Kodin Pellervo

HELMIKUU, 16.2.2006

Kylässä soi yhteinen kuoro

Koskenpään sekakuoro on ilmiselvä ihme. Suomen vanhin maaseutukuoro laulaa sitkeästi, vaikka väki vähenee niin kylällä kuin kuorossa.

Kello lyö seitsemän tiistai-iltana, ja haikeansuloiset sävelet täyttävät Koskenpään seurakuntatalon Keski-Suomessa.

"Mun vuoteni vierivät virran lailla, ja aika kuin autere häipyy pois", laulaa kymmenen hengen joukko, kuusi miestä ja neljä naista. He ovat Koskenpään neliääninen sekakuoro, joka kokoontuu harjoittelemaan joka tiistai.

"Kuuluu meihin vielä muutama muukin laulaja, mutta he palvelevat mokomat montaa isäntää ja ovat siksi nyt muissa harrastuksissa", naurahtaa Riitta Yliherne, joka vajauksen takia saa tänään alttoääniin kaverikseen yhden sopraanoista, Paula Kahila-Koskisen. "Jotenkin pystyn tarvittaessa laulamaan molempia ääniä."

"Helppoa kuorolaulu ei ole, ei varsinkaan näin pienessä porukassa, jossa laulajan virheet varmasti kuuluvat. Laulamisessa kostautuu heti, jos edes hetken ajattelee muita asioita" Riitta Yliherne kertoo. "Toisaalta juuri siksi tämä myös on niin mukavaa. Kun on täydellisesti keskityttävä laulamiseen, tyhjenee pää muista asioista; kaikki kiire, stressi ja huoli haihtuu."

"Laulaminen on kuin sielun nuohousta", tiivistää Päivi Ohls. "Vaikka takana olisi kuinka pitkä ja raskas työpäivä, kuoroillasta lähden aina virkistyneenä kotiin."

"Ehkä sinun Riitta pitäisi laulaa useammin bussissa. Muistatko, kun kerran harjoiteltiin esiintymismatkalla linja-autossa ja laulusi oli aivan puhdasta", vitsailee kuoron johtaja, säveltäjä ja musiikinopettaja Petter Ohls, jonka kuorolaiset todistavat jämptiksi, hauskaksi ja innostavaksi johtajaksi.

"Jokainen voi oppia laulamaan. Siihen tarvitaan vain harjoittelua!" Ohls tietää.

Naapuri tuli ja vei

"Otetaan vielä kerran ja nyt muistakaa suvantokohdat", Petter Ohls opastaa kuoroa, joka saa aplodit harjoituksia seuraavalta yleisöltä. Helvi Rinne, 78, Veikko Ryynänen, 78, ja Martti Niinimäki, 87, ovat pitkän laulurupeaman jälkeen jo jättäytyneet kuorosta, mutta asuvat lähistöllä ja poikkesivat katsomaan, miten nykykööri pärjäilee.

"Oikein hyvältä kuulostaa. Tämä kuoro on sellainen elävä vanhus", kolmikko määrittelee. "Kuoron säilyminen - edes pienenä - on todella hienoa, sillä kuorolla on pitkät perinteet. Se on yksi Suomen vanhimmista kuoroista ja kaikkein vanhin maaseutukuoro. Nyt on alkanut jo 115. toimintavuosi", laulajaveteraanit kertovat.

"Ei tällaisen kuoron voi antaa kuolla", nuoremmat laulajat vakuuttavat. "Uusia laulajia yritetään metsästää kaikin keinoin. Kuoroon tuodaan jokainen kylän uusi miniä ja vävy tai anoppi ja appi, jotka vähänkään voisivat olla laulutaitoisia", paljastaa Paula Kahila-Koskinen.

Tai sitten käy kuten Taskisen Ilkalle, joka reilu vuosi sitten osti kylältä vanhan kansakoulun. Naapurin isäntä näki hänellä pianon, ja kohta Taskinen jo löysi itsensä kuorosta, monella uudella tuttavalla ja kokemuksella rikastuneena.

"Moniääninen laulu on toista kuin yksiääninen. Se on kuin uusi maailma, joka tuo musiikkiin ihan uutta syvyyttä. Vähän minua vieläkin hirvittää, miten pystyn laulamisessa yltämään kuoron tasoon, mutta vastaanotto on kyllä ollut lämmin. Ja tietysti on omalla tavallaan sykähdyttävää tulla kuoroon, jota johtaa maineikas musiikkimies. Muistan jo koulupoikana laulaneeni Petter Ohlsin säveltämää laulua Kolme yötä jouluun on."

Kaikki alkaa koululta

Koskenpään laulunlahjaiset kokoontuivat ensimmäisiin kuoroharjoituksiinsa hyvin todennäköisesti syksyllä 1891, ja seuraavana keväänä oli ensiesiintyminen iltamissa hätää kärsivien hyväksi.

"Lauluharrastuksen toi tullessaan kansakoulunopettaja Maria Rantala. Siihen aikaan opettajia koulutettiin Jyväskylän seminaarissa, jossa painotettiin laulua ja musiikkia. Nuoret opettajat sitten veivät innostuksen ja kuorolaulusovituksia mukanaan ympäri maata, myös maaseudun pienille kylille", Martti Niinimäki kuvailee.

Moniäänistä laulua oli toki Suomessa kuultu jo keskiajalta lähtien, ensin hengellisenä kirkkolauluna ja myöhemmin myös maallisena oopperana, mutta vasta 1700-luvun lopun Keski-Euroopassa alettiin säveltää ja sovittaa kansanomaisempaa moniäänistä laulumusiikkia.

Suomeen kuorolaulu levisi Ruotsin kautta, kun ylioppilaat toivat sen tuliaisina Uppsalan yliopistosta. Aluksi laulamisesta innostuivat kaupunkien ruotsinkieliset säätyläiset, mutta 1800-luvun lopussa harrastus alkoi levitä myös tavallisen suomenkielisen kansan pariin ja kaupungeista maaseudulle.

Riiaus mielessä

Koskenpään sekakuoro on aina ollut hyvä poikkileikkaus oman aikansa yhteiskunnasta. Laulajia on kaikenikäisiä ja kaikenlaisista ammateista. Kuoro oli - ja on yhä - paikka, jossa ei kysellä titteleitä tai tuloja, ei poliittista eikä uskonnollista kantaa. Pääasia on yhdessä laulaminen.

"Kuoro voi monin tavoin yhdistää pitäjää ja kuoro myös pitää kylää elävänä esiintymällä erilaisissa tilaisuuksissa ja tuomalla kylälle musiikkikulttuuria ja tapahtumia", Helvi Rinne ja Veikko Ryynänen miettivät.

"Meidän aikanamme kuorolaiset viettivät paljon vapaa-aikaa yhdessä, koska kuorolle kerättiin talkoilla ja tapahtumilla rahaa. Oli vaikka minkälaisia iltamia ja juhlia. Kun jollain kuorolaisella oli merkkipäivä, kokoontui kuoro laulamaan hänen pihalleen", Helvi Rinne muistelee.

"Ne olivat mukavia aikoja. Elämään jäi iso aukko, kun ääni ei ikääntyessä enää kestänyt laulamista ja oli jätettävä kuoro", Veikko Ryynänen ja Martti Niinimäki huokaavat.

"Isäni kuuli poikana erään talon tytärten ja heidän kesävieraidensa laulavan moniäänisesti järvellä soudellessaan, ja elämys oli niin kaunis, että aikamiehenä hän halusi itse kuoroon ja lauloi siinä sitten 56 vuotta", Martti Niinimäki tarinoi.

"Lapsuudessani oli selvää, että lähdimme ilta-askareiden jälkeen koko perhe kuoroharjoituksiin. Jonossa kuljimme pimeässä, isä edellä lyhdyn kanssa."

Monesta muustakin talosta saapui ihmisiä lyhtyineen, sillä silloin ei Koskenpäätä vielä uhannut maaltapako eikä televisio, joka hotkii isoja paloja ihmisten ilta-ajasta.

"Kuorolaulu oli suosittua ehkä myös siksi, että muita harrastuksia oli tarjolla rajoitetusti. Kuoro oli hyvä paikka tavata ihmisiä, ihan riiaustarkoituksessakin", Niinimäki hymähtää.

Niin monet, hyvät naurut

Parhaimmillaan Koskenpään sekakuorossa on laulanut useita kymmeniä ihmisiä. Nykyinen laulajatusina puolestaan on keksinyt uusia keinoja päästä laulamaan isossa joukossa.

"Tapaamme säännöllisesti muiden paikkakuntien kuoroja eli hienosti sanottuna olemme verkostoituneet. Vierailut ja niiden isännöiminen ovat musiikillisesti antoisia ja muutenkin hyvin hauskoja", Petter Ohls kertoo.

Ikimuistoinen on sekin reissu, kun miehet etsivät Jyväskylästä esiintymisasuksi kaikille samanlaista pikkutakkia. "Kokoja tarvittiin välillä XS-XXL, joten saatiin siinä muutama kauppa juosta", Ohls hymyilee.

"Naiset hankkivat asut tietysti hyvissä ajoin postimyynnistä", Riitta Yliherne nauraa. "Hyvä tuuri meillä taitaa joka tapauksessa olla. Esimerkiksi kun olimme Espanjassa, tapahtui hotellivarauksissa sählinkiä, ja meidät majoitettiin vaatimattoman hotellin hinnalla loistoluokan paikkaan. Sellaiseen, jossa jo aamiaisella tarjottiin samppanjaa."

Kelpasipa kuoron silloin kohottaa itselleen malja. Ja malja sille, että 1980-luvun alun vaikeuksista oli selviydytty. Kuoron kohtalo oli tuolloin vaakalaudalla, koska sen pitkäaikainen johtaja oli muuttanut pois Koskenpäältä. Pelastusrenkaan heitti Jämsänkosken työväenopisto, joka palkkasi Petter Ohlsin johtamaan kuoroa opintopiirinä.

"Nuoren musiikkioppineen innolla aloin tarmokkaasti opettaa laulajille äänenmuodostusta. Eräs mies tokaisi, että ei hän mitään äänenavausta tarvitse, koska on jo 50 vuotta laulanut. Mutta kyllä mekin kaksi toisiimme totuimme", Ohls muistelee. Hän on myös paljon miettinyt, miksi ihminen laulaa.

"Oma äänemme on kaiku jostain meille käsittämättömästä. Laulamalla pääsemme lähemmäs sitä ominaisuuttamme, joka pyrkii kohti valoa ja rakkautta. Ehkä siksi laulamisen jälkeen on niin hyvä olo."

Teksti: Tuija Manneri
Sähköposti: