TAMMIKUU, 20.1.2005

Yhteinen tunnekuohu on kuin hyökyaalto

Tarvitaanko Kaakkois-Aasian suuronnettomuuden jälkeen todella Talvisodan yhteisyyttä? ihmettelee Terho Pursiainen. Hänestä tsunamin viesti on suunnattu ennen kaikkea kuolevaisille yksilöille.

Terho Pursiainen hiukan epäröi. Toisaalta hän epäröi, toisaalta ehkä turhautuu.

”Miten tätä asiaa nyt käsittelisi…?”
”Tuo oli minulta huonosti muotoiltu…”
”…mutta niin kuin olen sanonut jo monta kertaa…”
”On hyvin hankalaa ja vaarallista arvostella toisten uskonnollisia vakaumuksia…”
”…puhun nyt siis vertauskuvallista kieltä…”

Asiat joita Pursiainen, pappi ja filosofi, päivät pääksytysten ja työkseen miettii, eivät kahvipöytäkeskustelussa välttämättä aivan heti kuulijalle avaudu. Pursiaisen tyylilaji ei ole small talk, eikä näistä asioista muutoinkaan ole luontevaa kevyesti rupatella.

Myös ajankohta on hankala. Tapaninpäivän jälkeinen poikkeuksellinen tilanne on kestänyt jo kolmatta viikkoa, Kaakkois-Aasiassa kadonneiden lista elää yhä loppiaisen jälkeisellä viikolla, ja yhä myös kysytään, miten tämä oli mahdollista?

Poikkeustilanteessa, kansallisen surun aikaan, on syytä asetella sanojaan taiten, ja poikkeustilanteesta, ja ehkä vielä enemmän sen kaipuusta, suuren yhteisyyden kaipuusta, nyt todella näyttää olevan kyse.

Tsunamia on seurannut suuri tunteiden hyökyaalto, joka painaa ihmisiä yksimielisyyteen ja vaimentaa kritiikkiä. Aivan oman juttunsa aihe olisikin, kuten Pursiainen huomauttaa, miettiä suomalaisen surun historiaa. Mitkä tahot, esimerkiksi, hädän hetkellä ovat äänessä?

No, nyt äänessä ovat olleet pelastustoimi ja psykologit, papit ja sosiaali-ihmiset ja lopulta myös iskelmälaulajat, jotka ovat järjestänet tukikonsertteja. Kriisiajan tapaan siis myös viihdytysjoukot ovat järjestäytyneet.

Varovaisuudestaan huolimatta Pursiainen on Pursiainen: yli 30 vuoden aikana hänestä on tullut instituutio, kirkon epävirallisesti virallinen toisinajattelija. Rooliin kuuluu sanoa asioita, joista moni mieluusti olisi hiljaa.

Joulun alla Pursiainen kirjoitti Helsingin Sanomissa kirpeästi Jeesuksen ja joulupukin palvonnan välisestä ristiriidasta, ja vuosi sitten hän arvosteli samassa lehdessä kirkkoa ryhtymisestä demarien hengelliseksi siiveksi. Kyse ei ollut hyvinvointivaltion kritiikistä vaan siitä, että hyvinvointivaltiota ei voi perustella Jumalalla.

Tuoreimmassa kirjassaan Pursiainen kirjoittaa, että Jumalasta ei ole totta mikään, mikä ei ole totta elämästä, ja tarkoittaa, että katastrofit ovat elämän toistuvia tosiasioita. Kirjan nimi on haastavan kattavasti Jumala (Kirjapaja 2004), ja se ilmestyi vähän ennen Kaakkois-Aasian suuronnettomuutta.

Jumala-kirja yrittää selvittää, mistä me puhumme, kun puhumme Jumalasta, ja se onkin kiinnostava kysymys, koska uskonnon kieli on, kuten Pursiainen toteaa, sellaista, että se ei tarkoita, mitä sanoo.

Kun puhutaan Jumalan pojasta, ei tarkoiteta poikaa, ei ainakaan siinä mielessä kuin esimerkiksi Pursiaisella itsellään on kolme poikaa. Uskonnon kieli ei ole tosiasioiden kieltä. Sillä yritetään puhua sellaisesta, mistä ei voi puhua, ja siksi se ei voi tarkoittaa, mitä se sanoo. Kyse on asioista, jotka pyrkivät tekemään sanattomiksi, ehkä vähän niin kuin tsunamin on sanottu tekevän.

Suhteensa tsunamin nostattamaan keskusteluun Pursiainen tiivistää selkeästi: ”Sanoudun irti sellaisesta uskonnollisuudesta, jolle tsunami oli uutinen.”

Uutisena tsunami tosiaan onkin sikäli ikivanha, että katastrofeja on tapahtunut aina. Sen sijaan jokaisen yksilön kohtalo on aina uutinen, ja tapaninpäivänä Pursiaisen perheessäkin hermoiltiin Terhon vaimon tyttären kohtalosta. Tytär oli Intiassa mutta länsirannikolla ja turvassa, kuten saman päivän iltana selvisi.

Medialle tsunami kaikkine kuolleineen tietenkin on uutinen, ja niin oli myös 1. marraskuuta 1755, jolloin maanjäristys ja sitä seurannut hyökyaalto tuhosivat lähes koko Lissabonin, tuolloin Euroopan neljänneksi suurimman kaupungin. Portugalin ja Afrikan rannikoilla yli 100 000 ihmistä kuoli, ja aallot havaittiin valtameren takanakin.

Aikalaisten mukaan ensin maa repeytyi, ja kun eloonjääneet ryntäsivät avoimille paikoille ja Lissabonin satamaan, he näkivät meren vetäytyvän ja paljastavan laivojen hylkyjä ja kadonneita lasteja. Kymmenen minuuttia myöhemmin hyökyaalto pyyhki yli sataman ja kaupungin keskustan, ja niillä alueilla, joille vesi ei noussut, syttyi tulipaloja, jotka raivosivat viiden päivän ajan.

Kerrotaan, että tuolloin myös ensi kerran Euroopassa havaittiin, että monet eläimet vaistosivat vaaran ja ehtivät paeta korkeammille alueille.
Maanjäristystä seurasi keskustelu, joka osittain tuntuu yllättävän tutulta. 1700-luvun toiveikkuus oli kiteytynyt filosofi Leibnitzin ajatukseen, että me, kaikesta huolimatta, elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, jossa myös kärsimyksellä on suuressa kokonaisuudessa tarkoituksensa ja jossa aina on enemmän hyvää kuin pahaa.

Oman aikansa irvileuka, kirjailija Voltaire, oli epäillyt tämän myönteisyyden perusteita jo aiemminkin ja Lissabonin järistyksen jälkeen hän kirjoitti romaanin Candide (Tammi 1953, 4. p. 1998), jonka viaton päähenkilö hirveitten koettelemustensa keskellä todistaa pikemminkin elämän yleisestä surkeudesta kuin parhaasta mahdollisesta maailmasta.

Voltairelle vastasi ajan toinen johtava filosofi Jean-Jacques Rousseau, jonka uskoa kaitselmukseen ja luonnon siunauksellisuuteen maanjäristys ei murtanut. Suuri osa elämän kurjuudesta oli Rousseaun mielestä ihmisten omaa aikaansaannosta – jopa Lissabonissa, jossa oli ahtauduttu kerrostaloihin sen sijaan että ihmiset olisivat asuneet laveammalla.

1700-luvun älymystön kristillisyys oli deismiä, jonka mukaan Jumala kyllä oli suunnitellut ja pannut kaikkeuden käyntiin ja kantoi siitä siten eräänlaista insinöörin vastuuta, mutta ihmisten elämänkulkua hän ei yksityiskohtaisesti ohjannut. Näkemys on samantapainen, jonka Gideon Bolotowsky, Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja, esitti Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Kaakkois-Aasian onnettomuuden jälkeen.

Voltaire lähestyi pelottavaa päätelmää, että ihminen on tietämätön ja heikko, luonnolla ei ole meille mitään sanomaa, eikä Jumala puhuttele meitä.

Lähes 250 vuotta Lissabonin jälkeen Helsingin piispa Eero Huovista näyttää ahdistavan samantapainen näköala. Huovisen lähtökohdat ovat kuitenkin aivan erilaiset kuin deisteillä: Huovisen ajatus on, että Jumala pitää, tai ainakin hänen pitäisi pitää, kädestä pitäen huolta meistä jokaisesta erikseen. Teologiassa tätä on kutsuttu teodikea-ongelmaksi.

”Miksi käänsit selkäsi, Jumala?” Huovinen kyselee Ilta-Sanomissa loppiaisen jälkeisellä viikolla, ja aivan saman kysymyksen hän esitti myös Konginkankaan onnettomuuden, WTC-tornien tuhon ja Estonian onnettomuuden jälkeen.

Huovisen julkinen liikuttuminen ja epätoivo on otettu vastaan myönteisesti; mediassa piispasta on tullut etäiseksi syytetyn ulkoministeri Erkki Tuomiojan vastakohta. Pursiaisen teodikea-ongelma tekee vähän varovaisen oloiseksi, vaikka hän selkeästi siitä irti sanoutuukin.

”Se mitä Huovinen sisällään kokee, ei ole minun kritiikkini ulottuvilla ja uskon, että se kaikki on aitoa, mutta että muutaman vuoden välein joutuu ihmettelemään, miten asiat voivat olla näin, on minusta kummallista.”

”Eikö jo pitäisi kysyä, onko minun odotuksissani, ja onko kirkon odotuksissa, jotakin sellaista, joka pitäisi kerralla keskustella loppuun, jos uskonto virittää meissä sellaisia odotuksia, että tsunamit eivät toistu. Kyllä ne toistuvat.”

”Minusta, jos uskonnossa on mitään totta, tosi uskonto on sellaisen ihmisen uskontoa, joka elää maailmassa, jossa tulivuoret purkautuvat ja mannerlaatat siirtyvät, tornadot riehuvat ja uusia viruksia syntyy.”

”Tarkoitukseni ei ole vähätellä. Katastrofi on kauhea asia silloin, kun se tapahtuu, mutta ei se aseta sellaisia kysymyksiä, jotka eivät ole koko ajan olleet olemassa.”

Sivusta katsoen voisi ajatella, että kirkko vastaa hätätilanteeseen poliittisesti järkevällä tavalla: se avoimesti jakaa ihmisten vaistomaisen avuttomuuden kokemuksen. Pursiainen painaa tällä kohdin jarrua:
”Sellaista kritiikkiä en halua nyt ruveta käymään lävitse.”

Palaamme siis peruskysymykseen, ja koska Pursiainen on tutkija, paitsi ammatiltaan ilmeisesti myös luonteeltaan, hän hakee apua logiikasta. Jos Jumala on pettänyt odotuksemme, on kaksi mahdollisuutta. Joko Jumala on meille selityksen velkaa tai me olemme selityksen velkaa itsellemme siitä, miksi meillä on maailmasta katteettomia odotuksia.

Syksyisessä kirjassaan Pursiainen on suorasanaisempi kuin nyt onnettomuuden jälkeen, joten lainataan kirjaa: ”Jumalan täytyy saada olla pyhyydessään käsittämätön. Ihminen on hengellisesti hävytön, rietas, jos vaatii Jumalaa oikeuttamaan toimintansa moraalisesti ihmiskunnalle…”

Koska käsittämättömän kanssa ei voi käräjöidä, on tyydyttävä ihmettelemään ihmisten katteettomia odotuksia. Sellainen saattaa tuntua vähän tunkeilevalta, joten Pursiainen suostuu vain varovasti spekuloimaan:
”Näyttää, että ihmiset ovat taipuvaisia vastaamaan suuriin järkytyksiin takertumalla johonkin, joka joskus on ollut. Konservatiivinen asenne houkuttelee. Se mihin ihminen on lapsuudessaan uskonut, tuntuu turvalliselta.”

Sen sijaan Pursiaisen oma näkemys, jonka mukaan kaikki mikä on totta elämästä, on totta myös Jumalasta, ei tunnu ensinkään turvalliselta, ja sen hän kyllä tietää. ”Tässä on sellainen ongelma, että tämä usko ei pikaisesti lohduta.”

Aasian onnettomuuden on nähty olevan ihmisille opiksi, ja ennen kaikkea sen on ajateltu opettavan yhteisyyttä. Näin ajattelee esimerkiksi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo (Nyt-liite 1/2005): ”Ehkä Jumalan tahtona on ollut yhdistää ihmisiä.”

Äkkipäätä ajatus tuntuu mukavalta, mutta Pursiainen ei olisi Pursiainen, jos hän ei ryhtyisi purkamaan kysymystä. Mistä yhteisyydestä nyt puhutaan?

”Ensimmäinen mielikuva joka nousee pintaan, on vanha hokema Talvisodan hengestä. Tuntuu siltä, että ihanne johon peräännytään, kun tiukka paikka tulee, on suuren kriisin aiheuttama mobilisaatio, liikekannallepano. Sellainen henkinen ilmapiiri väikkyy ihanteena.”

”Mutta onko ihan varmaa, että me tavallisissa oloissa todella tarvitsemme sellaista yhteisyyttä? Sellaista toisten ihmisten lähempänä oloa?”

”Yhteisvastuu on tärkeää, mutta onko se sitä yhteisyyttä, mitä Leo kaipaa? Ajatus että ihmiset olisivat lähempänä toisiaan on aivan eri asia kuin että ihmiset toimivat ripeästi ja määrätietoisesti katastrofin vahinkojen vähentämiseksi.”

”Talvisodan henki on monessa sitä kaipaavassa puheenvuorossa tarkoittanut tilannetta, jossa ei kuulu poikkipuolista sanaa. Yhteisen uhan ja kauhun kokemus, johon kaikki ovat sukelluksissa, saa aikaan sen, että keskustelu loppuu. On olemassa vain yksi yleistahto ja yleistunto.”

Pursiaisen kritiikki tarkoittaa, että vaikka tsunamissa itsessään ei ole mitään poliittista, siihen liittyvät puheenvuorot muuttuvat poliittisiksi.

Yhteisyyden korostaminen on poliittinen linjaus, ja koska tsunami ei tuonut elämään mitään uutta, arkkipiispa Leo on varmaan tätä ennenkin ajatellut, että elämästä puuttuu yhteisyyttä ja ”katsoo, että maanjäristys oli ikään kuin luonnon jyrähtävä kannatuspuheenvuoro”.

Tällaista politiikka on, ja siinä missä Leo kaipaa yhteisyyttä, Pursiaisen voi päätellä painottavan yksilöä. Ainakin hän painottaa sitä hengellisessä mielessä.

Jos tähän saakka on seurannut Pursiaisen ajatuksenjuoksua kohtuullisen myötämielisesti, ei ehkä ole vaikea ottaa seuraavaakaan askelta. Pursiaisen mielestä katastrofin opetus ei ole Talvisodan hengessä, yhteisyydessä, vaan viesti on suunnattu jokaiselle ihmisyksilölle erikseen. Luonto puhuttelee Pursiaista aivan eri tavalla kuin Leoa.

Pursiainen lähtee apokalypsista, ilmestyksestä, yhdestä teologian peruskäsitteestä. Apokalypsi tarkoittaa esteiden poistumista niin, että ihminen näkee, miten asiat oikeasti ovat. Elämän huolet, pelot ja toiveet tai silkka haluttomuus nähdä estävät tajuamasta todellisuutta, mutta jokin tapahtuma, vaikkapa maanjäristys, voi olla apokalyptinen niin, että se väkisin repii esteet ja pakottaa katsomaan todellisuutta silmiin.

Yleensä todellisuuden näkemisen välttää etsimällä syntipukkeja, mutta tsunamin yhteydessä se on vaikeaa: ”Syyttävä sormi ei voi osoittaa öykkärikapitalisteja tai kommunisteja tai Jumalaa vaan kyse on siitä, että me itse olemme virittäneet virheelliset odotukset elämäämme, ja nyt on mahdollisuus katsoa, mistä on kysymys”.

Sekä syntipukit että yhteisöllisyyden korostus näyttävät Pursiaiselle olevan samantapaista taantumista kuin on käräjöinti Jumalan kanssa.

Ajatus siitä, että ”ihminen voisi paeta omaa kuolemaansa yhteiseen tunteeseen” tai että ”kuoleman taakan alta jokin yksilöä suurempi asia voisi ihmisen vapauttaa” saattaa olla elinvoimainen ajatus itsemurhapommittajien, vapaustaistelijoiden ja terroristien elämässä, mutta Pursiaista se ei houkuttele. Hänelle maanjäristyksen opetus on täysin vastakkainen.

”Monien ihmisten, lapsienkin, kuolema pitäisi yksilöllistää niin, että ihminen rehellisesti katsoisi oman elämänsä perustaa. Suhde kuolemaan on henkilökohtaisin asia maailmassa. Mitään niin henkilökohtaista ei elämässäni tule olemaan kuin on se hetki, jolloin elämäni päättyy.”

”Silloin pitäisi sanoa, että emme toivo, että ihmiset eläisivät arkeaan kriisiajan liikekannallepanossa. En ole ollenkaan varma, että onnettomuuden perusviesti on yhteisöllisyys vaan se, että ihmisten pitäisi pystyä kohtaamaan oma erillisyytensä ja kuolevaisuutensa niin, että tämä tilanne, joka häntä ravistelee, ei menisi ohitse.”

Yksittäisen ihmisen suuronnettomuus voi siis vapauttaa aitoon yksilöllisyyteen. Yhteisön taas on Pursiaisen mielestä syytä normalisoitua mahdollisimman nopeasti. ”Tarkoitus ei ole, että elämä lamaantuu ja että tämän jälkeen ollaan liikekannallepanon tilassa.”

Yhteisvastuu on eri asia. Orvoista on huolehdittava ja tuhot korjattava. Kun Portugalin pääministeriltä Sebastitião de Melolta vuoden 1755 järistyksen jälkeen kysyttiin, mitä nyt pitäisi tehdä, hän vastasi käytännöllisen järkevästi:

”Mitäkö nyt? Haudatkaa kuolleet ja ruokkikaa elävät.”

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: nimi + @nic.fi

Sivun alkuun | Tekstit 1/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |