonvälityspalkinnon hän kertoi arvostavansa korkeimmalle sitä palkintoa, jonka saa joka päivä ja jonka myöntävät "pultsarit, kodittomat, köyhät, hylätyt, vangit, mielisairaat, vanhukset, yksinhuoltajat – että he joka ainoa päivä huutavat ja kirjoittavat ja yllyttävät, että älä Taanila anna periksi. Tämä on syntisten, sorrettujen, hylättyjen, häväistyjen, heitteille jätettyjen Jumalan kuvien sakramentti ja tiedonvälityspalkinto. Ja sen sakramentin ja tiedonvälityspalkinnon ylenpalttisesta osallisuudesta olen ylpeä ja liikuttunut, monta kertaa myös aivan väsynyt."

30 vuotta sitten näin olisi saattanut puhua nuori radikaali. Nyttemmin nuoruus ja viisaus ovat ilmenneet vähän toisin.

Korttitemppuja ja iskelmävirsiä

Hannu Taanila on 61-vuotias, "vanhaherra, valtakunnan vanhuksia", kuten hän itse määrittelee ja saa tuntemaan tulevaisuuden utelut tunkeilevilta. "Kun täytän 65 vuotta, lopetan säännöllisen palkkatyön. Siihen on neljä vuotta, levätkää rauhassa sitten."

"Pekka Suikkasen kanssa olemme pitkään suunnitelleet tekevämme Suikkasen-Taanilan virsikirjauudistuksen. Suikkanen on Vanhan kirkon urkuri ja Sibelius-Akatemian opettaja, ja meidän tarkoituksemme on panna virsikirja uusiksi. Siitä tulee hyvä, kun kaikki kapitalismin iskelmävirret on heitetty pois ja jäljellä ovat vain hyvät ja klassiset virret, alkukirkon ja keskiajan virret.

Sinulla ilmeisesti on jokin pinttynyt suhde virsimusiikkiin?

"Ei ei ei, sinä mietit tätä nyt tavalla joka on väärä. Ajattele virsikirjaa, siihen on kodifioituna, koottuna, uskomaton 2000 vuoden perinne. Suomalaisessa kulttuurissa ei oikeastaan ole muuta kirjoitettua, joka olisi niin vanhaa."

"Virsillä on niin iso referenssi. Eihän kukaan ole lukenut Raamattua tai Platonia, mutta kaikki tuntevat muutaman virren; sitä referenssi, viitekehys, juuri tarkoittaa. Virsikirja on kulttuurinen instrumentti, ja sen takia kannattaa käyttää hyväkseen sitä referenssiä."

Entä suhteesi kirkkoon? Olet saanut kirkon tiedonvälityspalkinnon lisäksi myös porttikieltoja?

"Ne ovat eri asioita. Kirkkolain mukaan kirkkoherralla on oikeus päättää, kuka saa esiintyä kirkossa ja kuka ei. Janakkalan kirkossa voi lukea Marxin pääomaa pulpetista, mutta Turun Tuomiokirkkoon en pääse selittämään Bachin musiikkia."

Suhteesi hengen säätyyn tuntuu kuitenkin kiihkeältä?

"Niinhän te kaikki luulette. Ei minulla ole mitään kiihkeää suhdetta kirkkoon, mutta jos mietit teologien koulutusta ja vertaat sitä vaikka tietokoneinsinöörien tai kasvatustieteiden maisterien koulutuksen, huomaat että teologit ovat sivistyneitä ihmisiä."

"Teologia kantaa klassista länsimaista sivistystä siksi, että siinä tiedekunnassa on pakko opiskella edes hiukan kreikkaa, latinaa… Joka ainoalla teologilla on siksi pääsy länsimaiseen filosofian historiaan. Piispa Eero Huovisen kanssa, joka on hyvä kaverini, voi puhua filosofiasta, mutta et sinä jonkun Johnny Åkerholmin kanssa voi sellaisia puhua. Tämä johtuu siitä, että Huovinen, siis jo ihan muodollisesti, on sivistynyt ihminen."

Onhan meillä filosofejakin, jotka innokkaasti puhuvat arvoista ja moraalista?

"Joo joo joo, mutta ne ovat näitä kapitalismin puoskareita! Ne ovat näitä korttitemppujen tekijöitä!"

Ballantine'sia Tamminiemessä

Menossa ovat Kekkosen kierrätysviikot, ja Taanilan kannalta tuomiolla on koko aikakausi. Kekkosen aika oli optimismin aikaa, ja Yleisradio oli keskeinen yhteiskunnallinen toimija. Taanila muistaa muutakin kuin aikatauluja:

"Muistatko Poijärven toimikunnan mietinnön marraskuulta 66…"

"Muistatko koko sen sosiaaliturvajärjestelmän luomisen…"

"Koko porvarillinen sivistysvaltio on rakennettu lopulleen Kekkosen kaudella ja Kekkosen tieten, ja hän kyllä tiesi mistä on kysymys, ja nyt sitä hävitetään."

"Kekkosen kaudella tehtiin, ja tähän Kekkonen ei missään nimessä ole syytön, koko nykyinen alueellinen yliopistolaitos. Se oli Suomen sivistyshistorian suurimpia operaatioita, eikä Nokiaa edes olisi ilman Oulun yliopistoa."

"Mutta missään ei puhuta, mitä Kekkonen poliittisesti teki. On täysin samantekevää minkälainen naistenmies hän oli. Sen penkominen on Kekkos-pornoa."

Muutama vuosi sitten iltapäivälehti kertoi, miten Kekkonen piti diktatuurissaan ei vain Suomea vaan ilmeisesti koko Neuvostoliiton. Lehti haastatteli Pertti Salolaista, joka meni lausumaan, että on onnellista, että nyt voi todella vapaasti ajatella mitä haluaa. Näin Taanila tuon jutun muistaa, ja hän muistaa kiivaasti. Hän epäilee, että vapauden puute oli Salolaisen henkilökohtainen ominaisuus.

"Suomi ole ollut milloinkaan niin vapaa kuin Kekkosen kaudella! Porvarillisen liberaalin demokratian periaatteet eivät milloinkaan muulloin ole toteutuneet niin hyvin."

"Silloin Suomi oli oman rahapolitiikkansa subjekti ja Suomella oli oma ulkopolitiikka. Paavo Lipponen selitti vuosia sitten Washingtonissa, että nyt Suomella ei ole enää omaa Venäjän politiikkaa. Lipponen oli onnellinen. Minä olisin itkenyt."

"Kekkosen kaudella ihan oikeasti keskusteltiin, mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kapitalismia, jolloin kaiken maailman kapitalismin puoskarit, joita sanotaan filosofeiksi, käyvät jotakin saatanan arvokeskustelua."

"Kapitalismihan tarvitsee typeryyttä ja sivistymättömyyttä, ja sitä se on saanut, ja sitä tarvitaan lisää, ja niin sitä tuotetaan, esimerkiksi Yleisradiossa ja yliopistoissa."

Taanilan näkemyksen mukaan menossa ovat "viimeiset tiristykset Kekkosen saatanallistamisesta joka alkoi 15 vuotta sitten".

"Kekkonen tuli yhteiskunnan adekvaateille, merkittäville piireille hyvään saumaan, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, ja tarvittiin uusi päivystävä saatana. Kekkonen on loistavasti tuurannut siinä jo toistakymmentä vuotta."

"Saatanan kanssa ei tarvitse keskustella. Ei Lasse Lehtinen tai mikään muukaan Rautkallio yritä väitellä Kekkosen ajan yhteiskunnallisten saavutusten kanssa. Nyt kaikki henkilöidään Kekkoseen niin, että sellaista ei ole tapahtunut kenenkään muun kuin ehkä Mannerheimin kohdalla."

Näin ajatellen Kekkosen muisteleminen on nyt lähinnä Kekkosen ajan saavutusten unohtamista. Se tietysti on surkeaa. Se on historian alistamista tyystin politiikalle. Mutta Taanila muistaa paitsi milloin juna lähti Torniosta Roomaan kesällä 1914 myös Poijärven toimikunnan mietinnön ja sosiaaliturvajärjestelmän luomisen.

Sivumennen sanottuna hän muistaa myös Kekkosen viskimerkin. Taanila kutsuttiin kolmasti Tamminiemen lastenkutsuille, kerran hän ehti mukaan. Kekkonen tarjosi, ainakin silloin, Ballantine'sia.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |