Kun ruska alkaa olla parhaimmillaan, otan puhelun suomenpystykorvien kasvattaja Eero Revolle. Hän vastaa hieman käheästi ja vaisusti. Ajattelen, että hän on unohtanut edeltä käsin valmistellun asiani, joten kalkatan sen oikein pitkän kaavan mukaan ja perusteellisesti. Eero vastaa: "En voi oikein puhua, olen hirvipassissa."

Iltapäivällä Eero soittaa ja kertoo, että puhelin oli auki metsästäjien yhteydenpidon vuoksi. Hirvionni ei sentään puhelua pelästynyt, vaan Eero kaatoi komean vasan. Sovimme metsäretkestä Enon maisemiin Immi-koiran kanssa.

Lokakuisena aamuna metsä on valkeaksi puuteroitu. Puolukat kurkistelevat vihreän ja valkoisen keskeltä. Suomenpystykorva Immi hyppää autosta ulos. Virkeänä mutta rauhallisena se lähtee jolkottelemaan Ihantovaaran kumpuilevaan maastoon. Eero ja hänen avovaimonsa Heidi Lahtinen hissuttelevat perässä.

Yleensä Eero ja Heidi eivät jouda metsälle yhdessä. "Tämä yhteinen harrastus on sellainen, että kumpikin tekee sitä omia aikojaan. Mutta metsästyskauden viimeisenä päivänä teemme juhlaretken kahdestaan ja otamme mukaan paremmat eväätkin", juttelee Eero. Lintumetsällä käyskentely on mukavan leppoisaa, välillä pysähdytään kuulostelemaan luonnon ääniä ja mahdollista haukkua.

Neljävuotias Immi-narttu tekee omaa työtään itsenäisesti. Se puikkii metsää ristiin rastiin. Eero ei odota tältä retkeltä saalista, vaikka ase onkin mukana varmuuden vuoksi. Immi on nimittäin hiljattain astutettu ja voi olla, että ajatukset alkavat jo kääntyä sisään päin. Sääkään ei ole kovin otollinen, on liian tuulista. Mutta pääasia on päästä metsään.

Punaisia koiria ja erämaata

Pystykorvaharrastus alkoi Eeron elämässä jo poikasena Sulkavalla. Eräkirjallisuus kiehtoi, vaikka omassa perheessä ei metsästystä harrastettukaan. "Hankin metsästyskortin vuonna 1973, niin että 2003 on juhlavuosi! Kasvatin lihamullikan velaksi ja rahoilla ostin rihlan. Pystykorviakin minulla on ollut lapsesta asti. Ensimmäinen oli sekarotuinen Piku."

Pikun jälkeen Eeron elämässä on ollut kuusi polvea pystykorvia, Immi on jo oman Korpisaran kennelin kolmannen sukupolven kasvatti. "Tänne Pohjois-Karjalaan hakeutumisen syynäkin olivat nämä punaiset koirat ja laajat erämaat. Metsästys alkaa olla jo elämäntapa. Naudanliha on meidän ruokapöydässä eksotiikkaa!"

Heidi Lahtinen on syntyjään pääkaupunkiseudun tyttöjä. Koira- ja hevosharrastajalle oli itsestään selvää, että kaupungin pölyt karistetaan jaloista heti kun se on mahdollista. "Olimme tyypillinen 60–70-luvun perhe, kaikki kesät vietettiin maalla mökillä. Kun koulut oli käyty, menin opiskelemaan Mustialan maatalousopistoon."

Pakolliset Koppelohaukut

Heidi Lahtisen elämään pystykorvat tulivat Eeron mukana. "Minulla oli kaikki tavalliset ennakkoluulot pystykorvia kohtaan: ajattelin niiden olevan räksyttäviä ja vihaisia piskejä. Nuorena tyttönä yhden ystävättären kanssa mietittiin tulevaisuuttamme ja silloin vannoin, että varmasti en ota pystykorvaa koskaan koirakseni. Ystävätär sanoi samat sanat kääpiöroduista. Mutta kuinkas kävikään! Kaverini taluttelee pikkukoiria ja minä olen neljän pystykorvan emäntänä."

Nuori agrologi meni, pienen pähkäilyn jälkeen tosin, sillä muutakin työtä olisi ollut tarjolla, Parikkalan maatalousoppilaitokseen opettamaan kotieläintaloutta. Siellä hän tutustui salskeaan metsänhoitajaan, joka harrasti pystykorvametsästystä. "Sittemmin olen saanut huomata, että suomenpystykorva on mitä mainioin kumppani. Herkkä, upealuonteinen koira, jonka kanssa voi ja pitää harrastaa monipuolisesti. Energisenä rotuna pystykorva turhautuu helposti toimettomuuteen ja se purkautuu esimerkiksi joutavana räksytyksenä."

Ensimmäisen aseen Heidille osti Eero. "Olin jo aiemminkin harkinnut metsästyskortin hankkimista, mutta tämä Eero oli se viimeinen pisara", Heidi naureksii. Nykyään hän käy metsällä silloin kun hän luomuviljelijän töiltänsä ehtii. Metsästyskausi ja sadonkorjuu osuvat nimittäin pahasti päälletysten.

Perheessä työnjako on nimenomaan näin päin: Heidi on viljelijä ja Eero huolehtii metsämaista. Joka vuosi Heidin on kuitenkin pakko osallistua Koppelohaukkuihin. Se on valtakunnallinen, Pohjois-Karjalasta alkunsa saanut linnunhaukkukoe, jossa koiran ohjaajiksi kelpuutetaan vain naiset!

"Ensimmäisten Koppelohaukkujen myötä rohkaistuin osallistumaan muihinkin haukkukokeisiin, mutta tämä tapahtuma on yhä edelleen koekauden lähtölaukaus, jossa tapaa tuttuja pystykorvanaisia joka puolelta Suomea. Meille taitaakin tärkeintä olla osanotto ja suosittuun tapahtumaan pääsy, mutta kun kunnianhimoiset miehet varustavat meidät hyvillä koirilla, syntyy kilpailustakin varsin kovatasoinen."

Lahtinen–Repo-huushollissa eletään metsän ja pellon viljalla. Juurekset, vihannekset ja viljoistakin kaura ja ohra löytyvät ruokapöytään omasta takaa. Kun metsästä otetaan talteen marjat ja sienet sekä liha, ei kaupasta enää ihmeitä tarvitse etsiskellä. Arkiruokana on usein hirvenliha, jota Eero pyytää porukassa. Juhlapöytään taas katetaan metsäkanalintuja tai kyyhkyä.

Korpisaran koirat eivät käy hirvimetsällä, mutta suomenpystykorvissa on myös hirveenmeneviä tapauksia. Usein taipumus kulkee suvussa.

Tervastulien loisteessa

Immi on saanut retkemme aikana pari vainua aikaisemmin aamulla maisemissa liikkuneista koppeloista, jälkiä on meille huonovainuisillekin nähtäväksi ohuessa lumiharsossa. Immi nuuskii oikein mielihalusta, mutta linnut ovat jo häipyneet. On nuotiokahvien aika!

Tervakset syttyvät Eeron käsissä yhdellä tikulla. Metsäojasta saa vettä nokiseen pannuun. Heidin tekemien eväsleipien välissä on hirven kieltä ja savusydäntä. Kasvisvaihtoehtokin on huomioitu: kaalinlehti juustojen kumppanina antaa sopivan villin säväyksen. Eipä muuta kuin puunrungolle istumaan ja kuksa kouraan.

Immi tekee meille seuraa. Se katselee kuitenkin valppaana alarinteeseen. Heidi antaa sille pienen palan eväsleivästä ja Immi-rouva käyttäytyy erittäin hyvin murkinoivien metsäretkeläisten keskellä, ei kerjää eikä hankkiudu varkaisiin.

Utelias, vilkas, rohkea

Hyvää metsäkoiraa pentueesta etsivät kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Vanhastaan pystykorvan pentujen suuhun on kurkittu, ajatellen, että kitalaen tummuus tai poimuisuus olisi tae metsäverisyydestä. Jotkut ovat uskoneet, että kannusten esiintyminen on hyvän linnunhaukkujan merkki.

"Minä en usko niihin ollenkaan", Eero täräyttää. Hän tarkkailee enemmänkin pennun käyttäytymistä. "Uteliaisuus, vilkkaus ja rohkeus ovat toivottavia luonteenpiirteitä. Mutta liika vilkkaus voi olla myös huono, koiran on oltava myös ajattelevainen. Liian vikkelästä pennusta voi tulla hökelö tyhjänhaukkuja."

Eeron ja Heidin neljä koiraa ovat kaikki erilaisia. Kun Immi etsii hajujälkiä, se on joskus liiankin perusteellinen. Immin äiti, Sara, on suoraviivaisempi etenijä. Tuuli, Immin sisarpuoli, on nimensä mukaan tuulella käypänen. Nuorena hyvinkin lahjakas Tuisku taas on Heidin koira ja taantui emäntänsä sanojen mukaan hänen omasta myötävaikutuksestaan pelkäksi sunnuntaimetsästäjäksi. "Viihdymme Tuiskun kanssa erityisesti teerijahdissa. Viime syksynä jäi koiralta metsohaukku kesken, kun ukkoteeri huikkasi viereisestä puusta kukkuluuruu", nauraa Heidi omaa ja koiransa erikoistumista.

Imminkään tie ei ollut mutkaton. "Meni kaksi vuotta, ennen kuin Immistä tuli kunnon metsäkoira. Kun sain pudotettua sille ensimmäisen linnun, koira säikähti pahanpäiväisesti: koppelo jytkähti melkein Immin päälle", Eero muistelee. Alkupelästyksestä huolimatta Immistä on tullut luotettava metsästyskumppani, ja se on menestynyt myös haukkukokeissa.

Haukkumista kokeeksi

Metsästyskokeet ovat kuuluneet pystykorvaharrastukseen jo 1800-luvun lopulta asti. Haukkukoe kertoo koiran käyttäytymisestä metsällä puolueettomasti. Kokeisiin lähtee koiran ohjaajan lisäksi tuomari ja mahdollisesti myös tuomarin opas.

Kolmen tunnin aikana tuomari kirjaa tarkkaan kaikki havainnot koiran käytöksestä: miten koira hakee, kuinka usein se käy ilmoittautumassa isännälle, millä lailla se haukkuu puussa olevaa lintua ja ymmärtääkö se myös ruveta haukkumaan puusta toiseen siirtynyttä saalista.

Vanhasta tottumuksesta moni pikinokka haukkuu mielellään myös oravaa, onhan se ollut entisaikaan tärkeä saaliseläin. Nykyajan pystykorvat opetetaan pois oravan haukunnasta eikä se kokeessakaan ole toivottua käytöstä, joskaan ei sakotettava virhekään.

Kokeita voidaan järjestää myös syys-lokakuuhun sijoittuvan kanalintujen metsästysajan ulkopuolella, koska lintuja ei tuolloin ammuta. Koetoiminta jatkaakin mukavasti metsäharrastusaikaa.

Näyttelyissä hankittu ulkomuodon tunnustus on vain osa käyttökoirien arviointia. Metsästyskokeissa koira voi hankkia käyttövalion arvon. Eeron ja Heidin koirista Sara on sen tunnustuksen jo ansainnut, Immin täytyy vielä saavuttaa voittajaluokassa tienaamansa yhden yli 75:n pisteen tuloksen kaveriksi kaksi samanmoista, sitten sekin pääsee äitinsä kanssa käyttövalioluokkaan.

Reilu yhteispeli metsässä

Kahvit on juotu. Käyskentelemme vielä jonkin aikaa Ihantovaaran kummuilla. Eero harppoo pitkillä koivillaan kuin hirvi. Lakissa keikkuu lapinpöllön sulka.

Metsästysperinne on vielä aika lähellä meitä suomalaisia, vaikka suurin osa ihmisistä ostaa lihansa marketin kylmätiskistä valmiiksi marinoituna. Mutta metsästäjät ukkoutuvat, ja siksi porukka on pienenemään päin.

Metsästys tuntuu aiheeseen perehtymättömältä aika verenhimoiselta, mutta kun tuumaa tarkemmin, se näyttäytyy aika reiluna pelinä: paistinsyöjä rämpii pitkin korpea nähden rutosti vaivaa sapuskansa eteen. Ja kantaa itse vastuun myös ampumisesta.

"Metsästykseen liittyy tappaminen, saaliin saaminen. Jokainen syntynyt eläin kuolee joskus, kuolema voi tulla metsästäjän aseesta tai pedon kynsistä", aprikoi Eero. "Aina tulee myös sääli, kun on ampunut kauniin eläimen, mutta samalla sitä on jotenkin kiitollinen."

Ampuminen on pieni, joskin tärkeä osa metsästystä. Jahdin kutkuttava jännitys ja yhteispeli koiran kanssa ovat metsän lumon lisäksi antoisia asioita. "Koiran käytöksestä voi lukea niin paljon, eleet ja liikkuminen ovat koiran kieltä. Ja jokainen koira on yksilöllinen, Immillä on eri kieli kuin Saralla. Ja kyllä koirankin ilme on näkemisen arvoinen, kun lintu on saatu pudotettua."

Immi on kulkenut meihin verrattuna varmaan kolmin-nelinkertaisen matkan ristiin rastiin juoksennellessaan. Se näyttää tyytyväiseltä reissuun, vaikka saalista ei saatukaan.

Kotipihassa Sara, Tuuli ja Tuisku toivottavat meidät tervetulleiksi. Neljän nartun yhteiselo sujuu hyvin. Joskus kiima-aikaan voi tulla rähinöitä, mutta niistä selvitään ilman vaurioita. Joka kippurahäntä on lenkitettävä päivittäin, jotta lihakset ja mieli pysyvät kunnossa. Mutta siinäpä samalla saa liikuntaa myös isäntäväki.

Lähteet: Sarparanta, Heikki: Suomenpystykorva – kansalliskoiramme. SKL 1981. Pystykorva 1B, maaliskuu 2001. Suomen Pystykorvajärjestön jäsenlehti.