JOULUKUU 11 | 12 | 2003

Ura uuninpankolla

Jos olisin syntynyt kissaksi, tälläkin hetkellä joko mässäilisin eteen kannettua ruokaa tai vetelisin sikeitä talon lämpöisimmässä paikassa. Jos olisin kissa, heräisin tähän päivään murehtimatta menneitä ja huolehtimatta tulevasta.

Kateus on paha kuolemansynti, mutta kotikissaa ei pysty kadehtimatta katsomaan. Sielunvaellukseen uskova varmaankin tietää, että katti on edellisessä elämässään ollut todellinen hyväntekijä – ehkäpä Äiti Teresa. Tai joku muu, joka on ansainnut harvinaisen lokoisat oltavat. Kateellista onneksi lohduttaa, ettei yksikään suomalainen mirri synny uudestaan kissaksi; laiskuus on myös kuolemansynti.

Kotikissa on merkillisin eläjä maan päällä. Sille ei ole annettu minkäänlaisia tehtäviä tai velvoitteita. Me tosin luulemme, että sen työnä on pitää seuraa ihmisille, mutta enpä usko kissin niin ajattelevan. Se viihtyy siellä, missä palvelu pelaa, rakastaa ruokakuppia ja nauttii huolettomista päivistä.

Kissan kadehtiminen ei ole kaikkein henkevimpiä puuhia, mutta siltä ei voi välttyä asuntolainan eräpäivinä eikä silloin, kun silittämättömien vaatteiden vuori kasvaa yli metrin korkuiseksi. Kissa on muutaman kerran löytynyt siitä samasta kasasta.

Kattiin vaeltanut sielu todennäköisesti virnuilee, ihmisen ja lemmikin yhteiseloa. Kun ihminen ehtii hädin tuskin kuusi tuntia nukkumaan, niin kissa vetää sikeitä kuusitoista tuntia vuorokaudessa. Mikä sitä väsyttää? Jääkaapin puskeminen vai viiden minuutin toimintatuokio lankakerän kanssa aamuin illoin?

Jokin outo voima kissassa kuitenkin on. Ei kai mirriä muuten olisi niin moneen kotiin otettu. Ehkä kissa on annettu opettajaksi, viitoittamaan meitä "oikealle tielle" elämässä. Osa ihmisistä näyttää ainakin ottaneen mirristä mallia, ja viettää nyt kissanpäiviä kirkonkylän baarissa. Harmi, etteivät kaikki voi siihen ryhtyä.

Jospa kissan kadehtiminen säästää suuremmilta synneiltä. Sielunvaellususkomuksen mukaan silloin voi ainakin elätellä toivoa syntymisestä kotikissaksi ja uneksia urasta uuninpankolla.

Toivottavasti ei ainakaan ihmiseksi…

Teksti: Teemu Pakarinen
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |