Kun näkö oli kirkastunut alkoi vuorostaan ihmetyttää se, että ihmiset puhuvat yhä epäselvemmin. Jos esimerkiksi pöydässä on monta yhtäaikaa puhuvaa ihmistä ja lisäksi vaikka televisio auki en millään tahdo saada selvää varsinkaan miesten puheista. Naiset sentään tuntuvat puhuvan selvemmin. Ja jos joku huikkaa toisesta huoneesta jotakin, on mentävä ovelle varmistamaan, että tulin kuulleeksi oikein.

Korvalääkäriin oli lähdettävä siinä vaiheessa kun kotona alkoi tulla jatkuvasti sanomista siitä, etten kuuntele toisia. Olinhan itsekin sen huomannut ja arvannut, että kuulossani alkaa olla parantamisen varaa. Tutkimus sen varmisti: kuuloni on todellakin alentunut nimenomaan sillä alueella, jossa miesten puheen pitäisi kuulua. Siitä voi tietysti joskus olla hyötyäkin, mutta etupäässä kuitenkin haittaa.

Vielä en saanut mitään apuvälineitä, mutta ennen pitkää kyllä. Korvalääkäri oli sitä mieltä, että mitä aikaisemmin kuulolaitteen saa, sitä paremmin vehjettä oppii käyttämään ja sitä enemmän siitä on hyötyä. Jonot korvaklinikalle ovat kuitenkin niin pitkät, että rajatapauksia sinne ei oteta edes jonoon.

Olen miettinyt, että miksi sitä oikein pitkittää lasien ja kuulolaitteen hankkimista niin kauan kuin mahdollista. Itsekin selvästi yritin sopeutua huonoon näköön ja kuulon alenemiseen välttämällä asioita, joissa vajavuuksista oli haittaa. Kyllä kai raadollinen totuus on, että haluaa vaikuttaa nuoremmalta kuin on.

Mutta eikö se, että yrittää silmiään siristellen viedä kirjaa yhä kauemmaksi saadakseen tekstistä selkoa tai jatkuvasti pyytää ihmisiä toistamaan sanomisiaan kuullakseen kunnolla, vaikuta juuri siltä, että on paitsi ikäisensä myös vähän yksinkertainen? Kyllä, juuri sellaiselta se vaikuttaa. Siksi haluan olla reilusti ikäiseni ja sekä nähdä että kuulla niin hyvin kuin mahdollista.