Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

LOKAKUU 16 | 10 | 2003

Tarinoita daalioiden takaa

Poimi yksi daalia kukkakaupan ikkunasta, ota selvää sen taustasta, ja äkkiä sinulla on tarinoiden verkko: intohimoa, taloushistoriaa, maailmankauppaa ja vuosisataista kirkkohistoriaa.

Daaliat kukkakaupan ikkunassa ovat niin komeita, että kyllä vanha isoäitivainaa, ihan vaan tavallinen pelakuuihminen, hämmästyisi. Vielä enemmän hän hämmästyisi niistä kahdesta, tai kolmestakin tarinasta, jotka löytyvät daalioitten takaa.


Hannu Heikkinen ja Jukka Helander. Kuva Tapani Lepistö

Helsingin Fredrikinkadulla on muuan unelma toteutunut. Normaalisti asiaan vihkiytymätön ei juuri jää katsomaan, miten joriininjuuret ovat jonkin kukkakaupan narikkamaiseen ikkunaan sijoiteltu, mutta Andanten ikkuna pysäyttää ymmärtämättömänkin. Sitä nyt vaan on oppinut kunnioittamaan ammattitaitoa.

Freda ei ole niitä sivukatuja, jolta isoisä nuorena olkihatun osti, mutta vanhana hänkin saattaisi Andanten kohdalla jäädä muistelemaan, milloin viimeksi veikään… Ja jos hän mieleen juolahduksesta ostaisi ruusupuskan kotiin, hän tulisi samalla osallistuneeksi yhteen lapsuuden unelmaan, josta tuli totta.

Andanten takana on kaksi tarinaa, ja toinen niistä on Jouko Helanderin. Jouko on maalaispoika Hausjärveltä. Hän myi ensimmäisen ruiskukkakimppunsa seitsemänvuotiaana, ja sitä myöten oli kaikki selvää. Muuta hän ei enää elämältä halunnut kuin kukkia, kasveja ja eläimiä, ja hänen kutsumuksensa on toteutunut ihan yhtä täydellisenä kuin Isä Mitrolla.

"Ihan lapsesta lähtien olen ollut kiinnostunut kukista. Ei koskaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa."

"Ja lehmät ovat aina olleet läheisiä, enkä mä tiedä, mistä se on tullut. Lehmät ja maisemat ovat aina vaan kiinnostaneet… No, ehkä maisemajuttu tuli siitä, että meillä oli lähellä maatila ja se oli erittäin kaunista aluetta. Vähän katajia ja isoja koivuja, varmaan kymmenen hehtaarin niittyalue. Siinä laidunnettiin karjaa ja sitä minä aina kävin katsomassa. Se oli upeaa."

Entisen naapurin karjaa ei enää ole, ja kun Helander joskus ohi kulkiessaan on tieltä nähnyt alueen, se on pelkkää pusikkoa, juuri niin kuin moni niitty Suomessa nykyisin on. Tässä oli tämän jutun kulttuurimaisema-osuus.

Oli itsestään selvää, että Helanderista tuli puutarhuri ja lähes saman tien pienyrittäjä, kukkakioskin pitäjä Helsinkiin.

Kauppiasta hirvittää

Isoäitini ei ollut ikinä kuullutkaan globalisaatiosta, mutta kyllä Amerikan-kävijän vaimo maailmankauppaa ymmärsi. Ja viljelijän vaimona hän olisi ymmärtänyt tasan tarkkaan, mistä on kyse, kun ekonomi Hannu Heikkinen selittää eteläisen Euroopan kuivuuden vaikutusta kukkien hintatasoon:

"Nyt kun kukkasadot siellä kuivuivat pelloille, hinnat ovat niin rajussa nousussa, että kauppiastakin oikein hirvittää. Kehtaako näistä enää ottaa noin paljon?"

Heikkinen kasvoi Helsingin Ruskeasuolla, eikä alun perin paljon kukkien päälle ymmärtänyt. Ekonomilla oli omat työnsä, ja ohessa hän hoiti Jouko Helanderin kukkakaupan kirjanpidon.

Muutoin Heikkisen, nykyisen kukkakauppiaan, elämään sisältyy käsittämätön määrä Suomen talouden lähihistoriaa. Nuoren ekonomin ensimmäinen työpaikka oli Imatran Voiman hankintaosastolla, tuolla kaukaisella 1970-luvulla, jolloin Suomi eli devalvaatioista ja raskaasta, energiaa vaativasta teollisuudesta. Rakennettiin siis Loviisa Ykköstä. Se oli sitä aikaa, kun kulttuuriniittyjen tilasta ihan luontevasti lakattiin huolehtimasta.

Elämä matkalaukussa

Imatran Voimalta Heikkinen siirtyi sisustusalalle, jolla hän koki Neuvostoliiton kaupan koko dramatiikan. Hän oli Väritukku Oy:ssä tuotepäällikkönä, ja kun hän kuvaa tuon ajan elämäänsä, se kuulostaa joko painajaiselta tai nuoren miehen unelmalta:

"Jouduin matkustamaan älyttömästi noina vuosina. Se oli reppumiehen hommaa, reissaamista ympäri Eurooppaa erilaisilla messuilla. Koko ajan oli matkalaukku levällään eteisessä. Joko sitä pakattiin tai purettiin."

Viimeiset kuukausipalkkansa Heikkinen nosti Wihuri Oy:n Sanduddista, jossa hän vastasi kotimaan myynnistä. Sandudd oli Wihurin perheen lempilapsi, jota pidettiin pystyssä, vaikka se ei oikein koskaan kannattanut. Tuohon aikaan Suomessa myytiin 3 miljoonaa rullaa tapettia vuodessa, mutta Sandudd olisi kyennyt tuottamaan 10 miljoonaa rullaa.

Kun länsimarkkinat eivät vetäneet, jokavuotisia Neuvostoliiton kaupan kiintiöitä odotettiin kuin kuuta nousemaan. Hyvän sopimuksen jälkeen koneet kävivät taas muutaman kuukauden kuumina ja tuottivat kummallisen mallisia tapettikuvioita neuvostokansalaisille. Heikkinen sanoo valinnat tehneiden kauppakomissioiden makua kohteliaasti "slaavilaiseksi".

Heikkisen elämään vaikutti ratkaisevasti muuan Mihail Gorbatshov, joka vuoden 1986 tienoilla muutti kaupan pelisäännöt. Yksi aikakausi, omituinen vaihe suomalaista onnekkuutta, oli loppunut, ja jos elämää ohjaa kohtalo, Heikkinen oli jo ehtinyt parin askelen päähän daalioista. Tässä oli tämän jutun kylmän sodan aikaa käsittelevä osuus.

Jotakin uskomatonta

Kun Hannu Heikkisen kaltainen mies jää vapaille, ns. kykyjenetsijät kyllä panevat sen merkille. Heikkinen kävi neuvottelujakin, mutta ajatus Kukkakauppa Andantesta oli jo alkanut elää. Lähtökohdat olivat ihanteelliset. Helander oli puutarhuri, mutta lisäksi hänellä oli omaan alaansa intohimo. Heikkinen oli talousmies, joka osasi myydä.

Nykyään yrittäjäksi kannustetaan, mutta vielä 1980-luvun jälkipuoliskolla yrittäjä oli, ainakin viranomaisten silmissä, puolirikollinen. Elämä muuttui ilman kuukausipalkkaa muutoinkin:

"Kyllä se vaatii vähän luovaa hulluutta että rupeaa yrittäjäksi, tai ainakin siihen aikaan vielä vaati. Palkka tietysti putosi, elintaso putosi hyvinkin paljon, mutta nykyisinhän puhutaan paljon elämisen laadusta. Se on tässä sitten noussut."

Andante olisi saattanut hukkua lukemattomien muiden kituuttavien kukkakioskien joukkoon ellei myös sattuma olisi osunut kohdalle. Alussa, kevättalvella 1987 mikään ei luistanut. Oli kova pakkastalvi, rahat olivat vähissä, eikä kaupassa tapahtunut mitään.

Sitten erään helsinkiläisen ravintoloitsijan lähiomainen kuoli, hautakukkalaitteet tilattiin Andantelta – ja äkkiä Helander ja Heikkinen olivatkin oman alansa eräänlaisia guruja! Maine levisi, paljolti erään sisustussuunnittelijan kautta, ja se tapahtui aikana, jolloin Suomessa vallinnutta joukkohulluutta kutsuttiin kulutusjuhlaksi.

Nyt on jo vaikea muistaa tuota 15 vuoden takaista aikaa, jolloin taivaskaan ei ollut rahapolitiikan kattona ja maailmasta uskottiin kohta katoavan työn ja tuskan ja vaivan, mutta Helanderille ja Heikkiselle ajasta tuli onnenpotku. Kaksikko alkoi lennellä yritysten laskuun ympäri Suomea tuottamaan firmoille kauneutta. Nimenomaan yritysasiakkaita Andante aina ja etupäässä onkin palvellut.

"Me panimme aina kaupan kiinni ja lähdimme Kajaaniin tai Rukalle tai Kuopioon, ihan ympäri Suomea. Tosiasia oli, että meitä helsinkiläisinä pidettiin taitajina, joiden hommia kukaan muu ei olisi osannut."

Tuohon aikaan koko Suomi tuntui laulavan Juice Leskisen laulua: "Minä kun en koskaan kysy hintaa…"

Heikkinen vahvistaa: "Hinta tosiaan saattoi olla suurin piirtein mitä tahansa, koska ei sitä kukaan etukäteen kysynyt."

Lapissa Helander ja Heinonen olivat suunnittelemassa jopa Joulupukin pajakylän sisustuksia: "se oli jotakin vaan niin uskomatonta", päivittelee Heikkinen vieläkin, ja hän sentään on nähnyt yhtä ja toista suomalaisesta talouselämästä.

"Mutta koskaan me emme ole Suomessa palanneet samanlaiseen aikaan, joten jotakin opittiin."

Tässä oli tämän jutun taloudellista toimintaa ja sen taipumusta hulluuteen ja hullaantumiseen käsittelevä osuus.

Vanhalla kirkkotiellä

Vanha kappalaisen puustelli eli virkatalo sijaitsee Äijänmäellä pari kilometriä Lopen keskustasta. Virkatalona se on ollut 1600-luvulta alkaen. Myös vanha kirkkotie kulki tämän saman mäen kautta.

1800-luvulle tultaessa alkuperäinen rakennus oli niin huonossa kunnossa, että virkakin oli vuosia täyttämättä. Sen jälkeen päätettiin ryhtyä rakentamaan uutta pappilaa.

Istumme nykyisen päätalon viehättävällä verannalla – ja vaikka isoäitivainaa olisi hyvin ymmärtänyt, että suurina nälkävuosina 1860-luvulla tämä talo vaihtoi 300 markalla omistajaa, pappilan saliverannalle häntä ei olisi saanut edes isä Jumala.

Ehkä hän olisi aluksi kavahtanut myös pihan laidan aitauksessa tonkivia sysimustia minisikoja, joissa muuten ei mitään pientä ole tai oudon kirjavia ja pahaa ääntä pitäviä lintuja. Sen sijaan hän olisi hyvinkin tunnistanut kyytöt ja lampaat, mutta ne eivät nyt kaikki ole paikalla. On vain laidun, jonka kulotetut kannot käyvät tilataideteoksesta. Helander on joka tapauksessa saanut rakastamansa lehmänsäkin.

Nyt syyskuussa talon karja on hoitamassa maisemaa Espoon Laajalahdessa eli syömässä rantaniittyjä, lampaat taas samassa puuhassa Espoon Nuuksiossa. Näin on palattu Jouko Helanderin lapsuudenmuistoon naapurissa olleesta hakamaasta, jota eläimet vielä hoitivat.

Lamat eivät enää samalla tavalla tapa kuin 1800-luvulla, mutta kun Helander ja Heikkinen ensin olivat hankkineet maalaistalon, sai lama heidät aloittamaan täällä oman kukkien tuotantonsa. Ja vaikka Pappilanmäki on uutta maaseutua, kuten sanotaan, hallat ja sateet ovat samoja kuin nälkävuosina, ja yöpakkasten uhka saa vähän huolestuneena tähyämään taivaalle.

Helander on juuri niissä töissä, joissa hän on lapsesta halunnut olla, mutta entä Heikkinen? Oletko tyytyväinen uuteen uraasi?

"Kyllä mä olen. En voisi kuvitellakaan enää, että menisin palkkahommiin. Yrittämisessä on omat hyvät puolensa, tietynlainen vapaus, ja jos joku menee pieleen, voi mennä peilin eteen katsomaan. Sieltä se vika löytyy."

"Ja pätemättömät ja kukkoilevat esimiehet ovat jääneet elämästä kokonaan pois. Niitähän pesiytyy jokaiseen vähänkin isompaan organisaatioon."

Katselemme mustia sikoja aitauksessaan. On helppo ymmärtää, että työ niiden kanssa voi olla antoisampaa kuin monen ihmisen kanssa. Isoäitivainaa olisi ymmärtänyt sen mainiosti. Hän oli sen ajan ihminen. Lopen vanhan puustellin pihapiirissä aikakaudet taas tuntuvat sekoittuvan. Sitä sopii käydä katsomassa. Lopen kunta järjestää matkailijoille Sakari Pälsi -kierrosta, ja aamupala tarjoillaan Pappilanmäellä.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi


Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |