Eräässä vaiheessa näin pöydän 50-vuotiaan herran lausuvan jotain, jolloin pöytäseurueen vanhin, 80-vuotias mummeli, sanoi kuuluvasti ja joka sanaa tarkoittaen: "Elä sinä lapsikulta höpäjä."

Se tuli sydämestä ja ilman huumorin maustetta. 50-vuotias punastui eikä keskustelun taas jatkuessa enää sanonut sanaakaan. Eikä katsonut äitiään päin enää kertaakaan, vaan murjotti juhlat loppuun.

Olin hakemassa nuorimmaistani Saraa orkesteriharkoista, kun tämä äskeinen juttu putkahti jostain päähäni ja aloin pohtia lapsen ja vanhemman suhdetta. Ja sitä, miten voi ainakin yrittää kasvattaa lapsestaan luovemman, onnellisemman ja itseensä luottavan veronmaksajan.

Kuinka monta kertaa kuulemme lapsiemme suusta ajatuksia, jotka vaikuttavat ensi tuntumalta aika pöljiltä – ja miten usein myös osoitamme sen. Tällainen opettaa lapset pitämään suunsa kiinni, tekee kyyniseksi. He lakkaavat miettimästä ilmiöitä ympärillään ja vihdoin, kun on aika sulkea kodin ovi takanaan, toteuttavat samaa varovaisuutta muidenkin kanssa, näiden, jotka todennäköisesti samoista syistä myös varovat möhläämästä itseään hänen kanssaan.

Ajatukset jäävät siemenen tasolle joutumatta koskaan multaan, kasvamaan teoiksi.

Tämä ikävä kaava jatkuu, sama malli, samoista syistä, toteutuu työelämässä. Uskallan arvata, että menestysyrityksissä on opittu pois tämän kaltaisesta ja saatu työntekijät palaamaan mahdollisuuteen, jossa pöljiin kysymyksiin suhtaudutaankin vakavasti.

Tällaiset yritykset ovat huomanneet, että oudot kysymykset kyseenalaistavat vanhat, totutut rutiinit ja ohjaavat joskus kenties hiukan parempiin rutiineihin. Tätä tarkoittaa ex-lätkämaajoukkuetreenari Curre Lindström sanoessaan lite bättre, vähän paremmin.

Mitä sitten pitäisi isän tai äidin sanoa, kun kuulee lapsensa suusta oudon, hassun ehdotuksen? Voisiko hän pysähtyä ja suhtautua siihen kuin vakavasti mietittyyn asiaan.

Aikuinen voisi yrittää avata lapsen ajatusta kysymällä, mitä hyötyä mainitusta ehdotuksesta olisi perheelle tai jollekulle. Aikuinen ihminen loisi tällä tavalla myönteisen ajattelutunnelman.

Aikuinen voisi vielä täydentää ajatusketjua keskustelemalla, mitä tarvittaisiin, jotta ehdotus kaikkien todettujen hyötyjen takia olisi toteutettavissa. Voitaisiin keskustella vaikkapa raha-asioista, paikkakunnalta muuttamisesta tai mistä tahansa käytännön seikasta, mikä näyttäisi olevan tarpeen ehdotuksen toteuttamiseksi.

Kannattaisi myös jutella siitä, mitä muuta ajattelisivat asiasta, miten he siihen suhtautuisivat, olisiko vastaanotto iloinen vai vastustava. Muidenkin tunteet ovat tärkeitä.

Jos keskustelun aikana tulisi esiin ehdotuksen toteutumista haittaava ongelma, voitaisiin pohtia sen ratkaisemista.

Lopuksi ehkä vielä käytäisiin koko asian toteuttaminen leikisti läpi. Tässä vaiheessa olisi tullut esiin jo niin suuri joukko tilanteeseen vaikuttaneita seikkoja, että lapsikin tajuaa, mikä voisi onnistua, mikä ei.

Tällöin lapsi tuntee, että hänen ajatuksiaan on kunnioitettu ja vanhemman kanssa on ilman raivostuttavaa alemmuuden tunnetta voitu käsitellä tärkeää aihetta. On hyvä muistaa, että ihmisen erottaa eläimestä korkeamman ajattelun kyky ja sen halveksiminen osoittaa myös, mitä mieltä me olemme keskustelukumppanistamme. Lapsella on samat tunteet kuin aikuisella.

Kun lapsi rohkaistuu ajattelemaan itsenäisesti ja avaamaan suunsa, on mahdollista, jopa todennäköistä, että siinä sivussa aikuinenkin viisastuu ja kehittyy. Ja niin kuin viimeksi kirjoitin, ajattelu sinänsä on tärkeää, ei se, miten se tapahtuu. Puheena olleessa tilanteessa on merkitystä sillä, että se tapahtuu yhdessä lapsen kanssa.

Jos tuo vanhan kansan ihminen olisi ollut viisaampi, olisi hän saattanut vastata 50-vuotiaalle pikku Erkilleen, että "mielenkiintoinen ajatus, rakas Erkki, tutkitaanpa sitä yhdessä."

P.S.
Erkki on keksitty nimi, mikä lähipiiriläisilleni tiedoksi saatettakoon.