LOKAKUU, 20.10.2005

Tää on POJAN ELÄMÄÄ, 
ei sen enempää...

Jari Sinkkonen, lastenpsykiatri ja vanha huilumies, jaksaa puolustaa poikia. Matka läpi neljän vuosikymmenen ja Höytiäisen rannalta Helsinkiin on kääntänyt monet asiat päälaelleen.

Psykiatri Jari Sinkkonen pohtii aikaa ja ilmiöitä. Kuva Tapani Lepistö

Vuonna 1961 Jari Sinkkonen, kymmenvuotias poika Kontiolahdelta, meni Joensuussa oppikouluun punainen villatakki yllään. Se oli sensaatio, ja Sinkkonen sai maksaa siitä.

Häntä kiusattiin, ja vielä nytkin, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, hän ajattelee, että villatakki oli äidin virhe. Äiti ei tajunnut, että poikaporukoissa kyseessä todella oli punainen vaate.

1960-luvun alussa pojat pukeutuivat vain harmaaseen, tummansiniseen, ruskeaan ja mustaan. Poika ei koreillut. Tapio Rautavaaran miehekäs ääni oli vielä sodan jälkeisellekin sukupolvelle niin vastaan panemattomasti todistanut, että perusarvojen maailmassa katsotaan mies eikä nuttu, ettei nouseva muotiteollisuus edes myöhemmin kyennyt kunnolla sen ikäpolven miehiä valloittamaan.

Kun tapaamme, Sinkkosella on yllään tavallinen vaaleansininen neule, tavalliset suorat housut ja mukavan näköiset, kevyet kengät: viisikymppisen, työhönsä keskittyvän miehen perusasu, eikä se työ ole ns. huomiotalouden piiristä. Sinkkonen, 54, on Pelastakaa lapset ry:n psykiatri.

Nykyisin poika koreilee. Äskettäin Sinkkonen katseli eräässä pikaruokapaikassa poikaa, jonka rennossa asussa jokainen värisävy oli tarkoin mietitty, hiukset oli leikattu muodikkaasti, ja koko komeuteen ”oli pistetty pirusti rahaa”.

Ja taas kerran Sinkkonen mietti, miksi ihmeessä pitää olla niin cool ja 
mitkä merkilliset fysiikan voimat sitä paitsi kykenivät pitämään ne muodikkaasti lököttävät housut ylhäällä.

Mutta olennaista, Sinkkonen päätteli, tässä muutoksessa on, että nyt myös pojista on tullut katseitten kohteita.

Yesterday pelasti

Kyllä Sinkkosen reaktioista hänen ikäpolvensa tunnistaa. Hämmästyksen lisäksi siitä voi erottaa kaipuuta vanhaan yksinkertaisuuteen ja ehkä myös turhautuneisuutta: 1950-luvun maalaislapsuus epäilemättä on niin täysin kadotettu, ettei se palaa edes retromuotina.

Ja vaikka juuri Sinkkosen sukupolvi ensimmäisenä keksi nuorisokulttuurin, pitkät hiukset ja hätkähdyttävät vaatteet, Rautavaara taisi sittenkin voittaa. Pohjimmiltaan suurten ikäluokkien miehet eivät koskaan tottuneet asettumaan katseitten kohteeksi. Sen tietää jokainen ammattivalokuvaaja.

Sitä paitsi Jari Sinkkonen itse soitti nuorena huilua, ei sähkökitaraa, harrasti klassista, ei rokkia, ja klassisen soittaminen jatkui niin, että opiskellessaan 70-luvulla lääketiedettä Lausannessa, Sveitsissä, hän ohessa teki paikallisessa konservatoriossa myös huilunsoiton diplomin.

Reilut neljäkymmentä vuotta sitten ei huilua soittavaa poikaa katsottu Pohjois-Karjalan poikaporukoissa yhtään sen suopeammin kuin punaista villatakkia. Sinkkonen muistaa, miten hänen viulua soittava kaverinsa sai lumipesuja, ja taisi hän niitä saada itsekin. Ero nykyiseen oli siinä, että Sinkkosta ei haukuttu homoksi. Sanan merkityskin taisi tuolloin olla hämärä.

Jotakin 60-luvun murroksesta ja ns. poikakoodien muuttumisesta kuitenkin kertoo, että kun Sinkkonen 14-vuotiaana soitti koulun juhlissa John Lennonin ja Paul McCartneyn Yesterdayn, soitto lumosi tytöt hänen ympärilleen niin, että pojat äimistyivät. Niin tuli huilusta hyväksytty.

Mä en tiedä!

Aina ei käy yhtä hyvin. Jari Sinkkonen kertoo pojasta, joka kävi balettitunneilla Tampereelta Helsingissä vuosia niin, että kukaan ei koulussa tiennyt. Tanssija ei halunnut turpiinsa.

Poikakoodit ovat porukan tapa määritellä, miten ollaan poikana maailmassa, eikä pojan kuulu tanssia balettia. Nykyisin pojan ei kuulu edes pärjätä koulussa. Myös herjat kovenevat: Sinkkosen nuoruudessa poika joka luki läksynsä, oli pinko, myöhemmin hikke, hikipinko – ja nyt siis homo. ”Mutta ennen menestystä myös arvostettiin, varsinkin matematiikassa, ja jopa sujuvaa äidinkielen ainetta saatettiin arvostaa… Kielet olivat jo enemmän tyttöjen juttu.”

Enää ei arvosteta, joten ei ole ihme, että mitä korkeammalle koulutusputkessa kiivetään, sitä pienempi on poikien osuus. Sinkkonen ihmetteleekin, miten moni poika mahtaa joutua kahlitsemaan omaa lahjakkuuttaan vain, jotta ei jäisi yksin.

Mutta miksi ihmeessä koodista poikkeava poika on nykyisin nimenomaan homo?

”Mä en tiedä”, Sinkkonen vastaa hiukan tuskastuneella äänellä, ja vastaus on täsmälleen se, minkä paljon useammin haluaisi asiantuntijoiden suusta kuulla. Mä en tiedä!

”Homottelu on yleismaailmallista, ja itse asiassa sillä on aika vähän tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa. Se tarkoittaa vain poikkeamista porukan säännöistä, oli kyseessä sitten tanssiharrastus tai vain se, että poika viihtyy tyttöjen kanssa, vaikka itse olisi kuinka poikamainen. Jos pojalla on tyttöjä ystävinä, sekin on homomaista.”

Ei tästä Sinkkosen täsmennyksestäkään paljon kostu, ja totta kai hän tietää sen itsekin. Selvää on, että jos jo koulussa pärjääminen todella on pojille arveluttavaa, jotakin on perusteellisesti pielessä koulun ja poikien maailman välillä.

Sinkkonen hakee selitystä siitä, että pojat ilmeisesti kerta kaikkiaan oppivat ja jopa havaitsevat eri tavalla kuin tytöt. Koulu ei tätä välttämättä ota huomioon. Ideologisista syistä erot tahdotaan kieltää ja pojat ja tytöt kasvattaa samalla tavalla.

Ja siinä on Sinkkosen mission impossible, mahdoton tehtävä: koko hänen ajattelunsa lähtee poikien, ja vähän isienkin, maailman puolustamisesta.

Vaiettu asia 

Tänä syksynä ilmestyvässä kirjassaan (Elämäni poikana, WSOY 2005) Jari Sinkkonen antaa ymmärtää, että hän itse oli jos nyt ei herkkä niin ainakin melko herkkä poika. Kotikylässä se kävi; siellä poikakoodit eivät olleet vielä ankaria. Sen sijaan muutto kymmenvuotiaana koulukortteeriin Joensuuhun muutti elämän.

Sinkkosen äiti oli kansakoulun opettaja, isä apulaistyönjohtaja, ja perhe eli Kontiolahdella Kunnasniemessä, kylässä joka oli ”kauhean mukava näin jälkikäteen ajateltuna, kaikki tunsivat toisensa”.

”Koulukin oli kamalan herttainen, lapset leikkivät yhdessä vapaa-aikanaan, ja vanhemmat osallistuivat joulujuhliin ja hartaushetkiin.”

Pojan elämässä ratkaiseva ero nykyiseen saattoi olla, että Kunnasniemen tai vielä Joensuunkaan tytöt eivät katsoneet Sinkkuelämää eivätkä suorasukaisesti arvioineet poikien sänkytaitoja.

Nykytavoista Sinkkonen sai äskettäin kuulla psykologiystävältään. Tämän pojan luokalla tyttöjen ryhmä oli käynyt vuorotellen jokaisen pojan luona, mittaillut tätä päästä jalkoihin ja arvioinut, minkälainen sänkykumppani poika olisi.

”Kyseessä oli seiska-luokka. Ne olivat 13-vuotiaita poikia, joilla saattaa kaksi karvaa pilkottaa.”

”Eivät kaikki tytöt tietenkään ole tällaisia, mutta jos katsoo Sinkkuelämää, kuten moni tyttö katsoo, kyllä siellä arvioidaan miesten sänkykykyjä tavalla, joka on aika uusi.”

Joten nyt päästään takaisin poikiin katseitten kohteena, ja siitä aiheesta Sinkkonen kiukustuu. Ääni ei kohoa, mutta huilistin kädet käyvät.

”Viimeksi tänään ärsytti, kun taas luin jostakin, miten ulkonäkö on vain tytöille tärkeä ja miten pojat esineellistävät tyttöjä.”

”Ulkonäkö on keskenkasvuiselle pojalle iso huoli ja sellainen asia, mistä ne eivät puhu… Että on luisut hartiat tai pituuskasvu jäljessä tai strategiset mitat eivät ole, mitä toivoisi.”

”Minä olen nuorten mielenterveystoimistossa tavannut kavereita, jotka ovat sanoneet, että mä tapan itteni, kun se on niin pieni. Ei tästä kukaan kirjoita. Tämä on vaiettu asia.”

Pojista tuli ongelma

Ainakin äänen voimakkuuden suhteen Sinkkonen on oikeassa. Suomen tilastollinen vuosikirja 2004 kertoo, että vuonna 2002 itsemurhan teki 123 alle 24-vuotiasta suomalaista: sata miestä tai poikaa, 23 naista tai tyttöä. Viinaan kuoli 12 alle 24-vuotiasta miestä ja yksi nainen.

Jossakin syvemmässäkin mielessä moni poika tuntuu tosiaan kuljeksivan tässä maailmassa housut putoamaisillaan.

Ennen kaikkea viinaan kuitenkin kuolevat juuri nyt Sinkkosen ikäpolven (45–65 v.) miehet, sotasukupolven pojat. Vuonna 2002 heitä kaatui yhteensä 946, samanikäisiä naisia 179.

Julkisessa keskustelussa poikien itsemurhat ovat olleet täysin tyttöjen syömishäiriöiden varjossa, eikä Sinkkosen myötätunnosta siihenkin suuntaan ole epäilystä:

”Hämmästyttävässä määrin ulkonäkö on tyttöjen ongelma. He kärsivät sen vuoksi helvetin tuskia, mutta he kirjoittavat ja kertovat avoimesti, että jos on läskipeffa, niin siitä huomautellaan. Ja kyllä se on kamalaa, että tällaista on. Eihän ihminen sille mitään voi, että on pyöreä peffastaan tai että on luisut hartiat.”

Se mikä Sinkkosta ärsyttää, on aate, ideologia, tapa jolla ongelmat politisoituvat, ja juuri nyt ne politisoituvat niin, että poikien ongelmat katoavat näkyvistä. Itse asiassa – näin Sinkkonen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan – pojista itsestään on tullut ongelma, johon pitää puuttua ja jolle pitää tehdä jotakin.

”Holhoava asenne, jolla miehet ovat suhtautuneet naisiin, kohdistuu nytkyisin poikiin ja miehiin, jotka pitää opettaa tavoille.”

Urheilu järkytti

Nykyajan lapsi saattaisi hyvinkin viihtyä 1950-luvun Kunnasniemen idyllisessä kylässä, mutta jos kymmenvuotias Jari Sinkkonen voisi siirtyä nykykouluun, hän kokisi kulttuurishokin. Shokin hän koki kymmenvuotiaanakin:

”Pöllähdin (…) maalaispoikana käymään oppikoulua kaupunkiin. Ei se ollut Joensuuta kummempi kaupunki, mutta 1960-luvun alussa etäisyys kotikyläni ja kaupungin välillä tuntui todella pitkältä. Yhteydet olivat niin huonot, että minun oli vietettävä viikot kaupungissa, ja kun silloin käytiin koulua lauantaisinkin, sain olla kotona vain lauantai-iltapäivästä maanantai-aamuun. Kortteeri oli sukulaistädin luona, mutta koulu ja kaikki oppilastoverit olivat vieraita.” (Ote kirjasta Elämäni poikana.)

”Luokalla oli 40 oppilasta, puhetapa oli erilainen, ja minusta tuntui kauhean kylmältä, kun puhuteltiin sukunimellä. Ensimmäisen vuoden olin alisuorittaja, mutta toisella luokalla oli jo mukavampaa.”

Kunnasniemessä Sinkkonen oli ”hiihdellyt hankia hiljakseen”, ”räpiköinyt Höytiäisen aalloissa toisten lasten kanssa” ja pelannut pesäpalloa. Hän oli ollut mielellään ulkona, laskenut mäkeä ja rakentanut lumilinnoja ja risumajoja, mutta urheilu ei kiinnostanut. Ja juuri urheilu Joensuussa järkytti.

”Liikuntatunnit olivat sellaisia, että niihin en ollut ollenkaan valmistautunut.”
Sinkkonen ei tuntenut edes jalkapallon sääntöjä ja oli kentällä täysin avuton. ”Muodostin urheilutunneilla pienen paarialuokan muutaman muun pojan kanssa, jotka ylipainonsa, maalaisuutensa, kömpelyytensä tai näiden yhdistelmän vuoksi kilvoittelivat lähinnä siitä, miten välttää viimeinen sija joukkueita muodostettaessa.” (Elämäni poikana)

Silti Sinkkonen ei muista, että häntä olisi tämän takia juuri kiusattu. Pääsylippu poikien sisäpiiriin vain jäi lunastamatta.

Miksi ottaa hikeä?

Kun Jari Sinkkonen 1990 kirjoitti kirjansa Pienistä pojista kunnon miehiä, siinä kiinnosti eniten, että Sinkkonen puolusti poikien pyssyleikkejä. Poikien painiskelun estämisen esimerkiksi päiväkodeissa Sinkkonen uskoi johtavan vain entistä suurempiin vaikeuksiin aggressioitten hallinnassa.

Sinkkonen ei ole kääntänyt takkiaan. Edelleen hän on vakuuttunut, että sukupuolelle tyypillinen käyttäytyminen – poikien raisuus – ei ole kasvatuksen tulosta. Kyse on biologiasta: pojat kerta kaikkiaan ovat erilaisia kuin tytöt, ja jos eron kieltää, saa aikaan vain vahinkoa.

”Ennen kaikkea kieltäminen on hölmöä. On hölmöä, että otetaan jokin aate ja ruvetaan toteuttamaan sitä katsomatta yhtään tosiasioita, tajuamatta että tässä ole järkeä.”

”Ja sitten joku fiksu ja terävä feministinainen katsoo ahdistuneena kaksivuotiasta poikaansa, joka on silmänpalvoja ja katsoo, näkeekö äiti nyt varmasti, että hän leikkii tuttipullolla. Ja kun silmä välttää, poika jo onkin jonkin härvelin kimpussa.”

”Miksi tästä nyt ottaa hikeä? Miksi ahdistua siitä, että pikkupoika tykkää leikkiä härvelien kanssa, työntää autoa ja pöristä, eikä olekaan kiinnostunut hoivaleluista?”

”Tulee sellainen olo, että lapseen yritetään ängetä jotakin, mitä siinä ei luontaisesti ole. Se nostaa minulla karvat pystyyn.”

”Ja samalla tavalla tämä koskee tyttöjä. Jos tyttö on rasavilli ja reipas, ei sitä pidä pukea hörhelöihin.”

”Joskus sentään näkee, että joku äiti on todella nähnyt lapsensa, ei vain katsonut tätä. Heistä tajuaa, että äiti on ymmärtänyt, että esimerkiksi tytär on varsinainen voimanpesä ja menijä, ja tyttären vaatetuskin tukee tätä.”

”Tai vastaavasti joku on todella nähnyt, että tämä on herkkä poika… Mutta keskimääräinen poika viihtyy rakentamassa, painiskelee ja nujakoi, joten annetaan hänen olla. Onnettomaksi siitä tulee, jos tuntuu, että en ole tullut ymmärretyksi ja että minun odotetaan tekevän asioita, jotka eivät tunnu hyvältä.”

Miksi lasten, ja vähän vanhempienkin, ei anneta olla, mitä ovat? Neljännesvuosisata lastenpsykiatrin ankaraa elämää ei ole polttanut aitoa ihmetystä Sinkkosen äänestä.

Häpeästä häpeämättömyyteen

Joskus on sanottu, että kasvatuksen matka 50-luvulta nykyaikaan on matka nöyryyttämisestä ostamiseen. Hyväksytkö ajatuksen?

”Se on erittäin osuva. Ei nöyryyttäminen ollut kaiken kattavaa, mutta kyllä kasvatuksessa hirveästi niitä piirteitä oli. Vaimoni on kertonut opettajasta, joka käytti lähes sadistisia menetelmiä, ja niitä tarinoita kuulee paljon. Nykyisin sarkasmin ja ivan käyttö luojan kiitos on vähäistä.”

Ostaminen tietysti on aikuistenkin toimintatapa: jos teet tuon, maksan tämän. Sinkkosen mielestä ”pirullisinta kuitenkin on, että lapsi pakotetaan tekemään ratkaisuja, joita hänen ei pitäisi tehdä.”

”Ennen jäi tunnepuoli taustalle, mutta nyt tuntuu, että lapselta kysytään joka käänteessä, olisiko tämä sinusta kivaa, ja lapset menevät pitkin seiniä, kun niiden pitää päättää kaikesta.”

Entä kumpi sinusta on ollut tylsempää, oman lapsuusaikasi seksuaalikielteisyys vai tämä seksillä kyllästetty nykyaika?

”Nykyaika on tylsempää, kun ei enää ole mitään mysteereitä. On menty häpeästä häpeämättömyyteen. Kielteisyys sai ahdistumaan, mutta eihän 50-luvulla sentään enää väitetty, että masturbaatio pehmentää aivot. Silloin ei vain puhuttu mistään.”

Senköhän takia väitetään, että keski-ikäisen miehen masennusta ei kyetä diagnosoimaan, koska se on miesten normaali tila?

”Tuo on kärjistys, jossa on ripaus totta. Kyllä poikien ja miesten maailma on kapea, ja fantasioitten ja luovan ajattelun maailma kaventuu, kun on pakko mukautua koodiin. Ja varmasti se on yhteydessä masennukseen.”

Ylähuuli tiukkana

Ahdasta oli myös Jari Sinkkosen lapsuuden aikaan, mutta ainakin nyt Sinkkonen muistaa tilan avautuneen tulevaisuuteen:

”En tiedä, miksi minulla on sellainen olo, että siinä ajassa oli tiettyä optimismia, toiveikkuutta. Ei niin kauheasti problematisoitu jokaista asiaa.”

”Elettiin ehkä vähän stiff upper lip -periaatteella (sananmukaisesti: ylähuuli tiukkana), että ei vetistellä eikä ruikuteta vaan tehdään töitä. Siinä oli suoraviivaista reippautta, mutta toisaalta herkemmät tunteet sitten jäivät jalkoihin.”

Siinä missä nyt kahlitaan poikien raisuutta, poikamaisuutta, ennen kahlittiin siis poikien herkkyyttä. Ajan taustaa vasten sitä voi ymmärtää. Sinkkosen ikäpolvella ei juuri ollut vaihtoehtoja: jos halusi koulusivistystä, oli mentävä keskuksiin. Jari Sinkkonen asui kymmenvuotiaasta tätinsä luona, varsin vaatimattomasti: puutalossa oli keittiö ja huone, ja niitä jakoi neljä ihmistä.

”Hyvin vähän jäi tilaa sille, miltä sinusta tuntuu. En muista, että kukaan olisi koskaan kysynyt, miltä minusta kaupunkiin muutto tuntui. Ja olisihan sitä voinut ajatella, että juuri kymmenen täyttäneeltä lapselta sitä joku aikuinen koulussa kysyy.”

”Mutta kun isä kuoli ollessani 16-vuotias, pari opettajaa kauhean nätisti sanoi siitä, ja muistan ne opettajat vieläkin.”

Tämän tapaiset asiat ovat yhden sukupolven peruskokemuksia, ja kyllä ne Sinkkosenkin saavat joskus ihmettelemään:

”En minä väitä, että kukaan vaurioituu siitä, että ei tarvitse nähdä nälkää tai että voi matkustaa Alpeille hiihtämään, mutta olen kuullut, että espoolaisilla lapsilla on nykyisin kotiteatterilaitteet omissa huoneissaan, ja silloin voi jo miettiä, missä järki loppuu.”

”Tämä aika ei tue odottamisen ajatusta, sitä että kaikkea ei voi saada heti ja että ihmisen täytyy ponnistella. Ja minusta on arvokasta, että joutuu myös näkemään vaivaa, kieltäytymään jostakin, odottamaan jotakin. Se on psyykkisenä kykynä erittäin arvostettavaa.”

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 10/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |